Jerry istui tyrmistyneenä katsellen, kun Nancy otti kolikot ja setelit.
Ei tytön kasvoista, ei liikkeistä kuvastunut vähääkään voitonriemua. Ja
se ärsytti Jerryä sitäkin pahemmin. Nancy menetteli sillä tavoin kuin
sellainen voitto olisi ollut perin tavallinen tapaus jokapäiväisessä
elämässä. Näytti siltä kuin hänestä olisi ollut ikävystyttävää
järjestää pieni setelitukko kunnollisesti, taivuttaa se laskoksiin
ja pistää se käsilaukkuunsa. Hän ponnisteli hillitäksensä repäisevää
haukotusta. Oikeastaan uni näytti olevan saamaisillaan hänet valtaansa.
John Scovil teki epätoivoisen eleen, ja sitten Jerry nousi hitaasti
pystyyn. Hänen teki mielensä vetäytyä yksinäiseen paikkaan ja hakata
päätänsä kiveen, mutta tunsi samalla, ettei hän saanut antaa myöten.
Jotakin oli tehtävä — ennenkuin tyttö nukkuisi. Ja nyt jo Nancyn pää
nuokkui lämpimässä auringonpaisteessa. Jerryn katse osui läjässä
oleviin, likaisiin tina-astioihin. Siihen kuluisi väliaika hänen
miettiessänsä jotakin uutta.
»Nouskaa ylös!» komensi hän. »Täällä on rykelmä ruoka-astioita
pestäväksi.»
Tyttö käänsi tummat, ilmeettömät silmänsä häneen päin — ja nousi.
Minkätähden hänen tottelemisensa oli ärsyttävämpää kuin avoin
uhmaileminen?
»Kas niin, Pete», jatkoi Aiken, »te voitte laittaa tavaramytyt
valmiiksi, sillä aikaa kun herra Scovil ja minä kävelemme tuon kummun
ympäri. Ensin katsomme, emmekö osittain pääsisi eroon tuon neidin
lasitavaroista — ne ovat aina vastuksina matkatavaroiden seassa, ja
joskus ne särkyvät ja turmelevat kaikki.»
Sen sanottuansa hän avasi Nancyn laukun. Tyttö keskeytti työnsä ja jäi
tarkkailemaan; John Scovil pani sen merkille, ja hänen huulillensa
levisi toiveikas hymy.
»Mitäs tämä on?» murahti Jerry. »Ihovoidetta! Kuka lempo on koskaan
kuullut, että ihovoidetta kuljetetaan vuoristoretkillä? Pyh!»
Hän sinkautti sen ilmaan, ja se särkyi tuhansiksi pirstaleiksi
kaukaista kiveä vasten.
»Hajuvettä — orvokintuoksuista kylpyvettä varten — mitä varten se on
täällä muassa — juotavaksiko?»
Hajuvesi seurasi ihovoidetta.
»Punaista ihojauhetta? Ranskalaista valmistetta — _maison de la_ —»
Se kiiti, ilmassa edellisten jälessä ja pirstoutui samaan kiveen. Ja
sen perästä lensi kymmenkunta muuta pikku astiata ja pulloa tuhoon.
Jerry silmäili koko ajan salavihkaa tyttöä, mutta viimemainittu seisoi
sittenkin ilmeettömänä katselijana eikä virkkanut sanaakaan.
»Florida-vettä!» huudahti Aiken halveksivasti, nousi seisomaan
viimeinen pullo kädessään ja heitti sen huolimattomasti maahan.
Sattumalta se ei osunut kiviin eikä soraan, vaan putosi pehmeään
hiekkaan. »Mitä te oikein täällä kaipaatte», huusi Jerry tuikeasti,
»naisen vastaanottohuonettako?»
Vastauksen asemasta Nancy astui tyynesti eheäksi jääneen Florida-pullon
luokse ja nosti sen maasta.
Se oli ehyt ja täysi, ja hän huokaisi hiljaa pyyhkiessänsä sitä
puhtaaksi. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki, kun hän
pani pullon takaisin pieneen matkalaukkuunsa, jota Jerry oli niin
säälimättömästi tyhjentänyt.
»Joutukaa työhön!» käski Aiken. »Ruoka-astiat odottavat.»
Eikä sittenkään vastalausetta. Kääpiö-Pete seisoi äsken kierretty
savuke huulien välissä, ja tulitikku paloi huomaamatta hänen sormensa
päihin saakka; Punainen Mack töllisteli peittelemättä suu auki,
ja hänen pienet silmänsä vilkuilivat toivottomasti tytöstä hänen
kiusaajaansa ja takaisin. Ja John Scovil oli punainen ja kiilsi hiestä.
Jerry taas puri hermostuneena huuliansa tarkkaillessansa tyttöä.
Yhäti sanaakaan hiiskumatta — ja nyt Nancy näkyi päättäneen noudattaa
sitä taktiikkaa Jerry Aikenin häntä kiusatessa — hän alkoi puhdistaa
astioita, karistaen vähäiset syömättä jääneet tähteet hiekkaan.
Sitten hän kävi kahdesti lammikolla, noutaen ensimmäisellä kerralla
sangollisen vettä ja toisella ison sylillisen puita. Pian räiskyi
roihuva tuli äkäisesti sangon alla, ja varsin järjestyksenmukaisesti
Nancy kiersi hihat valkeilta, pyöristyneiltä, hohtavilta
kyynärvarsiltaan ja ryhtyi valmistamaan silavanrasvan poistamiseen
tarvittavaa saippuavettä. Jos hän olisi viettänyt koko elämänsä
erämaissa, huolehtien sivistymättömien miesten ruoasta ja muista
tarpeista, ei hän olisi voinut käydä käsiksi työhön rauhallisemmin.
Se näytti samanlaiselta kuin kilparatsun kesy alistuminen työhevosen
raskaisiin länkiin.
Sitten Jerry viittasi John Scovilille, ja yhdessä he lähtivät
kiertämään kummun juurta. Kummankin pää oli kumarassa, ja astellessaan
Jerry kiroili yhä äänekkäämmin ja hartaammin. Ja samalla hän potki
tiellensä osuvia kiviä.
Heti kun Punainen Mack ja Kääpiö sillä välin olivat saaneet tavarat
kokoon, istuutuivat he lähekkäin ja kiersivät savukkeet. Tyttö oli
keskeyttänyt astianpesun ja seisoi ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.
»Näetkö?» kuiskasi Punainen Mack Kääpiölle. »Taaskin haaveilemassa.
Haaveileminen on aina sen merkki, että ihmisellä on ruuvi irrallaan.»
»Niin on», myönsi Pete juhlallisesti, »ja hän on uneksivin tyttö,
mitä ikinä olen nähnyt. Mistähän kohdasta hän oikein oli sekaisin.
Pokerjärki hänellä varmasti on terve ja hyvässä kunnossa.»
»Mitä tarkoitat?»
»No niin, useimmat sekapäät ovat hupakkoja vain yhdessä suhteessa.
Tunsin aikoinani miehen, joka oli ihan yhtä järkevä kuin sinä tai minä,
kunnes hänelle mainittiin sana ’muuli’, jolloin hän alkoi suorastaan
raivota.»
»Niinpä niin», jupisi Punainen Mack myötätuntoisesti, »muulit on luotu
erikoisesti sekoittamaan ihmisten päitä. Mutta Nancyssä on jotakin
vietävän kummallista. Hän panee ihmisen arastelemaan, eikö totta?»
»Se johtuu hänen silmistänsä», järkeili Kääpiö. »Ne muistuttavat
kuolleen lehmän silmiä. Niitä katsoessa tekee mieli tehdä jotakin,
mistä hän ilostuisi.»
»Olisikohan», aprikoi Punainen Mack, »hänestä hauska kuulla joitakuita
kalenterini piloja?»
Kääpiö katsahti säikähtyneenä ympärilleen ja selvitti sitten kurkkuansa.
»Etkö tiedä, mitä nauraminen tekee kaistapäälle?» kysyi hän kiivaasti.
»Mitä se tekee?»
»Oh, ei mitään muuta kuin sen, että he useimmissa tapauksissa nauravat
nauramistaan melkein kuin avuttomina, kunnes menehtyvät.»
»Hitto soikoon, sinä lörpöttelet.»
»Hitto soikoon, en lörpöttele.»
»Missä olet nähnyt niin käyvän, Kääpiö?»
»Älä kysy sitä minulta, Mack! Se vihloo sydäntäni, koska olin mukana
panemassa sen mies-poloisen silloin nauramaan.»
»Silloin sait ensimmäisen kerran kenenkään nauramaan», murahti Punainen
hyvin epäilevänä.
»Katsohan, millä tavoin hän tuijottelee», kehoitti Kääpiö, »ja —»
Hän keskeytti lauseensa ähkäisyyn, sillä Nancy oli painanut kasvonsa
käsiinsä. Hänen hartiansa nytkähtelivät, ja koko ruumis värisi.
»Mistähän se johtui? Lieneeköhän hän kuullut, että me mainitsimme häntä
sekapäiseksi?» tuskaili Kääpiö.
»Jumala tietää», huoahti Mack huulet vaaleina.
Lapsen itku on hurmiomaista valitusta, joka panee itkijän vapisemaan ja
kiemurtelemaan päästä jalkoihin saakka; miehen itku on ruumistarepivää,
henkeäsalpaavaa ja herättää enemmän kauhua kuin sääliä, mutta naisen
itku on taiteellinen näytös. Se on tavallaan naisen luonnollinen
ilmaisukeino. Samoin kuin ilmakehä pääsee nainenkin eroon pilvistänsä
antamalla niiden tippua lievänä, leutona sateena. Ja jos naisen kasvot
ovat piilossa, onkin miltei mahdotonta erottaa hänen nauruansa itkusta.
Hillityt äänet ovat jotakuinkin samanlaiset. Mutta Petestä ja Mackista
tuo sointuva hyminä merkitsi vain yhtä seikkaa — kyyneliä!
On täytynyt syntyä ja kasvaa vuoristoaavikolla voidaksensa käsittää,
miltä heistä tuntui, kun he katselivat häntä, sillä siinä karussa
maassa mies sai surmata toisen miehen rankaisematta, saaden siitä jopa
kiitostakin, mutta jos hän sormellansakaan koskee naiseen, niin hän on
tuomittu ja maanpakolainen. Ja naisen itkeminen on yhtä kauhea kuin
isän murha muinaisten kreikkalaisten keskuudessa. Kun otetaan tämä
huomioon, voitaneen hämärästi ymmärtää ne tuikeat silmäykset, joita
Pete ja Mack loivat toisiinsa. He lähestyivät Nancya. Kääpiö laski
kätensä tytön tutisevalle olalle.
»Neiti —» alkoi hän, mutta tyttöä tärisytti uusi puistatus, ja mies
peräytyi.
»Kääpiö», sähisi Mack, »mitä tarkoitat käpälöimällä häntä, ikäänkuin
hän olisi sairas hevonen? Sinä et tiedä mitään, et ole milloinkaan
tiennyt mitään, olet syntynyt tietämättömänä ja kasvanut ilman
kasvatusta. Pysy loitolla!»
Punainen Mack otti sombreron päästänsä, pyyhki hämmentyneenä sen reunaa
toisella kyynärvarrellaan, pani sen jälkeen kauas takaraivollensa ja
lausui: »Neiti Nancy, jos olemme loukanneet tunteitanne, niin sanokaa,
mitä tahdotte.»
Nancy käänsi kasvonsa ylöspäin, ja miehet näkivät kyynelten jäljet —
omituisten kyynelien, sillä Nancyn silmät olivat kirkkaat kuin sateen
puhdistama taivas, ja hänen suupielensä värähtelivät jostakin, mitä
kumpikaan miehistä ei voinut pitää suruna. Näyttikin melkein siltä,
että häh oli nauranut niin, että kyyneleet olivat kohonneet hänen
silmiinsä.
»Tahtoisin vain yhtä», sopersi tyttö.
»Mitä?» pamauttivat toiset yhteen ääneen.
»Miestä.»
»Neiti», tiedusti Punainen käheästi, »mitä voin tehdä hyväksenne?»
»Oi», supatti Nancy. »En tarkoittanut teitä!»
Kääpiö vilkastui.
»Hän ei tarvitse sinunlaistasi kevyen sarjan miestä, Punainen. Neiti
Nancy, jos voitte käyttää yli yhdeksänkymmenenviiden kilon painoisia
lihaksia, niin käskekää vain minua.»
»Yhdeksänkymmentäviisi kiloa lihaksia on ihan suotta; minä tarvitsen
yhdeksänkymmentäviisi kiloa miehuutta.»
Punainen Mack otti äkkiä tilanteen johdon käsiinsä.
»Kääpiö», kehoitti hän, »käy käsiksi noihin astioihin. Minä kuivaan ne.
Ja nyt, neiti, voitte puhua, vapaasti ja ujostelematta.»
»Ei; älkää!» esteli Nancy näennäisesti kauhuissaan. »Jos he näkisivät
teidät tekemässä mitään työtäni, niin he pieksäisivät teitä!»
Mackin kurkusta lähti syvä-ääninen ärähdys; Pete oli jo työssä.
Se näky nähtävästi kävi Nancylle ylivoimaiseksi ja voitti hänen
pelkonsa, koskapa hän vei kädet kasvoillensa ja sointuva hyrinä alkoi
taaskin.
»Kääpiö», kuiskutti Mack, »jos hän on löylynlyömä, niin olen minäkin!»
Hän käänsi päätänsä, käsitellen edelleenkin astioita.
»Neiti, puhukaa suoraan, sitten kun saatatte. Mitä voimme tehdä?»
Hänen kääntyessänsä jälleen toisaalle, raottuivat Nancyn sormet hiuksen
leveyden verran toisen silmän kohdalla, ja tyttö tirkisti häneen, nosti
sitten taaskin päänsä pystyyn ja näytti kyyneleiset kasvonsa.
»Kaikki! Te voitte antaa minulle — vapauden!»
Äkkiä hän pidätti henkeänsä. »Mutta se minulta unohtui. Oi, te näytätte
niin hyväntahtoisilta — en tahtoisi herra Aikenin, tuon hirveän herra
Aikenin, tekevän teille pahaa. Ja sitäpaitsi isäni kai maksaa teille
hyvän palkan.»
»Hyvä Jumala!» pääsi Kääpiöltä. »Ovatko he keskenänsä sopineet koko
tästä puuhasta? Mutta mitä isällänne on teitä vastaan, Nancy?»
»En tiedä — hän ei ole milloinkaan rakastanut minua — aina on ollut
tällaista — äitini kuolemasta saakka.»
»He suorastaan rehentelevät teille?» ärisi Punainen Mack. »Mieleni
tekisi — Nancy, jos haluatte erota heistä, viemme me teidät mihin
hyvänsä. Lähdemme heidän luotansa tänä iltana. Kaikkivaltias Jumala,
Kääpiö, ajattele, kuinka he ovat pimittäneet meitä! Nancy, olemme
valmiit lähtemään minne vain haluatte ja niin kauas kuin haluatte.»
He näkivät tytön rinnan kohoavan ja laskeutuvan, hennosti ja nopeasti,
ja sitten hänen äänensä, matala kuin miehen ääni ja kuvaamattoman
pehmeä, värisytti heitä.
»Olisitteko valmiit tekemään niin paljon hyväkseni — ilman
minkäänlaista palkkiota?» Äkkiä hän ojensi kätensä heitä kohti. »Oi»,
huusi hän, »tarvitsen teitä niin kipeästi — teitä molempia!»
»Menkää hieman kävelemään itseksenne ja rauhoittukaa, ennenkuin ne
kaksi raukkamaista koiraa palaavat», kehotti Kääpiö, »ja jättäkää
kaikki meidän huoleksemme!»
»Teen kaikki, mitä te vain käskette», mutisi tyttö ja kääntyi
poistumaan.
»Katsohan häntä!» jupisi Punainen Mack. »Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö,
he ovat olleet vähällä särkeä hänen sydämensä, ne siat! Katso! Hän
itkee taaskin kävellessään — hän ei ole tottunut ystävälliseen
kohteluun. Se on selvää.»
Mutta itse asiassa Nancy Scovil oli taivuttanut päätänsä ja nostanut
kättänsä tukahduttaakseen leveän haukotuksen.