Sennäköisenä kuin olisi kävellyt kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena
ja lainkaan huomaamatta ympäristöään Jerry Aiken silloin tällöin loi
etäältä kiukkuisen, valppaan silmäyksen seurueen muihin jäseniin, jotka
edelleenkin istuivat öljykankaalla, syöden huolettoman mukavasti.
Ensiksi lopetti ateriansa Punainen Mack, sitten Scovil ja Kääpiö-Pete
melkoista myöhemmin kuin he; mutta Nancy Scovil söi yhäti, hätäilemättä
ja hoputtomasti. Vihdoin oli jälellä vielä vähän juustoista lohta, jota
hän oli verrannut puulastuihin, ja senkin hän tyhjensi lautaselleen ja
söi sen sekä viimeiset leivänmuruset.
Lumottuna Jerry Aiken tarkkaili, kun tyttö söi tähteetkin. Hän siirtyi
lähemmäksi kuten käärmeen katseen kiehtoma lintu. Mikä tuossa tytössä
oikein oli? Oliko koko hänen velttoutensa teennäistä! Piilikö pinnan
alla järki, yhtä terävä kuin kieli, jonka pureva iva oli suominut häntä
vain hetkistä aikaisemmin? Ei; tyttö ei näyttänyt ollenkaan tajuavan
tyrmistyttäneensä hänet ja karkoittaneensa hänet etäälle. Sikäli kuin
hän oli havainnut, ei Nancy ollut avannut suutansa hänen erottuaan
seurasta.
Ruoka oli mennyt viimeistä murusta myöten. Se ei ollut yletöntä
mässäämistä. Ei; Nancy ei suinkaan näyttänyt puhkuvan pulleuttaan eikä
liikkuvan voipuneen veltosti. Jerry muisti, kuinka keveästi hän oli
heiluttanut raskasta kirvestä yhdellä kädellänsä ja kuinka viehkeän
notkeasti hänen vartalonsa oli koko aamun taipunut hevosen liikkeiden
mukaan ja kuinka nopeasti ja uupumattomasti hän oli juossut heidän
jälessänsä heidän lähdettyään ensimmäiseltä leiripaikalta.
Hänen syömisensä muistutti Aikenista jonkun petoeläimen syömistä —
jonkun kauniin ja vaarallisen pantterin, joka syö vankasti ja siitä
saamiensa runsaiden energiavarojen nojalla kestää pitkän ajan paastoa
ja ponnistuksia. Tai eikö hän pikemminkin ollut samanlainen kuin
talvella nukkuvat eläimet, joiden syksyisen ravinnon on auteltava ne
ruoattoman ja kylmän, pitkän talven ylitse? Nancy Scovilin sielussa ja
ruumiissa oli epäilemättä talvi vallalla. Hän nukkui pitkää unta. Entä
jos hän heräisi?
Se oli tärkein kysymys. Tähän saakka tyttö oli pitänyt häntä,
Aikenia, ymmällä ja pilkannut häntä; se ajatus värisytti häntä. Hän
tunsi sellaista kiukkua, jollaista hänessä eivät aikaisemmin olleet
herättäneet muut kuin miehet.
Lakattuaan aterioimasta Nancy kohotti päätänsä ja loi ympärilleen
ensimmäisen tajuisen katseen, ei sellaisen ihmisen tavoin, joka on
saanut kylliksensä, vaan pikemminkin, koska tarjolla ei ollut enempää
syötävää. Sitten hän nojasi taaksepäin, suoristi jalkansa ja ojensi
kätensä ulospäin. Hänen päänsä kallistui taaksepäin ja sitten vähän
sivulle, ja Jerry Aiken katseli hänen vaatteiden lävitse piirtyviä
joustavia lihaksiansa toista toisensa jälkeen. Äkkiä välähti Aikenin
mieleen uusi ajatus. Ei suusanallinen sättiminen eikä ruumiillinen työ
näyttänyt lietsovan tytössä vähääkään kapinahenkeä eikä kannustavan
häntä toimintaan. Mutta Jerry muisti kuulleensa, ettei ainoakaan nainen
kykene säilyttämään malttiansa menettäessänsä rahaa.
»Työntäkää ruoka-astiat pois öljykankaalta, pojat!» kehoitti hän,
istuutuen entiselle paikalleen. »Teillähän on kortit, Punainen, eikö
olekin? Mitä arvelette pienestä poker-istunnosta? Viiden hengen
pelistä?»
»Tarkoitatteko, että neitikin pelaisi?» kysyi Kääpiö.
»Miksikäs ei?»
»Mielelläni olen mukana», sopersi Nancy, »jos jaksan pysyä valveilla».
Ja hän peitti pitkän, velton haukotuksen. Nancyn haukotukset olivat
totisesti ihmeellisiä katseltavia, sillä venyttelemisen nautinto näytti
värähdyttävän hänen ruumiinsa jok’ikistä kohtaa. Se oli samanlaista
kuin talvisesta unesta heräävän pantterin ojentautuminen, mutta se
kuitenkin oli ero, ettei Nancy Scoviljn herääminen koskaan ollut
täydellinen.
Niinpä he sysivät astiat syrjään, vetivät öljyvaatteen tiukalle,
ja Punainen Mack otti esille pakan likaisia, reunoiltaan paksuiksi
kuluneita kortteja. Oli kiintoista tarkkailla miesten kasvonilmeiden
muuttumista, sillä ystävyys lakkaa eikä »Häipyiskö vanha tuttavuus»
enää ole paikallaan, kun aloitetaan pokerpeli vuoristoaavikolla.
He arvostelivat toisiansa varovasti, äänettömästi. Kääpiön jämeät
kasvot kävivät entistäkin naamiomaisemmiksi; Punaisen Mackin
pienet, ovelat silmät kimaltelivat oudon kiihkeästi; John Scovilin
itsevarma hymy näytti pahaenteiseltä; ja sitten olivat Jerry
Aikenin hermostuneet, nopeat sormet, kun hän kasasi kortteja, sillä
nostettaessa oli ensimmäinen työ joutunut hänelle.
»Tässä me kynimme helläjalkaa», supatti Punainen Mack Kääpiölle.
»Nyt kahmaisemme hänen varojansa oikein hangolla. Kun tulee minun
työvuoroni, Kääpiö —»
Hän keskeytti jupistun lauseensa ja virkkoi ääneen: »Eipä tämä
olekaan hullumpi.» Sitten hän tarkasti piirin loppuun saakka, päätyen
tähyilemään Jerry Aikenia neulanterävästi.