Tosin he eivät hiljentäneet ratsastusvauhtiansa sentähden, että
Nancy niin hurjasti kiiti heidän jälkeensä; mutta he eivät myöskään
kiihdyttäneet ratsujensa hölkkää, ja vain yksi pää kääntyi
tarkkailemaan häntä. Häneen päin tähyilivät isän punakanpulleat kasvot,
ja äkkiä hän seisahtui hyydyttävän hämmästyksen vallassa huomatessaan
isänsä hymyilevän — niin, virnistelevän selittämättömästä riemusta!
Hän seisahtui ällistyksissään vain hetkiseksi, sillä senkin kalliin
tuokion aikana ratsujoukko mennä hölkytti useita metrejä eteenpäin.
Sitten hän alkoi juosta oikein tosissaan; hänen sydämeensä oli
tarttunut kylmä, pistävä pelko, joka muistutti mielipuolisuuden kammoa.
Miten oli hänen isänsä laita? Jo se oli kovin kummallista, että hän oli
tyynesti alistunut jättämään tyttärensä erämaahan, mutta sen saattoi
selittää hänen luonnollinen pelkonsa tuota nauravaa pahaa henkeä, Jerry
Aikenia, kohtaan, mutta tyyten käsittämätöntä oli, että John Scovil
saattoi nauraa niin hirveällä hetkellä.
Niinpä Nancy Scovil henkäisi syvään ja lähti juoksemaan tuulen
vauhdilla. Hän ei ollut uneksinutkaan jalkojensa voivan kiidättää
häntä niin vinhasti, niin väsymättömästi, niin varmasti sekä tasaisten
että rosoisten kohtien ylitse. Juoksun synnyttämä viima puhalsi hatun
hänen päästänsä; hänen tukkansa lehahti hajalleen, hänen hengityksensä
oli kuuma ja kiivas, ja hänen katsettansa himmensivät kiihtymyksen
kyyneleet.
Hämärästi, udun lävitse hän näki John Scovilin vastapuhjenneen
hulluuden vallassa huojuvan sinne tänne satulassaan joka hetki vaarassa
pudota maahan, samalla kun hän piteli hytkyviä kupeitansa ja hänen
remunaurunsa kaikui Nancyn korvissa. Mutta vihdoin hän oli saavuttanut
seurueen, sivuuttanut Kääpiö-Peten ja asteli nyt läähättäen Aikenin
taluttaman ratsunsa vierellä.
Hämmennyksissäänkin hän kuuli Aikenin tylyn äänen. «Hellittäkää irti
jalustin! Rientäkää takaisin noutamaan hattunne! Luuletteko minun
sallivan teidän hävittää rahojani viskelemällä sombreroja tiepuoleen?»
Nancy hellitti jalustimen kädestään ja pysähtyi; hänessä heräsi äkkiä
miltei vastustamaton halu kouristaa tuota miestä kurkusta. Mutta Aiken
istui satulassaan korkealla hänen yläpuolellaan virnistellen hänelle
sävyisesti. Hänen isänsä uusi naurunremahdus kajahti hänen korvissansa,
ja taaskin seurue ravasi hänen ohitsensa.
Hän ei mahtanut mitään, hänen täytyi totella. Onneksi hattu oli vain
muutamien askelien päässä jälessäpäin; tuossa tuokiossa hän oli sen
noutanut ja kiiti taaskin, kunnes hän jälleen saapui ratsunsa luokse
ihan nääntymäisillään.
»Seisauttakaa hevonen!» huusi hän kiihkeästi Jerrylle. »Ettekö näe,
että minä en pääse satulaan?»
»Kavutkaa selkään tai jääkää jälkeen!» sanoi Aiken, yhäti virnistellen.
»Se on minusta ihan yhdentekevää.»
Epätoivo antoi Nancylle voimia. Hän painoi sombreron tiukemmin
päähänsä, tarttui satulannuppiin ja kiskoi itseänsä ylöspäin; mutta
kun hän jo oli pääsemäisillään varmasti ratsaille laukesivat hänen
käsivartensa, ikäänkuin halvaus olisi herpaissut hänen olkavartensa.
Hän kellahti maahan ja oli vähällä horjahtaa hevosen jalkoihin.
Hänen hampaansa välähtivät, kun hän vilkaisi Aikeniin — virnistelevään
pahaan henkeen — ja sitten hän yritti uudelleen. Kenties kiukku
lisäsi hänen voimiansa; joka tapauksessa hänen onnistui reutoutua
ratsun selkään, ja seuraavalla hetkellä hänen jalkansa heilahti
paikalleen. Sitten hänen silmänsä pimenivät uupumuksesta; hänen oli
tartuttava satulannuppiin ja sokeasti takerruttava siihen estyäksensä
putoamasta maahan. Ja kun hän nosti päätänsä, jyrisi hänen isänsä ääni
läheisyydessä.
»Sirkustemppuja, Nan! Ha, ha, ha! En milloinkaan ole nähnyt
oivallisempaa juoksua ja — ha, ha, ha! — hyppäämistä. En olisi uskonut
sinun siihen pystyvän!»
»Ja hyvin viehkeästi se kävikin», jupisi Aiken.
»Niin kävi, etenkin silloin, kun hänen hattunsa lennähti päästä.»
»Ja kun hänen hiuksensa lehahtivat valloilleen».
»Ja kun hän juoksi —»
»Kuten Atalanta — todellinen uusi Atalanta!»
He ratsastivat kahden puolen häntä, ja hänen vilkuillessansa toisesta
toiseen he nauroivat ilkkuvasti. Nancy Scovilin silmiä sumensivat
kyyneleet, mutta katseensa jälleen kirkastuttua hän huomasi Punaisen
Mackin kääntyneen satulassa ja tarkkailevan Jerry Aikenia synkän
tiukasti. Sitten Mackin katse kääntyi häneen, ja se oli sähköisen
myötätuntoinen. Se vaikutti ihmeellisen virkistävästi.
Myöskin Aiken näki nuo selvämerkityksiset silmäykset. Hän jättäytyi
jälkijoukkoon Kääpiö-Peten luokse ja kutsui Mackiakin sinne.
Viimemainittu tuli hyvin kerkeästi otsa uhkaavana kuin ukkospilvi.
He hidastivat vauhtiansa, kunnes olivat jääneet varmasti pois muiden
kuuluvilta.
»Ystäväiseni», mutisi Kääpiö-Pete ja tähysti Aikenia kiiluvin
silmin, »tulitte tänne parhaaseen aikaan. Olin ihan lähtemäisilläni
puheillenne.»
»Pete», murahti Punainen Mack, »sinulla ja minulla oli sitten aivan
sama ajatus. Minulla on haastamista tälle herrasmiehelle oikein
suuntäydeltä.»
Jerry silmäili heitä hieman miettiväisen näköisenä. Asiat olivat
silminnähtävästi kehittyneet huippukohtaansa. Punaisen Mackin käsi
puristi suitsia ikäänkuin hän olisi kuristanut elävää olentoa; hän
istui satulassaan hiukan etunojassa, ja yhtenään hänen vapaa kätensä
kohenteli ja hiljaa taputteli hänen kupeellansa riippuvaa koteloa.
Kääpiö-Pete taas ratsasti ihan suorana. Hänen laajat sieraimensa
värähtelivät tuontuostakin kuten jälkiä vainuavan koiran, ja hänen
vankat poskilihaksensa pullistelivat rytmillisesti hänen hillitessään
kiihtymystänsä. Ilmeisesti kiiri ukkospilviä Aikenin pään ympärillä,
eikä salama ollut kaukana.
»Ensiksi», alkoi Punainen Mack, jonka leuka samalla työntyi eteenpäin
kuin bulldoggin leuka, »on minun sanottava tämä. Se ei ole pitkä puhe,
mutta siinä on hyvin paljon sisältöä, jos vain jaksetaan käsittää sen
merkitys. Naapuri» — hän pyörähti satulassa täyskäännöksen — »en tiedä,
mistä osasta maata olette kotoisin, mutta olen valmis lyömään vetoa
kymmenen yhtä vastaan siitä, että se on kurjaa seutua.»
»Hyvin monien ihmisten mielestä», vastasi Aiken ystävällisesti, »se on».
»Arvasin sen», jatkoi Punainen Mack, »koska sieltä saamanne ajatustapa
on kurja. Näillä tienoin —»
»Maltahan hetkinen!» sekaantui Kääpiö-Pete.
»Ei kannata puhua pitkään hänenlaisellensa miehelle. Minä lausun
kaikki suoraan ja lyhyesti. Naapuri, kahta seikkaa en aio sietää
syrjästäkatsojana. Toinen on se, että mies alkaa pieksää hevostansa
päähän.»
»Varsin oikein», yhtyi Jerry. »Inhoittava tapa. Sitäpaitsi ymmärrän
kyllä, minkä tähden hevosia kohdellaan niin lempeästi täällä aavikolla.
Ne ovat perin hyödyllisiä.»
»Tuttuseni», virkkoi Kääpiö uhkaavasti, »saattaisi olla parempi,
jollette päästäisi kieltänne valloilleen, ennenkuin minä olen puhunut
puhuttavani ja te olette painanut kaikki sanani visusti kalloonne.»
Mutta Jerryn hymyily oli järkkymätön.
»Toinen seikka, jota en jaksa katsella», pitkitti Kääpiö, koneellisesti
ohjaten ratsuansa likemmäksi Aikenia, joten hänen kookas ruhonsa
kohosi pienemmän miehen yläpuolelle, »toinen seikka on naisten huono
kohteleminen, rehentely ja muu sellainen. En tiedä, missä teidät en
kasvatettu, mutta minut kasvatettiin _pitämään kädet irti tytöistä_.»
Hänen lausuessansa viimeisiä sanoja hänen äänensä aleni ja hänen
silmiinsä tuli ilkeä välke. Jerryn toisella puolella kostutteli Mack
huuliansa hirvittävän kiihkeästi, ja hänen oikea kätensä oli kuin
juuttunut revolverin nuppiin.
Mutta Jerry nyökkäsi heille kummallekin totisena ja ymmärtävänä.
»Te ajattelette ihan samoin kuin minä», vastasi hän. »Naisia on täällä
kohdeltava pehmein käsin — heitä on niin niukalti!»
Punainen Mack sähähti. Kun hän alkoi puhua, nousi hänen äänensä
asteettain kiukkuiseksi vinkunaksi, samanlaiseksi kuin puuman, jonka
kynsistä saalis on livahtanut pakoon.
»Lienenkö sokea», virkkoi hän, »enkö liene nähnyt teidän kohtelevan
tuota tyttö-poloista koko ajan kuin räyskivä koira? Mutta jos minä
olen sokea, naapuri, ette te ainakaan ole sopiva lääkäri parantamaan
silmiäni. Muistakaa se!»
»Onko tarkoituksenne sanoa» — Jerry näytti kummastuneelta — »että te,
miehet, olette nostaneet koko tämän touhun — tuon tähden?»
Ja heilauttaen kättänsä hän osoitti heidän edellänsä ratsastavaa tyttöä.
Mikään ei ole vuoristoaavikkolaisesta niin kammottavaa kuin iva. Hän
vastaa pistosanaan pistosanalla ja kokkapuheeseen kokkapuheella eikä
raivostuttuansa pelkää ketään. Mutta salattu, syvä iva saa hänen
sielunsa käpertymään, kuten katkaistu kaktus käpertyy kuumana päivänä.
Sekä Kääpiö-Pete että Punainen Mack käänsivät äkkiä päänsä eteenpäin
ja tuijottivat kysyvästi Nancyyn. Tyttö laitteli hiuksiansa. Sombrero
killui satulannupissa, ja hänen hohtavan valkoisissa käsissänsä
punoutui tuuhea, musta tukka paksuksi palmikoksi, joka välkkyi
auringonpaisteessa, ja hänen ratsastaessansa kädet ylhäällä sopeutui
hänen vartalonsa ihastuttavan sulavasti hevosen huojuviin liikkeisiin.
Taaskin kumppanukset käänsivät Aikeniin päin hehkuvat, vihaiset
kasvonsa. Sillä tavoin saattaa kaksi juroa, karjan etunenässä olevaa
härkää yhdessä valmistautua rusentamaan yhden ainoan vihollisen.
»Ja mitä vikaa hänessä on, haluaisin tietää.»
»Mitäkö vikaa hänessä on?» huudahti Jerry. Äkkiä hän heilautti käsiänsä
ylöspäin ja purskahti raikuvaan nauruun. Hänen näytti olevan kovin
vaikea hillitä hilpeyttään.
»Onko tarkoituksenne väittää, ettette ole nähnyt — näin monessa
tunnissa — mitä hänessä on vikaa?»
Puhuessansa hän pyyhki naurun kyyneliä silmistään; ja Kääpiö-Peten
tummat kasvot lehahtivat punaisiksi. Hänen sydämessänsä hehkui melkein
uskonnollisen harras surmaamisen halu.
»Pelkkä typerä nauraminen ei merkitse mitään», väitti hän jurosti ja
katsahti Punaiseen Mackiin, toivoen tältä apua väittelyssä.
»Ja hänen isänsä katsoo sivusta ja nauraa tytär-raukalleen», tokaisi
Punainen Mack. »Minusta tuntuu siltä kuin te ja Scovil-vanhus olisitte
järjestäneet koko tämän puuhan tyttöä vastaan.»
»Järjestäneet tämän puuhan?» kertasi Jerry, hihittäen. »Jos tämä on
meidän kesken järjestetty puuha, saa hän maksaa hyvät rahat työstä!»
»Entä minkä vuoksi», intti Mack, »hän näyttää olevan niin kirotun
hyvissä väleissä teidän kanssanne? Hän ei näytä vähääkään hätäilevän,
vaikka hänet vastoin tahtoansa tuotiin tänne vuoristoon.»
»Minä ilmaisen teille, minkä tähden hän on aika ystävällinen», selitti
Jerry säyseästi. »Puhelin eilen illalla hetkisen hänen kanssansa, ja
hän alkoi kertoa minulle tyttärestään. Vielä viisi vuotta sitten hän
kuuluu olleen aivan samanlainen kuin kaikki muutkin tytöt, mutta sitten
—»
Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vei⁻kätensä suulleen.
»Mitä olinkaan sanomaisillani?» huudahti hän. »Pojat, unohdin antaneeni
Scovilille kunniasanani, etten kenellekään muulle hiisku sitä, mitä hän
minulle kertoi. Mutta tarkkailkaa häntä itse! Kenties sitten käsitätte,
mitä tarkoitan.»
»Naapuri», pyysi Punainen Mack innokkaasti, »ettekö voisi lausua edes
yhtä sanaa vihjaukseksi? Kenties olen yksinkertainen, mutta minä en näe
hänessä mitään vikaa.»
»Meidän kesken sanoen», tunnusti Jerry avomielisesti, »en minäkään
havainnut hänessä mitään vikaa, ennenkuin hänen isänsä puhui minulle
eilenillalla. Mutta nyt se on päivänselvää. Näen suoraan hänen
lävitsensä.»
Kääpiö-Pete ja Punainen Mack pohtivat otsat rypyssä.
»Epäilemättä hän on toisenlainen kuin muut», ajatteli Punainen Mack
ääneen. »Huomasin sen heti hänet nähdessäni.»
»Niin minäkin», vakuutti Kääpiö. »Kuka tahansa, jolla on silmät
päässänsä, näkee, ettei hän ole aivan tavallinen. Mutta mikä hänessä on
vikana — vain sitä minä en saa selville.»
»Hyvät herrat», virkkoi Jerry äkkiä. »Annan teille pienen vihjauksen.
Oletteko pannut merkille, että hän on hyvin harvapuheinen?»
»Hän on tuskin virkkanut sanaakaan. Niin; sen olen kyllä huomannut.»
»Ei muuta kuin jotakin nenäkästä.»
»Totisesti hän on hiljainen.»
»Ja että hänellä on omituinen tapa katsella tyhjään ilmaan ikäänkuin
hän näkisi siellä jotakin?»
»Niin, niin! Jatkakaa!» mutisi Punainen Mack siirtyen likemmäksi.
»No niin, hyvät herrat», puhui Jerry juhlallisesti, »tyynessä vedessä
kala kutee, kuten sanotaan. Ja tällä tyttö-paralla, hyvät ystävät —
eivät ajatukset ole kohdallaan.»
»Mitä sillä tarkoitatte?» tiedusti Kääpiö.
»Yhdellä sanalla», huoahti Jerry, »Nancy Scovil on sekapäinen!»
»Helvetti!» ähkäisi Punainen Mack. »Hupsuko? Hän?»
»Näkee näkyjä ilmassa», jupisi Kääpiö-Pete, huokaisten syvään ja
haikeasti. »Hyvä Jumala, Mack, eikö se ole hirveätä?»
»Kaunis kuin kuva», päivitteli Punainen Mack, »mutta näin heti, että
jokin vika hänessä on. Hän ei ole vähääkään vastustanut, kun häntä on
pidelty pahoin. Kuulkaahan! Jos olisitte sillä tavoin kohdellut minun
tytärtäni, olisi hän syytänyt teille kokonaisen sanakirjallisen sanoja
vasten kasvoja ja lähettänyt niiden jälessä kuulia.»
He molemmat painoivat päänsä kumaraan, ja kun Jerry vähän ajan kuluttua
salavihkaa tarkasteli heitä, huomasi hän, että kummankin kasvot olivat
vakavien mietteiden uurteissa.