Perin harvoin tosiaankin liikkui Nancy Scovilin aivoissa useampia kuin
yksi ajatus; nykyisyys aina nieli sekä entisyyden että tulevaisuuden.
Niinpä hän nytkin, viruessaan tänä yönä huopiinsa käärittynä, unohti
tyyten sekä kiihottavan ryöstön että isänsä julman ja itsekkään
välinpitämättömyyden ja Jerry Aikenin suorasukaisen häikäilemättömyyden.
Hän unohti kaiken sen huopien alla olevien kivenmukuloiden tähden.
Aluksi niitä tuskin huomasi, mutta muutaman minuutin kuluttua alkoi
niiden kovuus tuntua huopien lävitse ikäänkuin jokaista kiveä olisi
työntänyt joku erillinen, ilkeä voima.
Sangen vaivaloisesti hän vääntäytyi kyljelleen, toivoen olonsa uudessa
asennossa olevan mukavamman, mutta heti painoi uusi kivennystyrä hänen
kylkiluihinsa. Hän kiemurteli vähän ylemmäksi, ja sitten hänen oli
verrattain hyvä olla. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hänen polviansa,
lanteitansa, olkapäitänsä alkoivat vaivata kovat mukulat. Se vaati
häntä yhtenään muuttamaan asentoansa.
Vihdoin hellittämätön vaiva johti hänen mieleensä iloisesti
virnistelevän Jerry Aikenin kuvan. Häntä vihlaisi hiljainen pistos,
ja senjälkeen hänessä heräsi epämääräinen halu pyyhkiä sen vintiön
hymy pois mielestään. Mutta Jerryn kuva haihtui pian. Nancy kääntyi
selälleen, ja hänen kasvojansa ympäröi koko avaran tähtitaivaan
rajoittama himmeä viileys.
Toinen muuleista korskahti; hänen isänsä tuttu kuorsaus alkoi
katkonaisesti ja muuttui sitten syvä-ääniseksi soitoksi. Kauheista
kokemuksistansa hän tiesi, että se oli hirvittävä, jollei kuuntelija
ennättänyt nukkua ennen sen kuorsaamisen alkua. Mutta pian hän
taaskin huomasi katselevansa tähtiä. Ne ryhmittyivät omituisiksi
mittausopillisiksi kuvioiksi, laajemmiksi kuin ajatella saattoi,
kolmioiksi, joiden kärkien väliä oli kymmeniä biljoonia kilometrejä; ja
viileä rauha hiipi hänen sieluunsa.
Hän unohti isänsä kuorsaamisen; yön viileä ilma puri kirpeästi hänen
poskiansa; hänen kaulansa oli kylmä. Vesi solisi rauhoittavasti
lähellä, ja sitten valtasi hänet syvä uni tähtien valaisemassa
pimeydessä.
Mutta vain hetkiseksi, tuntui hänestä, ennenkuin hänen uinailunsa
katkaisi kaikuva ääni:
»Hei! Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille! Hei!«
Hänen silmänsä avautuivat; hänen yllänsä kaartuva taivas oli kuin
läpikuultava kristalli, jossa oli hienoja vaalean- ja ruusunpunaisia
vivahduksia. Hän nousi istumaan huovissaan.
»Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille!» toisti ääni.
Sitten hän näki Jerryn tulevan; mies asteli reippaasti rinnettä
ylöspäin purolta; hänen paitansa kaulus oli auki, ja hän hieroi
uutterasti pyyhinliinalla sekavaa tukkaansa. Kylmä kylpy, ja tällaisena
aamuna!
Äkkiä Nancya puistatti, ja hän tunsi jäseniensä päästä varpaisiin
saakka olevan kolean turtia. Kylmä kylpy! Se ajatus ihan vihlaisi
häntä. Sitten hän huomasi, että koko hänen ruumistansa kyntelöi ja
pisteli. Hänen olkapäitänsä, lonkkiansa ja polviansa kolotti ikäänkuin
häntä olisi piesty.
»Te siellä — Nancy!» kuului kiusanhengen huuto. »Pois huovista!»
Tukka pörröllään istui Nancyn isä vuoteellansa, vetäen saappaita
jalkaansa. Punainen Mack ja Kääpiö-Pete olivat jo hoitamassa ratsujansa
ja muulejansa. Nancy nousi hämmentyneenä istumaan ja pudisti huovat
ympäriltään. Muiden kasvot olivat äreät: sopusoinnussa hänen
tunteittensa kanssa, paitsi Jerry Aikenia, joka pian viritti laulun.
Laulun! Se tuntui vasten kasvoja sattuneelta iskulta.
»Kas niin!» jatkoi pirullisen hilpeä ääni. »Juoskaa purolle
peseytymään! Sitten marssikaa heti tänne takaisin! Aamiainen viidessä
minuutissa.»
Aamiainen! Hän tunsi kalvavaa nälkää, ja veden heruessa suuhunsa
hän nilkutti purolle pesureppu kädessään. Hän kumartui katsomaan
kirkkaaseen vesialtaaseen, odottaen sieltä tuijottavan vastaansa
kalpean aaveen, silmät turvonneina, mutta näkikin rusottavat posket ja
miltei teennäisen kirkkaat silmät. Perin kummallista.
Hänen kätensä kohmettuivat hänen peseytyessänsä jääkylmässä vedessä,
mutta hänen kammatessaan hiuksiansa jonkinlaiseen järjestyksentapaiseen
alkoi veri kiertää kuumasti hänen suonissaan. Hänen sieraimiinsa
tuulahti suloisinta tuoksua, mitä hän oli eläissänsä haistanut — se
tuli leirinuotiolta, jossa kahvi jo höyrysi, ja Nancy Scovil riensi
sinne melkein juoksujalkaa.
Hän oli tosiaankin kankea, mutta hänen jäykät jäsenensä alkoivat
jo vertyä, ja joka hetki hän veti raikasta aamu-ilmaa syvälle
keuhkoihinsa. Hänen isänsä oli ottanut käteensä kirveen ja oli menossa
vähän matkan päässä törröttävää kuivaa kantoa kohti.
»Malttakaahan!» komensi Aiken. »Antakaa se kirves tytölle! Hakatkoon
hän polttopuut. Noin vanha mies kuin te ja yhä hyörimässä tyttärenne
puolesta! Ette tällä hetkellä, Scovil! Hei, te, ottakaa kirves ja
kolhikaa meille sylillinen puita! Joutuisasti!»
Isän katsoessa Nancyyn oli hänen kasvoillansa hymy, kirkkaampi kuin
nouseva aurinko, ja hän heitti kirveen niin, että se räiskäytti hiekkaa
tytön jalkojen juuressa.
»Hyvä ajatus, Jerry», kehui hän. »Kas sillä tavoin, Nan. Pilko puut,
ennenkuin tuli sammuu!»
Nancy vilkaisi karkeatekoiseen kirvesvarteen, vilkaisi hienoon,
vaaleanpunaiseen kämmeneensä, tuijotti mykkänä isäänsä. Mitä ihmettä
tämä tarkoitti? Työtä?
»Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten puita pilkotaan»,
mutisi hän. »Sinun pitäisi se tietää, isä.»
»Ihan totta», myönsi John Scovil. »Minä näytän sinulle, miten se käy.»
»Ette sinnepäinkään!» ehätti tyranni kieltämään. »Jollei hän osaa
hakata puita, ei hän osaa syödäkään. Ilman työtä ei myöskään ruokaa
tässä leirissä!»
Nancy katsahti omituisesti Jerryyn. Hän nosti kirveen maasta, mutta
tajutessaan, kuinka nöyryyttävä hänen asemansa oli, hän paiskasi sen
jälleen hietikkoon.
Rauhallisesti hän virkkoi joukkueen johtajalle:
»Herra Aiken, raa’alla voimalla olette voinut ryöstää meidät ja tuoda
meidät tänne; mutta sellaista voimaa teillä ei ole, että kykenisitte
pakottamaan minut tekemään työtä — tavallisen rengin tapaan!»
»Kuulkaahan!» sanoi Kääpiö Jerrylle uhkaavasti. »Tämä on —»
»Kuuletteko sitä?» keskeytti Jerry murheellisella äänellä ja ravisti
päätänsä juhlallisesti. »Oivallatteko, millaiseksi olette kasvattanut
tyttärenne, Scovil? Ylpeäksi ja laiskaksi! Mihin hän pystyy? Kysyn
teiltä sitä! Tuhlaamaan toisen ihmisen rahoja. Katsokaahan häntä! Hän
ei suostu edes tekemään työtä aamiaistansa varten — halpa kulkurikin
on järkevämpi. Olkoon menneeksi, Scovil, käykää vain pilkkomassa puut,
mutta tyttärenne saa olla ruoatta puolipäivään saakka.»
Nancy kääntyi ylpeästi poispäin ja poistui veden partaalle, jossa hän
istuutui kivelle, koettaen nauttia eteensä kuvastuvista sarastuksen
väreistä. Toiset eivät mitenkään voisi sallia Aikenin toteuttaa
epäinhimillistä uhkaustansa. Keskipäivään saakka ilman ruokaa? Ilman
ruokaa tuhat vuotta, olisi miehen yhtä hyvin sopinut sanoa, sillä hänen
vatsansa kohdalla tuntuva laajeneva onttous koituisi tuhoisaksi paljoa
aikaisemmin. Mutta se oli pelkkää rehentelyä ja uhkailua. Ihan heti
Aiken lähettäisi jonkun noutamaan häntä takaisin.
Jörön harmin sitten kiehahtaessa mielessänsä hän päätti vapaaehtoisesti
tyyten kieltäytyä koskemasta ruokaan sittenkin, kun sitä hänelle
tyrkytettäisiin. Juuri niin — nälkälakko! Häntä ei uskallettaisi
murhata, ja sen välttämiseksi olisi pakko kiireenkaupalla viedä hänet
johonkin kaupunkiin. Ja hän kuvitteli, kuinka häntä laihaposkisena ja
kuoppasilmäisenä kannettaisiin johonkin kylään ihan kuolemankielissä.
Niin hän tekisi, jollei muun vuoksi, niin uhmaillaksensa tuolle
sietämättömälle Jerrylle.
Mutta ei; hänen isänsä sekaantuisi asiaan hänen puolestansa. Se oli
selvää. Isä ainakin toisi hänelle salaa ruokaa, mutta työtä hän ei
osannut tehdä eikä tekisi! Hänen uuden päätöksensä antama voima levitti
miellyttävää lämpöä hänen koko olemukseensa.
Ja sitten — aluksi hän ei oikein tahtonut sitä uskoa — kajahti
nuotiolla laulu. Hän kuunteli — hän pudisti päätänsä ja herkisti
kädellään korvaansa ollakseen varma. Ilman pienintäkään epäilystä se
oli hänen isänsä ääni. Hän lauloi, samalla kun hänen tyttärensä kärsi
nälkää ihan hänen silmiensä edessä.
* * * * *
»Se ei hyödytä mitään, Jerry.» John Scovil seisoi aamiaisen jälkeen
hevosensa vieressä ratsujoukon tehdessä lähtöä. »Hän on itsepäinen
kuin pahus. Se onkin hänen ainoa voimansa. Te ette saa hänen tahtoansa
nujerretuksi. Hän istuu tuolla puron partaalla, kunnes kuolee, eikä
pyydä teiltä leivän kuortakaan.»
»Niinkö?». Jerry puuhaili välinpitämättömänä, kiristellen ratsunsa
hihnoja.
»Sitäpaitsi», jatkoi Scovil, »alkavat Mack ja Pete silmäillä teitä
kovin uhkaavasti. En usko heidän sietävän, jos kohtelette häntä liian
karkeasti.»
»Hm!» äännähti Jerry.
»Ja onhan», tokaisi Scovil yrmeästi, »kaikella rajansa, ja te olette
mennyt liian pitkälle».
»Niin väititte eilenillallakin», vastasi Jerry.
»Taivaan nimessä», huudahti toinen, »minä tarkoitan sitä, mies! En voi
sallia lapsen nääntyä nälkään!»
»Saatte kestää enemmän kuin tämän, ennenkuin retki on lopussa», sanoi
Jerry tuikeasti. »Jokaisessa on jonkun verran terästä, ja minä aion
takoa tuota tyttöä, kunnes saan hänestä kipunan.»
Scovil epäröi hetkisen.
»Jollette pidä silmällä molempia apureitanne, saatatte iskeä sellaisen
kipunan, joka polttaa teidät tuhkaksi», huomautti hän. »Mutta sehän on
teidän asianne.»
»Niin onkin», vastasi Jerry lyhyesti. Hän korotti ääntänsä. »Hei, te,
Nancy! Lähdettekö mukaan vai aiotteko jäädä tänne?»
Ei vastausta.
»Tämä ei ole yleisesti käytetty tie», pitkitti hän. »Ei tule toista
seuruetta, joka ottaisi teidät mukaansa. Mutta jääkää tänne ja
nääntykää nälkään, jos haluatte!»
Ei vastausta.
»Kaikki selvää, pojat, liikkeelle!»
»Hemmetti!» mutisi Kääpiö Mackille. »Tuo louskuttava koira taitaa
oikein tosissaan mieliä ratsastaa täältä ja jättää tytön kuolemaan!»
»Antaa hänen koettaa», ehdotti Mack huuliensa susimaisesti vetäytyessä
taaksepäin, niin että hampaat paljastuivat. »Ja jos hän todenteolla
ilman muuta ratsastaa tytön luota — no niin, se onkin hänen viimeinen
ratsastuksensa!»
Ja vaistomaisesti hänen oikea kätensä hapuili revolverin nuppia.
Kulkue järjestyi ja lähti liikkeelle hidasta käymäjalkaa.
Enää ei tyttöä kutsuttu, mutta satulahihnojen kitinä luikkaili hänelle
äänekkäämmin kuin yksikään ihminen olisi jaksanut.
Hän katsahti ympärilleen. Hänen edessänsä levisi kammottava aavikko,
ja sen reunassa kohosivat alastomat, sinertävät vuoret kymmenien
kilometrien päässä. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi verrattain
heikosti, mutta sen paahde äityi joka hetki, uhaten muuttua
sulatusuunia muistuttavaksi kuumuudeksi, joka keskipäivän seuduilla
korventaisi maata. Eikä edes pensastakaan, jonka varjossa hän voisi
virua sitä välttääksensä. Se olisi samanlaista kuin roviolla palaminen,
mutta kauheampaa, hitaampaa. Mutta — he eivät saattaneet jättää häntä
tänne!
Satulahihnojen kitinä kävi äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi, ja alkoi
sitten loitota. Hän nousi seisomaan ja vilkaisi kerran ympärillensä.
»Odottakaa! Odottakaa!» huusi hän. »Minä tulen!»
Mutta verkkainen käynti muuttui hölkkäjuoksuksi, joka tuskin oli
vähääkään vinhempi; Nancy lähti rajusti juoksemaan.