Kaksi ehdottoman täsmällisesti ja täysin sopusointuisesti
työskentelevää miestä voi saavuttaa hämmästyttäviä tuloksia, ja Jerryn
ja Scovilin välisen lyhyen kinastelun päättyessä olivat Punainen Mack
ja Kääpiö-Pete jo irroittaneet matkatavarat, huolehtineet muuleistaan
ja hevosistaan ja parhaillaan levittivät vuodehuopiansa. Jerry alkoi
heti määräillä.
»Teidän makuusijanne on tuossa, Scovil; ja tässä teidän, tyttö. On aika
teidän kummankin paneutua levolle.»
Nancy ei ollut hievahtanutkaan siltä paikalta, johon hän oli hoippunut
silloin, kun Aiken kiskoi hänet ratsun selästä. Nyt hän vastusti
tavalliseen tyyneen sävyynsä. »Mutta niissä riisuudun?»
»Pyh!» äänsi Jerry. »Vetäkää saappaat jalastanne ja kietoutukaa
huopiinne! Arveletteko meidän kuljettavan pukuhuonetta
leiritarpeittemme joukossa? Kiiruhtakaa — teillä on työtä huomenna.»
»Työtä?» kertasi tyttö kummastellen.
Hänen isänsä siirtyi vähitellen likemmäksi. Vähän matkan päässä
laittelivat Punainen ja Kääpiö omia makuusijojaan, ja heidän lyhtynsä
loi ryhmään himmeätä, lepattavaa valoa. Mutta valaistus oli kuitenkin
niin selvä, että Jerry erotti Scovilin kasvoilla pettämättömiä
harrastuksen merkkejä.
»Työtä? Niin tietysti!» toisti Jerry. »Ettekö tiedä, että eräretkillä
kaikki noudattavat intiaanien tapoja? Naiset tekevät työn, ja teillä
on runsaasti hommaa huolehtiessanne neljästä miehestä. Kietoutukaa
huopiinne; te tarvitsette unenne.»
John Scovililta pääsi hillittyä hihitystä muistuttava ääni.
Seisottuansa hetkisen äänettömänä meni hänen tyttärensä verkkaisesti
vuoteensa ääreen ja tunnusteli sitä huolellisesti.
«Alusta on liian kivinen ja sorainen», moitti hän, »ja liian kova. En
missään nimessä voisi nukkua tuossa.»
»Mitä sitten teette?» kysyi Aiken.
»Istun valveilla.»
»Sitä ette tee. Saappaat jalasta ja huopiin! Muutoin kiedon teidät
niihin saappainenne.»
Nancy Scovilin silmiin tuli himmeä välke.
»Isä», virkkoi hän äänensä hieman värähtäessä, »aiotko sallia tuon —
miehen — käydä minuun käsiksi?»
Scovilin kurkusta lähti omituinen räjähdyksentapainen ääni.
Varmastikaan se ei saattanut olla tukahdutettua naurua.
»Rakas lapsi», vastasi hän, tehden alistumista kuvastavan eleen,
»näethän toki, että olen avuton tämän hylkiön kynsissä».
»Joutuin, neiti Nancy — se on pääasia», tiukkasi Aiken, näpsäyttäen
sormiansa.
Tyttö oikaisihe.
»Tämä on sekä järjetöntä että mahdotonta», sanoi hän kylmästi. »Minä
istun tämän yön tällä kivellä ja paneudun levolle, jos katson sen
hyväksi. Siihen se loppuu.»
»Suuri erehdys», oikaisi Jerry. »Se ei ole edes alku. Minä lasken
kolmeen. Jollette sillä aikaa ala valmistautua paneutumaan makuulle,
niin minä autan teitä.»
»Tarkoitatteko, että rohkenisitte pakottaa minua väkivallalla?»
»Yksi —»
»Isä, jos olet mies, asetut hänen ja minun väliini!»
»Rakas, olen aseeton. Kuinka voisin suojella sinua tuolta lurjukselta?»
»Kaksi —»
»Jospa vain olisin mies — yhden ainoan sekunnin», jupisi Nancy Scovil.
»Kolme —»
»Te ette uskalla!»
Mutta näyttämättä iloiselta sen enempää kuin suuttuneeltakaan
Jerry äkkiä sieppasi hänet kiveltä ja kantoi hänet mahdollisimman
virallisesti hänelle määräämällensä makuusijalle, laski hänet sille ja
kiersi hänet sitten huopiin ikäänkuin olisi käärinyt lattiamaton kokoon.
Hänen lähestyessänsä tytön silmissä näkyneen välkkeen nojalla hän
oli odottanut vastustusta, mutta heti kun hän nosti Nancyn, muuttui
viimemainittu kuin ruumiiksi eikä liikauttanut kättänsä eikä
jalkaansa. Kuin ruumiin Jerry laski hänet huoville ja kieritteli häntä
mutkattomasti, kunnes hän oli kääritty kuin kapalolapsi. Ja kaiken
lopuksi Jerry huomasi tuijottavansa ilmeettömiin, rauhallisiin silmiin,
jotka katselivat hänen lävitsensä ja hänen taaksensa — kenties ylhäällä
loistaviin kylmiin tähtiin.
»Hyvää yötä!» toivotti Jerry Aiken. »Ja kun aamulla kuulette minun
luikkaukseni, niin ponnahtakaa pois noista huovista — ihan hyppäämällä!»
Nancy ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin
nirvanaa mietiskelevän hartaan hindun. Kun Jerry Aiken kääntyi
toisaalle, kiintyi hänen huomionsa John Scovilin ilmeeseen. Se oli
leveän hymyn alku, joka laajeni laajenemistaan, kunnes lihavan miehen
kasvot kokonaan peittyivät, ja äänettömän riemun viirut levisivät yhä
laajemmalle kuten veteen pudotetun kiven nostattamat väreet.
»Aiken!» kutsui Scovil hiljaa.
Jerry meni hänen luokseen.
»Hyvä poika», alkoi Scovil, »minun on pyydettävä anteeksi. Olen ollut
sokea — jörötellyt kuin pikku poika, jonka varpaille on tallattu —
mutta nyt ovat silmäni auenneet. Jerry, te olette suuri mies!»
Ja hänen iso, lihava kätensä piilotti tyyten Aikenin hoikat, ruskeat
sormet.
»Arvasin teidän sopeutuvan aikananne», vastasi Jerry naurahtaen.
»Ikävä, että minun oli pakko sallia miesten lähtiessämme pidellä teitä
vähän kovakouraisesti, mutta en voinut paljastaa heille, että koko
puuhasta oli etukäteen sovittu.»
»Tämän jälkeen», mutisi Scovil, melkein itkunsekaisen vakavasti,
»seuraan teitä, minne hyvänsä meitä viettekin — vähääkään
vastustamatta. Jerry, en uskonut sitä mahdolliseksi! Mutta olen nähnyt
sen tapahtuvaksi!»
»Älkää sitä muistelko», torjui Jerry. »Paneutukaa levolle! Tämä on
vasta alkua. Älkää pahastuko, jos rähisen teille joskus huomenna.»
»Mutta mitä hyötyä tästä kaikesta on, jollei hän koskaan pane vastaan?
Hänellä ei ole sisua sen enempää kuin villakoiralla!»
»Herra Scovil, olen samanlainen kuin kuolema», vakuutti Jerry.
»En tarvitse muuta kuin aikaa.» Ja hän poistui molempien oppaiden
makuupaikoille.
Viimemainitut olivat levittäneet huopansa melkein kiinni toisiinsa
ja olivat nyt molemmat puolittain makuulla. Heidän saappaansa
seisoivat vierellä heidän istuessansa polttamassa sen päivän viimeistä
piipullista. Lyhty suitsusi veljellisesti heidän välillänsä. Kahdet
totiset, halveksivat silmät tuijottivat lähestyvään Jerryyn synkästi.
Mutta kursailematta hän istuutui läheiselle kivelle ja hymyili heille.
»Kas niin, pojat», alkoi hän, »olette tehneet tehtävänne hyvin. Retken
alku kävi kuin rasvattu.»
Ei vastausta.
»Ja», jatkoi Jerry, »jos kaikki sujuu edelleenkin tällä tavoin, saatte
ehkä melkoisen palkkion, kun työmme on lopussa».
Mackin ja Peten päät kääntyivät toisiinsa päin, he vilkaisivat
toisiinsa äänettömästi; mutta kumpikaan ei hiiskunut mitään.
»Ja siispä», lopetti Jerry, »hyvää yötä teille molemmille».
Hän nousi, mutta Punainen Mack kutsui häntä takaisin ääni varovaisen
hiljaisena. Hän palasi.
»Minun on sanottava vain yksi asia», virkkoi Mack miettivästi.
»Ja se on seuraava», jatkoi Pete-Kääpiö. »Olkaa niin kovakourainen kuin
haluatte tuolle lihavalle herralle, mutta älkää enää murjoko tyttöä!
Siinä kaikki!»
Mutta Jerry heilautti kättänsä varoitukselle.
»Tyhjää lorua!» intti hän. »Juuri sitä hän tarvitsee. Hän on
samanlainen kuin mustangi, pojat. Kaipaa suitsia ja kannuksia samalla
kertaa. Niin, minä tunnen naiset. He ovat kuin avoin kirja, jos tuntee
kielen, jolla he ovat kirjoitetut.»
»Sitten —» alkoi Mack kiivaanpuoleisesti, mutta Pete keskeytti hänet
syvällä äänellään.
»Olkoon menneeksi. Mutta, ystäväiseni, ennenkuin suoriudutte tästä
jutusta, haluatte kenties kirjoittaa uuden lopun kirjaanne naisista.
Näkemiin!»
»Jos teillä on esitettävinä joitakuita alihuomautuksia», virkkoi Jerry
hilpeästi, »käytän niitä mielihyvin. Näkemiin.»
Hänen mentyänsä mutisi Pete-kääpiö melkein kuin ähkyen: »Kuinka kauan
me siedämme sitä, Mack?»
»Koko oikea käsivarteni ihan vapisi, kun pidätyin kolhaisemasta häntä»,
vastasi Punainen Mack synkästi. »Näitkö, miten hän kaappasi tytön
kiveltä?»
»Ja miten hän kiersi hänet huopiin kuin kaurasäkin?»
»Omituista, ettei tyttö päästänyt äännähdystäkään», aprikoi Mack.
»Kenties helläjalka on oikeassa. Kenties hän _tosiaankin_ tarvitsee
sellaista käsittelyä.»
»Uh!» Pete-kääpiö ravisti tukevia olkapäitänsä hillityn
mielenliikutuksen vallassa. »Sinä et tunne naisia ollenkaan, Mack.
Hyvin todennäköisesti juuri kasvosi pitävät sinua loitolla heistä — en
tiedä. Mutta yksikään nainen ei kirkuisi eikä meluaisi oivallettuansa,
ettei siitä ole lainkaan hyötyä. Minä sinä neiti Scovilia pidät —
varieteetyttönäkö? Ei hän vain sellainen ole! Hänessä on sinistä verta,
sen sanon!»
»Ja hän tuntee kunnianmiehen heti hänet nähtyänsä», lisäsi Punainen
Mack. »Kun tuo kelvoton koira veti hänet hevosen selästä maahan,
kääntyi hän ihan ympäri ja katsoi minuun!»
»Niinkö?» jupisi Kääpiö.
Ja hihittäen hän solahti huopiensa sisään. Hän tiesi varsin hyvin, että
se vetoova katse oli luotu häneen eikä Mackiin. Mikä tyttö katsahtaisi
kahta kertaa Mackin rumiin kasvoihin? Mutta jos kumppani-parka ei
ymmärtänyt, niin miksi tehdä häntä onnettomaksi? Kuitenkin Kääpiö
hihitti sille mielettömälle ajatukselle, kunnes nukkui.