Punainen Mack oli oppaana. Lievässä yötuulessa hänen vanhan sombreronsa
lieri lepatteli, taipuen ainakin kymmeneen kummalliseen, alati
muuttuvaan muotoon, ja joskus näytti siltä kuin toiset olisivat
seuranneet siivekäskypäräistä Hermestä. Nyt oli John Scovil vaipunut
äänettömäksi ja ratsasti tyttärensä kupeella heti Punaisen Mackin
jälessä; Jerry Aiken seurasi heidän kintereillänsä, ja jälkivahtina oli
Kääpiö-Pete, joka ajoi edellänsä kahta kuormamuulia.
Niiden nopeus määräsi seurueen muiden jäsenten vauhdin, ja koska
muulit liikkuivat oman mielensä mukaan, niin ratsujoukko eteni
milloin ravia, milloin käymäjalkaa, milloin taas neliä. Tosin kyllä
Kääpiö-Pete pani parhaansa ohjataksensa kuormamuuliensa ajatuksia.
Osittain hän taivutteli niitä piiskalla, joka viuhahti ja läimähti
aina muutaman minuutin perästä ja hänen taitavan kätensä heiluttamana
sai silloin tällöin ajanparkitsemat muulitkin murahtelemaan. Sillä,
kuten Kääpiö-Peten oli tapana sanoa: »Pääasia ei ole se, kuinka kovasti
muulia lyö, vaan mihin sitä lyö. Niillä kaikilla on joku arka kohta.»
Hän tunsi tämän parin arat kohdat mainiosti. Sillä viisi vuotta olivat
nämä kaksi hikoilleet, murahdelleet ja uurastaneet Punaisen Mackin ja
Kääpiö-Peten tahdon mukaan, joten Pete tunsi niiden takkuisten häntien
jokaisen karvan, niiden pullovatsaisten ruhojen jokaisen taipeen,
niiden häijyjen silmien kaikki välähdykset. Ja ne silmät olivatkin
todenperään sangen häijyt.
Muuli ei ole milloinkaan erikoisen herttainen, mutta erämaan
vuoristopolulla muuli menettää jopa filosofisen tyyneytensäkin. Sitä
kalvaa eräänlainen naismainen ilkeys ja viha. Ja kymmentuhatvuotisen
sorron nostattama äänetön katkeruus tekee sen kummankin silmäterän
vihreänä välkkyväksi ja hornamaisen pistäväksi.
Kääpiö-Pete pommitti paria keskeytymättömällä yksinpuhelulla. Koko
maailman viehkein nainen ei olisi jaksanut innoittaa Peteä niin
kaunopuheiseksi kuin näiden kuormamuulien oikut hänet tekivät.
»Pärisijä», saattoi hän ärjyä, »sinä kirottu vanha hupsu, ei se ole
mikään vuorisuolan möhkäle pureksittavaksesi. Se on silkkaa kiveä ja
särkee sinunkin halvan sydämesi, jos sen nielet. Eteenpäin! Hei, Bill,
lempo vieköön nuo länkkäkäpäläsi; jollet suoriudu jälleen polulle,
viillän vatsasi halki. En ikinä ole nähnyt noin typerää muulia.
— Mieluummin kantaisin taakan itse kuin sättisin sinua, Bill. Sinulla
on enemmän järkeä kuin ainoallakaan ihmisellä koko tästä joukosta,
ja sinä käytät sitä yksinomaan ollaksesi häijy. Bill, jos minulla
olisi niin paljon aivoja kuin sinulla, rupeaisin meksikolaiseksi tai
lammaspaimeneksi tahi joksikin muuksi sensuuntaiseksi kurjaksi ja
katalaksi olennoksi. Kas siinä!
— Niin, kyllä tiedän varsin hyvin, että sinä olet syntynyt sellaiseksi,
mutta osittain olet itse sellaiseksi itsesi kasvattanut. Mutta minä
aion täydentää sinun kasvatustasi. Aion tällä retkellä antaa sinulle
oikein kunnollisen oppikurssin käyttäytymisessä, vaikkapa minun pitäisi
kuluttaa kuusi piiskaa ja turruttaa käteni siinä työssä. Kas tästä
saat, ja tästä! Ja lisää on tulossa. Se on vain lupaus jatkosta. Älä
käännäkään käärmeenpäätäsi taaksepäin muljautellaksesi minuun tuolla
tavoin! Kyllä minä tiedän perin hyvin, kuinka katkerasti minua vihaat.
Ehkä sinä ajanoloon uuvutat minut, mutta kyllä minä pidän sinua kovilla
viimeiseen hetkeen saakka. Tästä saat! Hyvä Jumala, onko kukaan ikinä
nähnyt noin vastahakoista muulia? Laputatko siitä?»
Niin hän hoeskeli. Joskus hänen äänensä aleni filosofiseksi hyminäksi.
Toisinaan se paisui kiirimään laakson seinämästä toiseen, sillä he
olivat joutuneet tummaan rotkoon, joka kaksin verroin mustempana
halkoi vuoren synkkää rinnettä. Oli niin pimeä, että takapäässä
ratsastavat vain parhaiksi erottivat etunenässä olevan Punaisen Mackin
hatun lepatuksen, ja joskus se sukelsi tyyten näkyvistä sakeampaan
varjomereen. Kengitettyjen kavioiden terävä kalahtelu ja Peten äänen
jyminä kajahtelivat tämän rotkon seinämistä, kimmahdellen ylöspäin aina
rotkon rosoisille reunamille saakka, jotka kuvastuivat teräksensinistä,
kauniisti kaartuvaa, lukemattomien tähtien valaisemaa taivasta vasten.
Jotkut tähdet väikkyivät alhaalla ja keltaisina, ihan hipoen vuoren
huippuja, mutta toiset heloittivat kalpeampina ja korkeammalla,
ja ylimpänä olivat heikosti tuikkivat, valkeat, arvaamattomien
välimatkojen päässä välkkyvät tähdet.
He kapusivat herkeämättä kivilohkareitten peittämää rotkonpohjaa
ylöspäin, kunnes he pääsivät manalamaisesta pimeydestä ylätasangolle,
jonka etäisillä reunamilla vuoret taaskin kohosivat aavemaisina
pyramideina näköpiiriä vasten. Nyt he olivat ponnistelleet ensimmäisen
vuorijonon toiselle puolelle.
Jerry saattoi erottaa tytön jokseenkin selvästi. Kulkue alkoi nelistää
saavuttuansa jyrkästi alaspäin viettävän vierun reunalle, ja hän näki,
että Nancy ratsasti hyvin.
Harvoin kysytään ratsastajan kuntoa niin paljon kuin lasketettaessa
lyhyttä laukkaa rinnettä alaspäin; tavallisesti heiluvat olkapäät ja
käsivarret pahasti, ja ratsastaja huojuu satulassa aika lailla. Mutta
Nancy Scovil ei vähääkään hytkähdellyt.
Vierun kivien välitse kiemurrellen varmajalkainen paimenponi eteni
murtomaalla juoksemaan tottuneen jalkapalloilijan tavoin, mutta Nancyn
vartalo taipui viehkeästi ratsun ripeiden syrjähyppyjen mukaan. Sikäli
kuin Jerry saattoi päätellä, ei hän kertaakaan tiukannut suitsia, ja
hänen ratsastuksensa rytmi miellytti tarkkailijaa samalla tavoin kuin
musiikin poljento. Hänen isänsä oli hyvä ratsastaja, mutta nurkui ja
sadatteli nytkyttävää laukkaa. Ja heidän jälleen päästyänsä tasaiselle
maalle Jerry kuuli tytön hiljaa laulavan itseksensä.
Tyttö lauloi, samalla kun häntä kuljetettiin eikä hän tietänyt minne,
kun oudot miehet veivät häntä tuntematonta päämäärää ja tuntematonta
kohtaloa kohti! Jerry kirosi mielessään.
Pian vauhti asettui tasaiseksi hölkäksi. Kääpiö-Pete oli siihen
mennessä saanut muulit uskomaan, että niiden oli parasta sopeutua
välttämättömään, ja pää nuukallaan ne juosta kepsuttivat Jerryn
kintereillä. Seurueen valtasi äänettömyys. Jopa Pete-kääpiön
yksinpuhelukin vaimeni yksinäisiksi sadatuksiksi, joita hän silloin
tällöin hillitysti päästeli.
Kaikkien kielet oli ehkä pysähdyttänyt väsymys. Tai kenties sen oli
tehnyt heidän ympärillään kohoavien juhlallisten vuorien herättämä
kunnioitus tai kaiken yllä kaareutuva avara, harmaa taivas. Ei
kuulunut risahdustakaan paitsi kavioiden tömähdyksiä soraan tai raudan
teräviä kalahduksia irtonaisia kiviä vasten, hevosten läähätystä ja
pingoittuvain ja vastakkain hankautuvain nahkahihnojen välttämätöntä
kitinää. Aina vain hölkkäjuoksua, paitsi milloin jyrkkä rinne pakotti
heidät etenemään käymäjalkaa tai kun he äkillisessä vierussa syöksyivät
lyhyen ajan alaspäin täyttä laukkaa. Ja niin suoltuivat kilometrit
heidän taaksensa ja vuoret, joiden lomitse he olivat ensiksi tulleet,
jäivät hohtaviksi hahmoiksi kauas, kauas heidän taaksensa.
Sitten Punainen Mack kohotti hämyssä kättänsä, ja ratsujoukkue
seisahtui. Se haudanhiljainen hetki, jolloin Punainen Mack piti kättään
jäykkänä päänsä yläpuolella, oli juhlallinen hetki, vaikka he eivät
olisikaan osanneet selittää sen syytä. Ja sitten he kuulivat hiljaista,
sointuvaa ääntä. Aluksi se kuulosti ikäänkuin ihmisäänten kuiskeelta,
kaukaiselta, supistulta, äkillisissä vuoroissa kovenevalta ja
hiljenevältä keskustelulta; mutta pian he tunsivat sen juoksevan veden
solinaksi. Punainen Mack laski kätensä alas ja kääntyi suoraan ääntä
kohti, ja kohta he olivat pienen puron partaalla. Se oli hyvin kapea —
tuskin askeleen levyinen — ja niin matala, että pohjakivet välkkyivät
tähtienkin valossa. Kummallekin taholle se ulottui hopeanauhana kauas
yön pimeyteen, kunnes katosi rapautuvaan kalkkimaahan. Punainen Mack
keikahti satulastansa; Pete-kääpiö jo kiskoi tavaramyttyjen nuoria.
Jerry solahti satulasta ja lähestyi tyttöä.
»Hei, te!» luikkasi hän. »Hypätkää alas ratsailta. Se on satula — eikä
keinutuoli.»
»Mutta», väitti Nancy, »mikäli näen, on se ainoa paikka, missä voin
istua».
»Istukaa maassa!» neuvoi Jerry tylysti. »Alas ratsailta!»
Tyttö käänsi päätänsä, loi häneen pitkän katseen ja lausui sitten John
Scovilille: »Isä, aiotko istua tyynenä hevosesi selässä ja sallia
miehen puhutella minua tuolla tavoin?»
»Hän saa siitä vastata!» huusi hänen isänsä kiihtyneesti. »Hän saa
vastata tästä ja paljosta muustakin taikka minä —»
»Te!» kivahti Jerry. »Tukkikaa suunne tai minä pistän siihen kapulan.
Te taas —» Se oli Nancylle ja sanojen sijasta Jerry käytti toimintaa.
Tytön hevosen vieressä oli kivi, ja Aiken nousi sille, sujautti kätensä
Nancyn kainaloihin ja puolittain nosti, puolittain kiskoi hänet maahan.
Hän hellitti tytön irti, ennenkuin viimemainittu oli ehtinyt saada
kunnolleen tasapainoa, ja tyttö hoippui monen askeleen päähän. Jerry
meni hänen isänsä luokse, joka oli laskeutunut ratsailta.
»Ja nyt», virkkoi hän hätäisesti, hiljentäen ääntänsä, jotta se ei
kuuluisi muille saakka, »on teidän pysyttävä ääneti ja annettava minun
puhua. Ymmärrättekö?»
Kenties vaistomaisesti noudattaen Aikenin esimerkkiä Scovil vastasi
hiljaa: »Nuori mies, olen avuton teidän ja teidän kahden raakalaisenne
käsissä. Mutta juttu ei lopu tähän. Te saatte sen maksaa, kautta
kuolemattoman! Ruumiini on pelkkää mustelmaa, koska tuo vintiö — niin —
istui päälläni, ja vaikka se vaatisi minulta aikaa loputtomiin —»
»Olkaa hiljaa ja tehkää, kuten käsken!» keskeytti Jerry. »Te esititte
minulle liikesopimuksen, ja nyt teidän on se pidettävä.»
»Se oli ensinnäkin mieletön ajatus», vastasi Scovil. »Ja teidän
käytöksenne toteuttaessanne sitä hullua suunnitelmaa on lopullisesti
rikkonut sopimuksen. Nyt ette voi menetellä muutoin kuin yhdellä
tavoin. Kääntäkää hevosten päät takaisin Comanche Bendiin päin ja sinne
päästyämme kadotkaa koko seudulta. Se on ainoa turvallinen mahdollisuus
teille, nuori ystäväiseni.»
Jerry laski voimakkaan käden Scovilin olalle.
»Kuunnelkaa minua», käski hän, »ja painakaa jokainen sanani tyystin
mieleenne. Te panitte tämän retken alulle, ja minä aion huolehtia
sen jatkamisesta loppuun saakka. Minun tapani on suorittaa loppuun
saakka kaikki, mitä aloitan. Aioin viedä teidät muassamme. Jos tulette
vapaaehtoisesti, on se sangen hyvä. Jollette tule, sidotan teidät
hevosenne selkään ja talutan ratsuanne. Muistakaa se!»
Hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli pois.