Niin, tyttö nukkui, toinen käsivarsi pään alla, ja hymyili unissaan.
Nurkassa paloi lamppu sydän hyvin alhaalle kierrettynä, mutta se loi
sittenkin siksi paljon valoa, että Jerry erotti selvästi tytön ja
hänen kauniin muotonsa suloisen kaarevat viivat. Jerryn silmiin ei
kuitenkaan tullut vähäisintäkään ihailun välkettä. Nauraa hohottaen hän
pudisti nukkujaa olkapäästä — se ei suinkaan ollut kevyt kosketus, vaan
sellainen, jollaisella työnjohtaja kiireellisenä heinäaikana herättää
uupunutta työväkeään kello neljä aamulla. Hymy kaikkosi tytön huulilta,
mutta hänen silmänsä eivät avautuneet.
»Nouskaa ylös!» huusi rosvo, tarttui tytön käteen ja kiskoi hänet
istumaan vuoteeseen.
Nancy tuijotti mieheen hartaan haukotuksen siristäessä hänen silmiänsä.
Hajamielisesti hän hieroi rannettansa, jota toinen oli kouristanut.
Äkkiä hänen kasvoillensa välähti kummastuksen ilme.
»Kuka te olette?» kysyi hän, vetäen peitettä tiukemmin olkapäittensä
ympärille.
»Olen mies, joka vie teidät ja isänne ratsastusretkelle.»
»Vai niin?» mutisi tyttö, taaskin heti haukotellen. »Niinkö? Sanokaa
isälle, että minä en ole innostunut ratsastukseen.»
Hän laskeutui jälleen pitkäksensä pieluksille.
»Mutta minä olen», virkkoi Jerry Aiken. »Te ette lähdekään ratsastamaan
sen tähden, että haluatte, vaan sen tähden, että teidän täytyy; ja
samoin on asianlaita isäänne nähden.»
»Te — ihmisrosvo!» kiljaisi Nancy hiljaa.
»Kuten te vain haluatte nimittää. Teillä on viisi minuuttia. Tässä on
vaatteita. Ne ovat teidän käytettäviksenne. Hypätkää pukeutumaan ja
liikkukaakin aika vikkelästi. Minulla ei ole aikaa tuhlattavaksi teidän
vuoksenne. Viisi minuuttia; muutoin teidät viedään siinä asussa kuin
olette.»
»Viedään — minne?» Tyttö nousi uudelleen istumaan vuoteessaan, nojasi
leukaansa kämmeneensä ja silmäili toista unisen kysyvästi.
»Minne haluamme», vastasi Jerry otsa rypyssä. »Minä käännyn teihin
selin siksi aikaa, kun pukeudutte. Jolleivät vaatteet viiden minuutin
kuluttua ole yllänne, kietaisen öljyvaipan ympärillenne ja vien teidät
siinä asussa!»
Sen sanottuansa hän kääntyi toisaalle ja otti kellonsa esiin.
Ei vastalauseita, ei parkumista, ei naisellisia kyyneleitä eikä
voivotuksia. Hiljaisuus ihan pani Jerryn korvat soimaan. Pian hän
kuuli takaansa vaatteiden kahinaa, joka ilmaisi hänelle tytön alkavan
pukeutua.
Sitten hiljainen huudahdus. »Miehen vaatteet!» Ja hetkisen kuluttua:
»Rose luovuttaisi hampaansa saadaksensa olla näissä housuissa.»
»Viisiminuuttisenne on melkein lopussa. Onko teillä mitään yllänne?»
»Housut ja paita. Miksi niin?»
Jerry kääntyi. Nuorapunoksisten ratsastushousujen lahkeet olivat
vielä pauloittamatta ja sinisen flanellipaidan kaulus oli auki. Sen
yläpuolella olivat punehtuneet kasvot ja kirkkaat silmät tuuhean,
tumman, sekavan tukan reunustamina.
»Kuulkaahan!» kivahti Jerry Aiken. »Nyt ei olla lähdössä naamiaisiin.
Joutukaa! Kiskokaa loppuvaatteet yllenne!»
Mutta Nancy tarkasti sivustapäin itseänsä peilistä.
»Mistä saitte mittani?» kysyi hän. »Nämä sopivat erinomaisesti.»
»Hyvä!»
Jerry tarttui hänen olkapäihinsä ja sysäsi hänet istumaan tuolille.
Puristaen toisella kädellä tytön nilkkaa hän toisella sieppasi toisen
tuomansa saappaan ja veti sen jalkaan. Tehtyänsä saman tempun toiselle
saappaalle hän otti sombreron ja painalsi sen paikallensa tytön päähän.
»Aika on lopussa!» tiuski Jerry. »Mars matkaan!»
Ja hän kiskaisi tytön pystyyn.
»Mutta», pani tyttö vastaan, »tarkoituksenne ei toki ole viedä minua
ilman ainoatakaan matka-arkkua? Ilman minkäänlaisia välttämättömiä
tarpeita?»
Nancy oli siihen saakka suhtautunut kaikkeen niin rauhallisesti, että
Jerryn sydän heltyi. Hän päästi irti ranteen, josta hän oli raahannut
tyttöä ovelle.
»Mitä tarvitsette? Kaksi minuuttia sulloaksenne yhden repun — tuon
tuolla. Missä ovat kapistuksenne?»
»Tuon lipaston laatikossa.»
»Minä pengon ne.»
Hän juoksi lipastolle ja veti laatikot lattialle.
»Kiertäkää lampun sydän ylemmäksi!»
Nancy totteli, ja mies kaasi maahan ensimmäisen laatikon sisällön.
»Ei, ei!» kirkaisi Nancy. »Minä tarvitsen jok’ikistä kappaletta siitä
laatikosta!»
»Pötyä!» ärähti Jerry. »Silkkihepeniä! Mitä niillä tekee vuoristossa?»
Hän viskasi täyden sylyksen tavattoman kalliita liinavaatteita ikkunan
ääreen. »Entä tämä lipas? Hyväinen aika, nämähän eivät ole vaatteita —
ne ovat hienoja höyheniä. Mitä teidän on noista otettava?»
»No niin», huoahti tyttö. »Jollen saa ottaa muuta kuin
välttämättömimmät esineet, niin sallikaa minun ne valita.»
Jerry tarkkaili häntä huvitettuna, ja nyt hän liikkuikin aika
toimeliaasti. Hänelle osoitettuun pieneen reppuun hän siirsi lipaston
kannelta yksitellen vähäisiä pulloja, joissa oli omituisesti
koristellut tulpat, pikku rasioita, pieniä metalli- ja lasitölkkejä,
joiden sisältöjen väri vaihteli ruusuisesta ja sinisestä puhtaan
valkoiseen. Ja alempana olevista lippaista hän otti esille
pukukappaleita — kalvomaisen ohuita, läpikuultavia, röyhelöillä tai
pitseillä reunustettuja.
»Aika on lopussa!» murahti hänen ryöstäjänsä.
Nancy sulki laukun ja lukitsi sen. Nähtyänsä sitten taaskin itsensä
peilistä hän sijoitti sombreron toisella tavoin kallelleen ja hypisteli
sen leveätä lieriä jollakin salaperäisellä tavalla.
»Olen ollut perin tuhma», virkkoi hän, »tähän saakka aina kaihtaessani
leveitä lierejä. Eikö teistäkin näytä siltä?»
Ja hän käänsi veltosti hymyilevät kasvonsa Jerry Aikeniin päin.
»Ulos ovesta!» komensi mies uhkaavan näköisenä.
»Kantakaa tuota reppua varovasti, olkaa hyvä!» pyysi tyttö.
»Minäkö sitä kantamaan?» jyräytti Jerry. »Kantakaa sitä itse, jos sitä
tarvitsette! Ja nyt alkakaa laputtaa!»
Nancy totteli sanaakaan hiiskumatta, mutta ovella hän seisahtui äkkiä
ja purskahti heleään nauruun. Sillä hän näki lattialla viruvan isänsä,
joka hiukan vääntelehti tyttöön synkästi tuijottavan, tummakasvoisen
Kääpiö-Peten raskaan ruhon alla.
»Valmiit!» huusi Jerry.
Kääpiö-Pete nousi pystyyn ja nosti miljoonamiehen seisomaan
yksinkertaisesti kouraisemalla hänen paidankaulustansa ja nykäisemällä
pelottavan väkevästi. Scovil singahti seisomaan, henkeään haukkoen ja
silmiään räpytellen.
»Nancy!» karjaisi hän. »Herkeä nauramasta tai —»
»Te koira!» keskeytti Punainen Mack, joka oli suu auki töllistellyt
ovella viehättävänä seisovaa Nancy Scovilia. »Sillä tavoinko te
puhuttelette naista? Suu kiinni! Tai muutoin isken nyrkkini kurkkuunne!»
»Nuori mies», änkytti Scovil Jerrylle, »tämä on mennyt liian
pitkälle. Varoitan teitä juhlallisesti, että jos enää menette tässä
asiassa askeltakaan pitemmälle, sovelletaan teihin lakia kaikessa
ankaruudessaan —»
»Potkikaa tuo vanha hupakko ulos huoneesta ja heittäkää hänet hevosen
selkään!» määräsi Aiken tyynesti.
Kovaksi onneksi oli Kääpiö-Peten ajatustapa äärimmäisen kirjaimellinen.
Hän pani miljoonamiehen liikkeelle tyrkkäämällä häntä takaapäin
kädellänsä, mutta antoi hänelle enimmän vauhtia vankan oikean jalkansa
tärisyttävällä heilauksella. Jalka osui kumeasti jyskähtäen, ja John
Scovil kiiti ovelle. Siellä odotti häntä Punainen Mack, joka tarttui
häneen ilkeästi virnistäen ja kiidätti hänet pimeään yöhön.
»Ja nyt», kehoitti Jerry tyttöä, »seuratkaa te heitä ja kävelkää
ripeästi!»
Talon edustalla seisoi viisi hevosta suitset kaulalla ja niiden takana
kaksi kuormamuulia, jotka heiluttelivat kömpelönnäköisiä korviansa
nähdessänsä sisältä kiiruhtavan kummallisen kulkueen.
»Mutta», pani Nancy vastaan, kun hänen isänsä nostettiin ilmaan ja
heilautettiin satulaan, »onko meidän —»
»Laittautukaa satulaan ja puhukaa tuonnempana!» käski Jerry.
Tyttö totteli mitään virkkamatta ja hämmästyttävän ketterästi.
Seuraavalla hetkellä seurue poistui, ratsastaen keinuvaa laukkaa.
»Mutta», huohotti Nancy, ohjaten ratsunsa vähän likemmäksi Jerryä, »en
käsitä, minkä tähden — ette sallinut minun — nukkua kunnollisesti —
ennenkuin lähdettiin liikkeelle».