Illallinen, jonka John Scovilin taitavat kädet — talon kaikkien
palvelijain ollessa ulkosalla — olivat valmistaneet ja tarjoilleet,
oli nopeasti kadonnut hänen ja Nancyn ripeästi sitä ahdistaessa.
Sillä tässä ainoassa suhteessa viimemainittu oli oikea isänsä tytär.
Hänestä haihtui velttous tyyten, kun hän näki edessänsä hyvin kuormatun
lautasen, ja veitsen ja haarukan kosketus teki Nancyyn samanlaisen
vaikutuksen kuin stradivariuksen kosketus viulutaituriin.
Tänä iltana hän oli runsaassa määrin osoittanut arvonantoa isänsä
valmistamalle ja tarjoamalle aterialle. Isä tiesi vanhasta
kokemuksesta, että Nancyn läsnäolo keittiössä olisi hyödytöntäkin
pahempi, mutta kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, lämmitti hänen
sydäntänsä väkisinkin isällinen, värähdyttävä ylpeys, kun hän
tarkkaili, kuinka huomattavia ruokamääriä tytär nautti.
Nancy oli hyvin viehättävä ja söi teennäisen veltosti, kuten hiirellä
leikkivä kissa — hän näytti uneliaasti paheksuvan kaikkea, mitä hänen
eteensä ilmestyi — mutta sittenkin annokset katosivat. Joskin hänen
saavutuksensa riemastuttivat isää, herätti hänen esiintymistapansa John
Scovilissa halun kiertää hänen niskansa nurin.
Geometrisessa sarjassa katosi lampaankyljyksiä tytön elehtiessä
välinpitämättömästi. Hajamielisesti hymyillen hän söi särvinannoksen
pilkottuja ja käristettyjä perunoita ja kaatoi ääriä myöten täytetyn
lasin maitoa onttoihin sisuksiinsa.
Huolimattomasti hän manasi kukkuraisen vadin säilykeherneitä ja
useita mureiksi paistettuja forelleja pois tämän maailman näkyvistä.
Hänen isänsä tarkkaili ja yritti itsekin vuorostaan. Salaapäin
hellitettyään vyötänsä hän kävi uudelleen käsiksi ruokiin. Mutta kun
hän oli saavuttanut syömäkykynsä äärimmäisen rajan, jatkoi Nancy yhä
rauhallisesti tuhoamistyötänsä.
»Nan!» huudahti isä ihastuneena, kun tämä puuha vihdoinkin päättyi.
»Sinä osoitat totisesti kunniaa keittotaidolleni.»
»Niin», mutisi Nan Scovil, »tämä ohut ilma saa minut kaipaamaan
paljoutta ja olemaan arvostelematta laatua.»
»Mitä?» murahti John Scovil ja räpäytti silmiänsä. Mutta uteliaisuus
vei voiton, ja hän kysyi: »Mihin sinä sen panet, Nan? Minne se menee?»
Ja hämmästellen hän tähysti tyttärensä pyöristynyttä, mutta eittämättä
hentoa vartaloa.
»Tämä ankara, toimellinen elämä», vastasi tyttö haukotellen, »synnyttää
ihmisessä ravinnon tarpeen.»
»Tämä ankara, toimellinen — Hyvä Luoja, Nan —» Scovil nousi äkkiä
pystyyn. »No niin, korjataan nyt ruoat pois.»
Hänen tyttärensä kohotti verkkaisesti kulmakarvojansa.
»Minä sanoin: pestään nyt astiat, Nan.»
»Voi, rakas isä», jupisi tyttö, »kuinka perin järjetön olet».
Scovil tuijotti tyttäreensä äänettömänä.
»Onko tarkoituksesi sanoa», virkkoi hän hitaasti, »ettet tahtoisi edes
korjata ruoka-astioita pöydästä — vaan jättäisit koko tämän sotkun
odottamaan keittiöpalvelijaa?»
»No niin, hänellä on ollut lomaa tänään. Ja väitäthän itsekin, isä,
että kaikesta hyvästä on maailmassa maksettava.»
Hänen isänsä tähysti avaruuteen.
»Kuinka kauan?» jupisi hän hiljaa. »Kuinka kauan?»
»Sitäpaitsi», lisäsi Nancy Scovil, »tiedät minun aina nukahtavan
päivällisen jälkeen».
Ja hän nousi pystyyn ja asteli verkalleen makuuhuoneeseensa, johon
päästiin karjatalon ruokasalista.
»Nancy!»
Tyttö kääntyi ja tukahdutti haukotuksen.
»Mikä taivaan nimessä sinut perisi, jos minä kuolisin enkä jättäisi
sinulle rahaa, jolla tulisit toimeen?»
»Minä en milloinkaan kiusaa itseäni mahdottomilla ajatuksilla», vastasi
toinen.
»Minä uskon, vilpittömästi uskon, että istuisit paikallasi ja kuolisit
nälkään.»
»Oh, en. Minä kutsuisin Bobbya.»
»Sinä menisit naimisiin sen mahdottoman nuoren tolvanan kanssa?»
»Hän ei ole niin tuskastuttava, kun ei kuuntele hänen lepertelyjänsä»,
puolusti Nan. »Sitäpaitsi hänellä on mukava koti.»
»Sinä myisit itsesi?» mutisi Scovil käheästi.
»Olisin järkevä isä; siinä kaikki.»
Ja hän poistui huoneensa ovesta.
Hänen isänsä seisoi pitkän tovin äänettömänä, tukehtumaisillaan. Hän
liikahti kiihkeästi seurataksensa tytärtään, mutta seisahtui paikalleen
ikäänkuin peläten menettävänsä malttinsa. Vihdoin hän astui ovelle ja
kiskaisi sen selälleen.
Mutta kiukkuiset sanat kuivuivat hänen huulilleen. Nancy lepäsi
vuoteellansa. Hänen silmänsä olivat jo ummessa, ja hänen huulillansa
väikkyi hymy kuten aina hänen nukkuessansa. John Scovil löi
rystösillään lujasti otsaansa ja kääntyi hitaasti takaisin ruokasaliin.
»Naapuri», lausui järeä ääni vastaiselta ovelta, »kädet ylös — sassiin!»
John Scovil pyörähti ympäri ja näki vastassansa häntä kohti tähdätyn
revolverin, jota piteli tummaverinen jättiläinen. Tämän miehen takaa
työntyi huoneeseen toinen pelokki, jolla oli tulipunainen tukka ja
jonka laihat kasvot leveä virnistys jakoi kahdeksi epämiellyttäväksi
puoliskoksi. Ja hänen takanansa astui näkyviin vielä kolmaskin,
molempia muita pienempi — valppaan näköinen, myhäilevä veitikka.
»Hänellä ei ole revolveria, Kääpiö», huomautti punatukkainen. »Ei
kannata tarkastaa häntä.»
»Sinulla on oma tekniikkasi, ja minulla on omani», virkkoi Kääpiö
kylmästi. »Kädet ylös, ystäväiseni; muutoin ammun sydämenne säpäleiksi.»
John Scovil nosti kätensä hitaasti pystyyn.
»Jos vaaditte rahaa, miehet», sanoi hän täysin tyynenä, »löydätte
sievoisen määrän tuolla naulassa riippuvan takin taskussa olevasta
lompakosta. Ottakaa itse! Ei mitään pahastumista.»
»Suu kiinni!» ärjäisi Pete. »Te puhutte, kun teiltä kysytään jotakin.»
Nopeasti hän sitten taputti uhrinsa lanteita.
»Selvä on», myönsi hän. »Laskekaa kätenne jälleen alas — mutta älkää
yrittäkö tehdä niillä mitään kujeita! Minä pidän teitä silmällä,
ystäväiseni.»
»Tyynesti, Kääpiö, tyynesti», tyynnytteli punatukka.
»Ole vaiti, Mack!» ärähti Pete. Tämä homma on hoidettava oikean kaavan
mukaan tai jätettävä tyyten silleen.»
»Entä tyttö?» esitti seurueen kolmas jäsen.
»Se on teidän oma asianne, Jerry.»
»Hän kaiketi on tuossa toisessa huoneessa», huomautti Jerry.
John Scovil hypähti tyttärensä huoneen oven eteen ja sulki tien
Jerryltä, joka lähestyi iso mytty kainalossaan. Peten käsi puristi
revolveria tiukemmin.
»Miehet, mitä tahdotte tyttärestäni?» tiedusti Scovil käheästi.
»Pois tieltä!» komensi Jerry kylmästi. »Muutoin käsken miesteni sitoa
teidät ja viedä teidät pois kuten ison sianlihakimpaleen.»
»Minä en hievahda paikaltani», vastasi John Scovil varmasti, »ennenkuin
tiedän, että tyttäreni —»
»Lähtee pitkälle ratsastusretkelle, ja te lähdette hänen kanssansa.
Siirtykää tieltä. Kääpiö, paiskatkaa tämä lihava syöttiläs nurkkaan ja
istukaa hänen päällänsä!»
Pete totteli julman perinpohjaisesti. John Scovil oli iso mies ja
väkevä, vaikka olikin jo keski-ikäinen, mutta hän rimpuili Peten
käsissä yhtä turhaan kuin lapsi rimpuilee äitinsä otteessa. Pete
tarttui hänen toiseen käteensä ja toiseen jalkaansa, nosti hänet ilmaan
ja sinkautti hänet huoneen soppeen. Itse seurasi Pete mukana, ja
sitten tämä voimamies piti uhriansa tiukasti lattialla istumalla hänen
päällänsä.
»Lempo!» karjui uhri-poloinen turhaan ponnistellessaan. »Tämä menee
liian pitkälle — kuuletteko?»
Ja hän osoitti Jerry Aikenia niin uhmaavasti kuin hänen asemansa
suinkin antoi myöten.
»Mitä tarkoitatte — menee liian pitkälle?» pilkkasi Jerry Aiken. »Minä
johdan tätä leikkiä, ja te noudatatte määräyksiäni.» Hän kääntyi Peten
puoleen. »Jos hän vielä kerran avaa suunsa, niin pankaa sen lihavan
hupakon suuhun kapula!» käski hän rauhallisesti. »Ja nyt minä menen
käsittelemään hänen tytärtänsä.»
»Jos te —» alkoi Scovil mylviä, mutta hänen sanansa muuttuivat
epäselväksi, tukahdutetuksi korinaksi, sillä Kääpiö laski leveän,
ruskettuneen kätensä miljoonamiehen kurkulle ja nojasi siihen — hyvin
hiljaa.
Vilkaistuansa vielä kerran virnistellen heihin päin Jerry avasi Nancyn
huoneen oven.
Hän teki sen varovasti. Tyttö oli varmastikin jo pelästynyt ulommasta
huoneesta kuuluvaa temmellystä ja joko piiloutunut tai aseistautunut
ja saattoi itsepuolustuksekseen toimia äkkipikaisesti. Hitaasti, hyvin
hitaasti hän työnsi ovea auki, senttimetrin kerrallaan, kunnes kuuli
hiljaista, heikkoa, pehmeätä ääntä, joka ei ollut kuisketta kuuluvampi,
mutta jonka merkityksestä ei voinut erehtyä. Nainen nukkui ja kuorsasi
nukkuessaan.
Jerry sysäsi oven selälleen, astui sisälle ja sulki oven jälkeensä.