Varhain seuraavana aamuna helläjalka lupauksensa mukaan koputti Peten
ja Mackin ovelle ja astui sisälle heidän kehoituksestaan. Suunnattoman
pitkä sikaari pisti rattoisen vinosti esiin hänen suupielestään,
ja hänen hattunsa huojui putoamaisillansa hänen takaraivollaan.
Ja sikaarin ympärillä kaareili hänen hyväntahtoinen hymynsä
päivänpaisteisena kiehkurana.
»Hyvää huomenta, hyvät herrat!» tervehti hän. »Olette kaiketi kuulleet,
mitä minulle tapahtui?»
»Mitä?» urahti Kääpiö.
»Ettekö olekaan kuulleet?» kummasteli helläjalka, kohottaen
kulmakarvojansa. »Niinpä niin, se onkin kokonainen tarina. Mutta
lyhyesti sanoen, kaksi heittiötä kävi kimppuuni kadulla, vajaan sadan
metrin päässä tämän hotellin ovelta — ja se sattui eilenillalla.»
»Hm!» äänsi Pete.
Ja Punainen Mack lisäsi kuivahkosti: »Toivottavasti he eivät hyötyneet
paljoa.»
»Eivät senttiäkään», kehaisi helläjalka iloisesti.
Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa juron kaunopuheisesti.
»Mutta», jatkoi helläjalka, »vähällä he olivat saada oikean
apajan. Kaksituhatta viisisataa dollaria — tämän tukun» — ja hän
taputti liivintaskuansa, joka oli vielä tavallistakin pulleampi —
»kaksikymmentä sadan dollarin seteliä ja kymmenen viisikymppistä. No,
eihän se kylläkään niin kovin paljon ole, mutta olisin saattanut joutua
vähäksi ajaksi pulaan, jos he olisivat siepanneet sen.»
»Hm», äänsi Pete taaskin ja loi samassa vimmaisen katseen Punaiseen
Mackiin, mutta viimemainittu ravisti päätänsä ja rypisti otsaansa
varoittavasti.
»Miten selviydyitte heidän kynsistään?» tiedusti Punainen Mack
äänekkäästi, toivoen siten kääntävänsä Jerryn huomion pois Peten synkän
vihaisista kasvoista.
»Olalleni laskeutui käsi», alkoi helläjalka sujuvasti, mikä osoitti
hänen kertoneen tarinansa jo useita kertoja, »ja kun käännyin, oli
vastassani neljä revolverinpiippua».
»No, minut saa —» aloitti Pete jyrisevällä äänellä.
»Ne lurjukset», sekaantui Punainen Mack puheeseen, luoden toistamiseen
varoittavan katseen Peteen. »Neljä revolveria, niinkö?»
»Niin, sir, revolveri joka kädessä. Ihan varmasti he tunsivat
minut. Missään tapauksessa he eivät jättäneet minulle minkäänlaista
mahdollisuutta.»
»Hm», mutisi Pete ja liikahti niin, että hänen tuolinsa narautti kimeän
vastalauseen.
»Tajusin, etten sillä hetkellä mahtanut mitään, vaan että minun oli
nostettava käteni ylös. Sen vuoksi kohotin ne vastahakoisesti hiukkasen
olkapäitteni yläpuolelle.»
»Hm», äänsi Pete.
»Jatkakaa», hoputti Punainen Mack. »Se on jännittävää.»
»Heti kun olin sen tehnyt», pitkitti kertoja, »työnsi toinen heistä
kätensä liivintaskuuni ja veti esille setelitukon».
»Pyysittekö niitä takaisin?» pisti Pete väliin.
»Pyysinkö niitä takaisin?» kertasi helläjalka hihittäen. »Totisesti en.
Pidin koko ajan heitä silmällä ja olin valmis —»
»Ettekö ollut hieman säikähtynyt?» kysyi Punainen Mack lempeästi.
»Minäkö?» tokaisi helläjalka. Ja hän nauroi ääneensä niin mielettömälle
otaksumalle. »En ollenkaan; olin yhtä rauhallinen kuin nytkin.
Oivalsin, että heti rahat anastettuansa roistot —»
»Mihin mies pani revolverinsa ottaessansa rahat taskustanne?» keskeytti
Pete kylmästi.
»Toisen hän työnsi kasvojani vasten ja piti toista hampaissansa»,
vastasi Jerry tyynesti. »Ja siten hänelle kuitenkin jäi toinen käsi
vapaaksi.»
»Hm!» murahti Pete.
»Mutta heidän saatuansa rahat panin visusti merkille, että heidän
valppautensa oli osittain laimentunut. Toisen huulilla väikkyi
voitonriemuisen hymyn häive.»
»Näittekö sen pimeässä?» kysyi Mack kuivasti.
»Ja niin pian kuin näin sen», jatkoi Jerry, »potkaisin vikkelästi
revolverin ensimmäisen miehen kädestä».
»Hm», äänsi Kääpiö. »Mitä hän teki toisella revolverilla?»
»Pudotti sen, kun ällistyi hyökkäyksestäni», vastasi Jerry liukkaasti.
»Ja samassa minä pyörähdin kuin myrskytuuli toisen miehen kimppuun ja
paiskasin hänet maahan.»
»Hyvä Jumala!» ähkyi Kääpiö.
»Mitä?» kysyi helläjalka terävästi.
»Olette totisesti rohkea», sanoi Pete.
»Ja niinpä te toitte heidät muassanne pidätettäviksi?» virkkoi Punainen
Mack.
»Miksipä olisin vaivautunut vangitsemaan niitä retkaleita?» tokaisi
helläjalka huolettomasti. »Ei; otin rahat toisen miehen kädestä ja
potkin heidät molemmat pystyyn —»
»Eivätkä he ampuneet teitä?» ihmetteli Pete.
»He olivat luonnollisesti pudottaneet revolverinsa», huomautti Jerry,
»kun iskin heidät maahan».
»Sitten te tietysti», lausui Punainen Mack, »otitte revolverit
jonkunlaiseksi muistoksi?»
»Luuletteko te, että olisin ryöstänyt niiltä surkeilta lurjuksilta
toimeentulonsa välineet?» torjui helläjalka kerkeästi. »Ei; kun he
pötkivät tiehensä, viskasin revolverit heidän jälkeensä.»
»Ja he ottivat ne maasta?»
»Sitä en nähnyt. Olin pakahtumaisillani nauruun enkä senvuoksi pannut
merkille kaikkia yksityiskohtia.»
»Oh!» ähkäsi Pete ja liikahti taaskin tuolillansa. »Toivoisinpa olleeni
siellä näkemässä heidän juoksuaan.»
»Ei se ollut kerrassaan mitään», jatkoi Jerry keveästi. »Minä unohdan
sen huomiseen mennessä. Ei kerrassaan mitään. En kiinnittäisi huomiota
kymmeneenkään semmoiseen.»
»Hm!» hymähti Pete.
»Minkänäköisiä miekkosia he olivat?» kysyi Punainen Mack hiljaa.
»Rotevia miehiä. Niin, suunnilleen teidän kokoisianne, sanoisin.»
Jättiläisveikot suoristautuivat hiukan ja katsahtivat Jerryyn
tutkivasti, mutta hänen hymynsä ei järkkynyt, ja hänen silmänsä
pysyivät yhtä kirkkaan huolettomina kuin konsanaan.
»Ja nyt puhukaamme tämän illan suunnitelmista», ehdotti Jerry.
»Hyvä!» ehättivät toiset suostumaan yhteen ääneen. »Mitä tehdään?»
»Kohtaamme toisemme kaupungin ulkolaidassa heti pimeän tultua.
Te ratsastatte kohtauspaikalle kumpikin erikseen, jotta ei herää
epäluuloja. Sitten ratsastamme sille talolle, jossa John Scovil
tyttärineen asuu. Sinne päästyämme laskeudumme satulasta, ja minä pidän
hevosia —»
»Hm!» urahti Pete.
»Kun taas te kaksi pujahdatte hiljaa sisälle.»
»Entä jos talo onkin täynnä väkeä, mitä sitten?»
»Ammutte kaikki maahan tietenkin», vastasi helläjalka sulavasti.
»Kun olette tyhjentäneet revolverinne, olen minä takananne valmiina
antamassa teille toiset.»
»Hm!» äänsi Pete.
»Mutta», jatkoi Jerry, »talossa ei teidän mennessänne sinne ole ketään
muita kuin ne, joita etsitte. Kaikki muut ovat tänään lähteneet ratsain
käymään putouksilla.»
»Se tekee asian yksinkertaiseksi.»
»Jos meidän on mieli viedä tyttö mukaamme, on hänen välttämättä oltava
miehenpuvussa», selitti Jerry. »Olen ostanut vähäisen vaatteuksen
hänelle. Te, Punainen, otatte sen ja pakotatte hänet pukeutumaan
siihen.»
Punaisen Mackin kasvot lehahtivat tulipunaisiksi.
»Onko minun vartioitava häntä ja katseltava hänen riisuutumistaan?»
sanoi hän käheästi.
»Luonnollisesti.»
»Minunko? Minun?» hoki Punainen Mack epäillen.
»Tietysti. Miksikä ei?»
Punainen Mack täräytti nyrkkinsä pöytään.
»Lempo minut vieköön, jos sen teen!» tiuskaisi hän äkäisesti. »Minä
en ole senlaatuinen, sillä hyvä. Ei, sir; juttu loppuu juuri siihen.»
Hänen poskensa kävivät melkein purppuraisiksi. »Hitto minut periköön,
jos katselen naisen riisuutumista!»
»No, olkoon menneeksi», huoahti helläjalka. »Ei riidellä
pikkuseikoista. Minä huolehdin hänestä itse.»
»Vielä yksi asia, tuttuseni», pisti Pete väliin katse kylmänä kuin
välkkyvä jää ja ääni vaarallisen hiljaisena hänen laajasta kurkustansa
lähteneeksi. »Jos se tyttö on säädyllinen, on häntä kohdeltava
säädyllisesti. Pitäkää se mielessänne!»
»Soso!» Ja helläjalka syrjäytti varoituksen, heilauttaen kättänsä.
»Häntä kohdellaan niinkuin hän ansaitsee. Ja sanon teille nyt, minä
osaan käsitellä naisia.»
Pete avasi suunsa puhuakseen, mutta Punaisen Mackin kasvonvääristys sai
hänet pysymään vaiti.
»Minä siis hoidan tytön», jatkoi Jerry, »ja te kaksi otatte osallenne
vanhuksen. Jos hän nostaa tappelun — pidelkää häntä hellävaroen. Hän on
kukkaromme, kuten tiedätte, ja häntä on käsiteltävä hyvin.»
»Jättäkää hänet minun hoiviini!» kehoitti Mack. »Minä kyllä huolehdin
hänestä.»
»Selvä on, pojat. Pitäkää mielenne rohkeana! Luottakaa minuun! Jos
joudumme ahtaalle, niin minä selvitän teidät pulasta. Älkää pelätkö!
Kun tulee ratkaiseva kohta, pitäkää vain silmällä minua! Näkemiin!»
Hänen hyvästeltyänsä kumppanukset jäivät töllistelemään mykkinä,
mutta oven sulkeuduttua hänen jälkeensä sai Punainen Mack puhekykynsä
takaisin.
»Kaikista kurjimmista, matelevaisimmista, halpamaisimmista,
saastaisimmista, käärmemäisimmistä, kelvottomimmista, lörppäsuisimmista
kirotuista hupsuista», alkoi Punainen, »hän on —»
»Kehnoin, kelvottomin, kielevin —» aloitti vuorostaan Pete.
»Ole hiljaa, Pete. Minä puhun. Sisuni kuohuu. Pete, kun pääsen suoraksi
tästä suulaasta, pelkurimaisesta, paksupäisestä, pehmeäkätisestä,
lujakielisestä valehtelijasta ja konnasta —»
»Minä katkaisen hänet kahtia ja viskaan kappaleet menemään», pääsi
Peteltä.
»Salli minun puhua, Pete!» pyysi Punainen Mack.
»Älä estä minua!» komensi Pete. »Sisässäni on paine niin suuri,
että höyrykattila siitä halkeaisi. Ja kuvitella, että istuin tässä,
virnistellen säikähtyneen lapsen lailla, sillä aikaa kun tuo
housujalkainen koulumatami laverteli —»
»Hän ei ole akka; hän on pahempi kuin akka. Ja kuulitko, mitä hän sanoi
siitä tyttö-parasta? Hän tuntee naiset tyystin — horna vieköön hänen
sydämensä! Mutta kyllä minä hänelle opetan; että miehissä on hiivatin
paljon sellaista, mitä hän ei tiedä!»
Ja Punainen Mack nousi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla.
»Meistä selviytyminen ei ollut hänestä mitään», virkkoi Pete synkästi.
»Niin, siitä tuskin kannatti kertoa. Hän unohtaa sen huomiseen
mennessä. Hitto hänet periköön! Kunpa saisin hänet edes minuutin ajaksi
syleilyyni —»
Hän ojensi valtavat käsivartensa ja pusersi tyhjää ilmaa rintaansa
vasten.
»Mutta sittenkin», sanoi Punainen Mack, keskeyttäen vinhan edestakaisen
vaelluksensa huoneessa, »hänessä on jotakin, josta en ihan tarkoin
pääse selville.»
»Mitä tarkoitat?»
Punainen Mack katsoi kaukaisuuteen.
»En tiedä», vastasi hän. »Mutta minulla oli jonkunlainen omituinen
tunne, että hän kenties kiusoitteli meitä. En oikein tiedä, mitä
tarkoitan, Pete, äläkä senvuoksi sitä kysy.»