Tuskin oli Comanche Bendin peittänyt täydellinen pimeys, kun Jerry
poistui hotellin kuistilta ja lähti verkkaisesti astelemaan kaupungin
ainoalla kadulla kädet työnnettyinä taskuihin, pitkä, musta sikaari
hampaissa ja hyväenteinen pullistuma ylemmän liivintaskunsa kohdalla.
Heti hänen mentyänsä sujahti saman kuistin kupeelta esille kaksi
varjomaista hahmoa, jotka alkoivat hiipiä hänen jälkeensä. Näitä kolmea
olentoa lukuunottamatta ei koko kadulla kuulunut eikä näkynyt mitään,
sillä äsken oli syöty illallista, ja illallisen jälkeen Comanche Bondin
asukkaat istuivat julkisivun kuisteilla ja polttelivat tupakkaa tai
tarinoivat.
Avoimista ovista ja ikkunoista valui kadulle keltaisia valojuovia,
mutta vastakohtaisuus teki välimatkat sitäkin mustemmiksi. Eräällä
tällaisella tummalla välillä laskeutui käsi Jerryn olalle. Hän pyörähti
ympäri ja huomasi vastassaan kaksi naamioitua miestä ja tuijottavansa
viisiviidettäkaliiberisen revolverin välkkyvään piippuun. Miehet olivat
hyvin kookkaat. Jerryn oli mieletöntä ajatellakaan kamppailua heidän
kanssansa.
»Nosta kätesi pystyyn ja tee se kirotun vilkkaasti!» komensi laihempi
rosvoista.
Jerryn kädet heilahtivat pään yläpuolelle ja tukevamman hätyyttäjän
käsi sujahti hänen pullottavaan liivintaskuunsa.
»Kaikki ihan uusia», virkkoi hän hyväntuulisesti kumppanillensa.
»Jäykkiä ja sileitä. Kuulehan, kuinka ne kahisevat kuin soitto.»
»Hyvä Jumala, hyvät herrat!» tuskaili Jerry.
»Pidä pienempää suuta, sinä koira!» varoitti laiha rosvo. »Puhu
hiljaa; muutoin lähetän sinut pitkälle matkalle antamatta sinulle
paluupilettiä. Eiköhän olisikin sääliväisyyden ja yleisen
hyväntekeväisyyden mukaista joka tapauksessa lopettaa hänen kirottu
elämänsä; vai mitä, kumppani?»
»Hyvät herrat», valitti tutiseva uhri, »te anastatte kaikkeni».
»Se on tullut helposti», pilkkasi Punainen Mack hihittäen, »ja se menee
helposti».
»Kahdenkymmenen vuoden työ —» alkoi poloinen.
»Älä valehtele!» ärähti Pete. »Sinä et näytä niin vanhalta.»
»Hyvät herrat, tämmöisen tapauksen vuoksi joutuvat luottava vaimo ja
kaksi pientä lasta nälkäkuoleman partaalle.»
»Mitä?» murahti Kääpiö.
»Suu poikki!» kivahti Punainen Mack. »Ja nyt kuule; naama ympäri ja
livistä takaisin hotelliin!»
»Ajatelkaa heidän valituksiaan — ajatelkaa heidän laihoja, kalpeita
kasvojaan, kun he istuvat kylmän takan ympärillä ja tähyilevät äitiänsä
kärsivinä, surullisina, valittamatta! Ajatelkaa heidän äänetöntä
vetoomustaan, leivän pyyntöä, kun leipää ei ole! Hyvät herrat,
ajatelkaa sitä ja sallikaa sen kuvan kalvaa mieltänne! Leskiäidin
kirous riittäisi lähettämään enkelin ikuisiksi ajoiksi helvetin tuleen.»
»Leskiäidinkö?» kummasteli Punainen Mack kylmästi.
»Minä en jaksa elää tämäniltaisen ryöstön jälkeen», vakuutti
Jerry rauhallisen murheellisena. »Niin, jos koko elämäni säästöt
säälimättömästi riistetään minulta — se on liikaa! En mitenkään tahdo
nähdä ilotonta aamua.»
»Hm», äänsi Pete. »Kuulehan, kumppani —»
»Tuonnempana», keskeytti sydämetön Mack. »No niin, ystäväiseni, käpälät
alle ja laputa! Jos päästät naamastasi vähääkään älinää ennenkuin
hotelliin ehdittyäsi, niin lähetän lyijypallon tuomaan sinulle hyvän
yön suukkoa. Tiehesi!»
Ähkäisten Jerry kääntyi ja lähti silmittömästi syöksymään takaisin
hotelliin päin. Hetkisen ryöstäjät tarkkailivat häntä. Kaukana kadulla
he näkivät hänen juoksevan hotellin portaille ja kuulivat hänen
huutavan jo pitkän matkan päästä. Heti keräytyi hänen ympärillensä
väkeä, ja viittoilusta päättäen hän näytti kuvaavan ryöstöä. Heti
kajahti kokonainen kuoro kimeitä cowboyluikkauksia; kuistin portaita
alas riensi miehiä, jotka keikahtivat ratsaille ja lähtivät kiitämään
Mackiin ja Peteen päin. Viimemainitut eivät jääneet odottamaan
kostajain saapumista.
Oli perin yksinkertainen temppu pujahtaa syrjään, kiertää vainioiden
kautta ja mennä hotelliin takaovesta. Heidän ennättäessään huoneeseensa
ponnahti alhaalla kadulla viimeinen takaa-ajajista satulaan ja kiiruhti
kiljuen heidän ohitsensa ihmismetsästykseen.
Virnistellen Punainen Mack katseli häntä ikkunasta.
»Minä olen puuhannut jos jotakin, olen ollut kaivosmiehenä,
pumpunkäyttäjänä, jarrumiehenä, kellonsoittajana kilpailuissa, mutta
nämä ovat helpoimmin hankitut rahat, mitä milloinkaan olen saanut
käsiini», huomautti hän. »Mihin piilotamme saaliin siltä varalta, että
huoneemme tarkastetaan?»
»Lempoko sitä tarkastaa?» jyräytti Pete. »Eikö minua tunneta? Ei; tätä
huonetta ei tulla tarkastamaan. Ja kukapa sitäpaitsi olisi niin hullu,
että suorittaisi kaappauksen ja jäisi sitten kaupunkiin? Ja tullipoika
kyllä kertoo, ettemme koko tänä iltana ole käyttäneet hevosiamme. E—ei;
ei ole vähääkään pelkoa, että sellaista epäiltäisiin. Mutta pahasti
minua kiusaa se, mitä se miekkonen puhui vaimostaan ja lapsistaan.»
»Pötyä», tokaisi Punainen Mack hilpeästi. »Sellaista lavertelua
olen kuullut ennenkin. Minä en ole mikään tomppeli, Kääpiö. Sinussa
on se vika, ettet lainkaan tajua huumoria. Sinä et käsitä, mikä on
teeskenneltyä ja mikä pilaa.»
»Mutta todentotta hänen sanansa tuntuivat minusta uskottavilta. Hänen
äänessänsä oli itkun värinä, sen kuulin. Sanon sinulle, että tämä ei
kelpaa!»
»Pyh!» äännähti Punainen Mack. »Hän ei ole ikinä nähnyt vaimoansa!»
»Kyllä hän on», väitti Pete. »Muistelehan, kuinka yksinkertaisesti hän
puhui. Tarkkailehan vain ketä sellaista miestä tahansa, jolla on vaimo
ja lapsia. Hänen tapanansa on meluta ihan järjettömästi — aivan samalla
tavoin kuin Jerry puhelee. Niin, Mack, hänellä on lapsia, on kun onkin.»
»Mitä tekemistä hänellä sitten on täällä, kaukana heistä?» kysyi
Punainen Mack, jota tämä harvinaisen itsepintainen ahdistelu alkoi
horjuttaa.
»Vaikka mies on koira ja halpa haisunäätä», vastasi Kääpiö lempeästi,
»ei hänen vaimonsa ja pienokais-poloistensa silti tarvitsisi kärsiä
helvetillistä puutetta. Kuule, Mack, minä en tahdo olla siitä
vastuussa. Kuvittelehan heitä istumassa kotonaan, pienet, kalpeat
kasvo-parat käännettyinä äitiin päin, jolla ei ole leivänkannikkaakaan
koko talossa. Totisesti —» Hänen äänensä särähti kovasti. »Totisesti»,
pitkitti hän, »saakoon hän minun osuuteni. Minä olen kyllä
kovasisuinen, olen halpamainen, mutta ei koko karjalaitumilla kukaan
voi väittää Peten koskaan pettäneen kumppania, naista tai lasta. Minun
osuuteni joutuu takaisin Jerrylle. En tahdo hänen rahojansa.»
Punainen Mack pyyhkäisi pois silmiinsä äkkiä kihonneen kosteuden.
»Kääpiö», virkkoi hän, kuivaten kyyneleet ja hiljentäen ääntänsä, jotta
toinen ei erottaisi sen värisevän akkamaisesta mielenliikutuksesta,
»sinulla on hyvä sydän, on totisesti. Olen aina sen tiennyt, ja tämäkin
on siitä todistuksena. En minäkään halua olla lastensurmaaja, sen
enempää kuin sinäkään. Sanon sinulle, mitä teemme; jaamme rahat kahtia.
Toiset puolet sujautamme salaa helläjalan huoneeseen. Toinen puoli on
oikeudenmukaisesti meidän, eikö olekin?»
»Tuntuapa kylläkin siltä, että meidän sietäisi saada jotakin
työstämme», myönsi Kääpiö, tuntuvasti lauhtuneena. »Laske rahat,
Punainen!»
Punainen Mack veti taskustansa vihreän, jäykän setelikäärön ja taivutti
sen auki.
»Yksi, kaksi», laski hän, erottaen sormellansa setelit toisistaan.
»Miten on käynyt niille kahdenkymmenen dollarin seteleille, joita oli
tukun pinnassa silloin, kun viimeksi sen näimme?» kummeksi Kääpiö.
»Hän on varmaankin vaihtanut niistä yhden ja pannut pienet rahat
ulommaisiksi», arveli Punainen Mack. »Kolme, neljä», jatkoi hän
laskemista, »viisi, kuusi —»
Hän keskeytti laskemisen, hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmänsä
levisivät vaarallisesti.
»Mikä on hätänä?» tiedusti Kääpiö levottomana.
Kului hetkinen, ennenkuin hänen kumppaninsa kykeni vastaamaan. Vihdoin
Mack kostutti kuivia huuliansa.
»Katso!» käski hän käheästi ja sysäsi setelitukon Peten käsiin. Ja Pete
huomasi katselevansa seitsemännen setelin nurkkaan kuvatun Porfirio
Diazin puolittain hurjia, puolittain säyseitä kasvoja. Hän nousi
pystyyn tuoliltaan.
»Meksikolaista rahaa!» täräytti hän.
Sitten hän lysähti takaisin istumaan ikäänkuin jättiläiskäden painamana.
»Hyvä Jumala!» supatti Punainen Mack äänessänsä melkein uskonnollisen
kunnioituksen sävy. »Hän peijasi meitä, Kääpiö. Helläjalka — nolasi —
meidät!»
Kääpiö pyyhki hitaasti otsaansa nenäliinallaan saamatta vähään aikaan
sanaakaan suustansa.
»Hänen pienet lapsi-poloisensa», alkoi hän sitten, vieläkin puhuen
huumaantuneena.
»Hyi, hemmetti!» keskeytti Punainen Mack.
Ja ihan äänettöminä he sitten istuivat, jäykästi tuijottaen toisiinsa.
»Mack», puhkesi Kääpiö äkkiä puhumaan, »minä ryhdyn siihen puuhaan».
»Kääpiö», vastasi Mack juhlallisesti, »ne sanat lausuit aivan kuin
minun suustani. Totisesti minäkin ryhdyn siihen puuhaan saadakseni
tilaisuuden vielä kerran päästä helläjalkaan käsiksi.»
»Ja kun saamme hänet käsiimme», alkoi Pete hiljaa ja lopetti lauseensa
puristamalla isoilla käsillänsä tyhjyyttä ja vääntämällä sen hitaasti
poikki.