Päinvastaisista harhaluuloista huolimatta inhoaa vuoristoerämaan
asukas kaikkea turhanpäiväistä. Hän on tottunut äänettömyyteen ja
pitää vähäpuheisista ihmisistä. Esteratsastuksen harrastajalta unohtuu
puhelemisen tapa, ja hälinä ärsyttää häntä. Juovuksissa ollessansa hän
saattaa heilahtaa toiseen äärimmäisyyteen, mutta viinan innostamia
yksilöitä lukuunottamatta eivät erämaan vuorelaiset vieroksu mitään
niin pahasti kuin suurisuisia henkilöitä.
Se selittää, minkätähden useita päitä kääntyi hitaasti Jerry Aikeniin
päin ja monet silmät soukkenivat raoiksi, kun hän astui Steve Lawlerin
kapakkaan Comanche Bendissä, viheltäen minkä jaksoi. Juuri sillä tavoin
silmäilee karjan leimaaja paimenen hevoseen, ennenkuin lausuu: »Se
on tyyten kelvoton, pahapäinen, perin mitätön.» Ja sillä tavoin hän
katsoo, ennenkuin sanoo: »Tuo mies puhuu liian paljon.»
Mutta tulija ei välittänyt toisten tuimista katseista sen enempää kuin
panssariasun suojaama mies välittää säilästä. Hän oli Comanche Bendin
vaatimusten mukaan moitteettomasti puettu; hänen yllänsä oli liivit,
mutta ei takkia, päässä pörröreunuksinen sombrero, jalassa kannuksilla
varustetut saappaat ja kuluneet, korkeavyötäisiset työhousut. Mutta
heti kun hän läimäytti kämmenensä tarjoilupöytään, selvisi kaikille,
että hän ei kuulunut tähän seuraan. Huolellisesti tytöksi pukeutunut
mies saattaa pettää jopa naisenkin tarkan silmän ja herkän vaiston;
mutta maailman kaikki säärystimet ja kannukset ja sombrerot ja
sanansutkaukset eivät pysty tekemään helläjalasta karjanleimaajaa.
Esimerkiksi se käsi, jonka hän läimäytti tarjoilupöytään, oli tosin
päivettynyt kahvinruskeaksi, mutta siitä puuttui tärkein piirre,
sillä alituinen käsineiden käyttäminen valkaisee karjanleimaajan
kädenselkämyksen ja tekee sen usein pisamaiseksi, ikäänkuin kiehautetun
näköiseksi. Ja kun lisäksi miehen silmiä eivät reunusta huikaisevan
valkean hietikon tähyilemisestä johtuvat lukemattomat, variksenvarpaita
muistuttavat rypyt ja kun hänen kyntensä eivät ole katkaistut
suorakulmaisesti sormenpäitä vastaan, vaan pyöristyvät huolitelluiksi
suipuiksi — kun sellaisia yksityiskohtia puuttuu, ei koko maailman
naamioimiskyky pysty pettämään laitumienratsastajan silmää. Ja heti
kun tulijan käsi läjähti tarjoilupöytään, pani kapakoitsijan silmä sen
kaiken merkille ja sähkötti yhdellä vilkaisulla tietonsa kapakkasalin
jokaiseen soppeen.
Tarkkaavat silmät soukkenivat yhä kapeammiksi.
Kummallista, että tulokas teki niin epäsuotuisen vaikutuksen. Hänen
kasvonsa eivät totta kyllä olleet kauniit, mutta ne olivat avoimet,
luodut hymyilemään ja vastustamattoman hyvänsävyiset. Hän oli
keskimittainen tai keskikokoista lyhempikin; mutta hänen tukevat
olkapäänsä ja joustavat askeleensa osoittivat, että hänellä oli hyvästi
harjoitetut lihakset.
»Otatteko ryypyn kanssani, pojat?» tiedusti tämä rattoisa muukalainen,
ja tarjoilupöydälle singahti kierivä ja välähtelevä viiden dollarin
kultakolikko. Hän kääntyi katsomaan pitkin pöytäriviä. Hänen silmiinsä
osui monta ilmeetöntä katsetta, jotka tähystivät hänen lävitsensä ja
taaksensa. Hän olisi saattanut olla ihmisenmuotoinen utupatsas.
»Ette juo kanssani», tulkitsi Jerry, hämmästymättä nauraa virnottaen.
»Entä te, ystäväni?»
»Otin juuri äsken tuikun», murahti kapakoitsija ja pyyhki
tarjoilupöytää katse yrmeästi alaspäin suunnattuna.
»Whiskyä», tilasi tulokas yhäti hilpeänä. Kohottaen sitten lasinsa,
hän jatkoi: »Tämäpä on aavistamaton huvi, hyvät herrat; en totisesti
odottanut saavani juoda yksin näin kaukana lännessä. Tässä riittää
moneksi ryypyksi.»
Ja hän kulautti kurkkuunsa ääriään myöten täyden lasin.
Epämääräisiä olettamuksia väikkyi varjojen lailla karjamiesten
silmissä. Tuossa huomautuksessa piili jonkunlainen loukkaus tai
tekoloukkaus, mutta mahdotonta oli saada selkoa, mikä oli vieraan
puheen ponsi, ja mainita, mikä siinä oli piikki. Miehet aprikoivat
vakavina kuin härät.
»Herra ravintoloitsija», virkkoi rakastettava muukalainen tällä välin,
»saanko puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?»
»Minulla on hieman puuhaa», vastasi Steve Lawler synkästi.
»Puuha», sanoi toinen, »on liikanimeni. En kuluta aikaanne paljoa. En
luota pitkiin, ponnettomiin puheisiin. Kolmessakymmenessä sekunnissa,
herra ravintoloitsija, saattaisin myydä teille tuhannen dollarin
arvosta karjaa, hankkia tietooni ensimmäisen vaimonne tyttönimen ja
saada nimenne avonaiseen vekseliin.»
»Hm!» hymähti Steve Lawler, ja keksimättä uutta sopivaa veruketta
hän siirtyi tarjoilupöydän päähän, riittävän matkan päähän muista
asiakkaistaan. Vieras kumartui heti tuttavallisen likelle häntä.
»Tunnuslauseeni on», alkoi hän, »että on etsittävä päämaja ja puhuttava
siellä suoraan. Täällä on Comanche Bendin päämaja, ja asiani on tämä:
minulla on pieni homma käsillä, ja tarvitsen kahta miestä, jotka
osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan, ajatella nopeasti ja pitää
suunsa kiinni. Missä he ovat?»
»Tuolla —» aloitti kapakoitsija, mutta oivalsi sitten puhuneensa liian
äkkiä, laski kiivaasti alas kätensä, jolla hän oli osoittanut ja
punastui.
»Perähuoneessa?» täydensi vieras nyökäten. »Kiitoksia hyvin paljon.»
»Malttakaahan!» varoitti kapakoitsija, ja vaikka hänen äänensä oli
hiljainen, oli siinä hieno, hämärä sävy, joka sai poistumaan kääntyneen
muukalaisen pysähtymään.
»Odottaminen», virkkoi viimemainittu, »on minusta kaikkein vaikeinta.
Te olette työteliäs mies; ja minäkin olen työteliäs. Teillä ei
ole aikaa kuunnella; minulla ei ole aikaa haastella. Tässä lahja
vaimollenne. Hyvästi.»
Kapakoitsija jäi hypistelemään viiden dollarin seteliä ja mulkoilemaan
perähuoneeseen katoavan muukalaisen selkää. Hän liikahti mennäksensä
jälessä, mutta muutti mieltänsä ja jäi seisomaan ihan hiljaa,
huulillansa ilkeämielinen odotushymy, ja kallisti päätänsä ikäänkuin
varroten kuulevansa äänekästä melua. Mutta mitään ei kuulunut. Niinpä
hän palasi miettivänä tarjoilupöydän taakse.
Perähuoneessa kohtasi muukalaisen katsetta seuraava näky:
Pienen pöydän kahden puolen istui kaksi miestä pelaamassa korttia.
Toinen oli vetänyt sombreronsa syvälle silmillensä; hänen edessään oli
valtava kasa kolikkoja ja seteleitä. Toinen oli työntänyt hattunsa
takaraivolle; hänen rahakasansa ei ollut puoleksikaan niin kiintoisa.
Voittajan kasvoilla heloitti kahden päivän ikäinen, tulipunainen
parransänki kuin laskevan auringon rusko; hänen kumppaninsa oli tumma
kuin meksikolainen. Ja näiden kahden välillä välähtelivät vastakohdat
kuten kutojan sukkula, joka sujahtelee tummissa ja harmaissa loimissa.
Molemmat olivat sangen pitkiä, mutta kastanjanruskean herrasmiehen
pergamenttimaisesta ihosta näyttivät luut pyrkivän pullistumaan esille;
ja hänen puhuessansa siirtyi hänen aataminomenansa huomattavasti ylös
ja alas hänen bandannansa alla. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat,
silmät pienet ja syvälle painuneet; hänen kasvonsa muistuttivat
vinttikoiran päätä, ja hänellä oli samanlaiset suipot, puremaan
pyrkivät leukapielet. Hänen toverinsa, vieläkin pitempi mies,
oli hämmästyttävän rintava; hänellä oli häränkurkku ja kasvot
yhtä juhlallisen hurjat kuin hyvännäköisen Buddhan kuvan; hänen
liikkuessansa narisi tuoli jykevien luiden ja vankkojen lihasten
painosta.
He pelasivat hiljaisina, totisina, ovelan, älykkään päättäväisinä,
ikäänkuin henki olisi ollut pelissä. Eikä varmastikaan kukaan olisi
osannut aavistaa, että he olivat kuuluisat erottamattomat — Punainen
Mack ja Kääpiö-Pete — jotka olivat kymmenen vuotta samoilleet
vuoristoerämaassa rinnakkain työssä ja loppumattomissa konnankujeissa.
Muukalaisen astuessa sisälle he käänsivät päätänsä; Punainen Mack
liikahti nopeasti kuin vainukoira, ja Pete kohotti koko mahtavaa
ruhoansa. Tulija jäi hymyillen seisomaan heidän eteensä kädet puuskassa.
»Hyvät herrat», ilmoitti hän, »olen etsinyt teitä viisineljättä
minuuttia» — hän siirsi tuolin esille, istuutui, sysäsi hattunsa kauas
takaraivolleen ja nosti kantapäänsä pöydän reunan varaan — »ja olen
teidät löydettyäni yhtä iloinen kuin vasikka on löydettyään emänsä».
Punainen Mack katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Peteen.
Pete katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Punaiseen Mackiin.
He eivät virkkaneet mitään. Ja heidän äänettömyytensä ukkonen kohahti
vahinkoa ja häiriötä tekemättä siekailemattoman muukalaisen korville.
»Tarvitsen», jatkoi hän, »kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa
vinhasti, ampua tarkkaan ja pitää suunsa kiinni. Toisin sanoen:
tarvitsen teitä, hyvät herrat. Minulla on tehtävä, joka on
suoritettava; te olette työttömiä; johtopäätös on selvä. Ainoa epäselvä
pikku seikka koskee palkkaanne. Näistä kolmesta kohdasta olette
varmaankin selvillä.»
Punainen Mack selvitti kurkkuansa.
»Ystäväiseni», sanoi hän, »olen selvillä seuraavista kolmesta asiasta:
pidän hiljaisuudesta, inhoan lörpöttelyä ja kaihdan liikoja ihmisiä».
Ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat hyvin merkitsevästi Jerryyn.
»Kaikessa siinä», vakuutti hupainen vieras nyökäten, »olen täysin
yhtä mieltä kanssanne. Mikään ei tuskastuta minua niin pahasti kuin
lörpöttelevä ihminen; mikään ei miellytä minua niin paljon kuin
hiljaisuus; ja ennen kaikkea kammoan väentungoksia. Selvästi huomaan,
että me sovimme mainiosti yhteen.»
»Hm», urahti Pete. »Naapuri, meillä on rahaa; meillä ei ole työhalua.
Siinä kaikki.»
»Se on erehdys», väitti toinen. »_Hänellä_ on rahaa; teillä ei kohta
sitä ole moneksi. Eikä tämä ole loppu, vaan sensijaan alku.»
Punainen Mack räpytti nopeasti silmiänsä ja katsahti sitten
ällistyneenä syrjäsilmin kumppaniinsa.
»Ja vaikka teillä kummallakin on vähän rahaa nyt, tyhjentää täksi
illaksi suunnittelemanne pikku hauskuus taskunne.»
»Mistä sitten», kysyi Kääpiö-Pete, »olette kuullut meidän aikovan pitää
hauskaa tänä iltana?»
»Hyvät herrat», vastasi Jerry, «osaisin kertoa teistä paljon lisää
sellaista, mikä kummastuttaisi teitä — käyttääkseni mietoja sanoja. Ja
tuonnempana kenties haastelen siitä hiukan. Tällä hetkellä haluan puhua
asiasta.»
Erämaan vuoristolaisen kärsivällisyys on yhtä sitkeä kuin norsun, ja
niinpä Pete arvosteli hetkisen pöydällä olevia kenkiä ja virkkoi sitten
rauhallisesti: »Mistä asiasta?»
»Sen voin lausua kymmenellä sanalla», selitti tulokas. »Eräässä talossa
tämän kaupungin laidassa asuu kaksi henkilöä — mies ja nainen. Heidän
nimensä ovat John Scovil ja Nancy Scovil, edellisen tytär. Heidän
tunnusmerkillinen piirteensä on — raha. Minulla on kolme tarkoitusta.
Ensinnä ryöstää heidät; toiseksi viedä heidät vuoristoon; kolmanneksi
puristaa Scovil ukko kuivaksi. Tarvitsen — kahta miestä, jotka tuntevat
seudun, pystyvät tiukassa paikassa tappelemaan ja osaavat ratsastaa
vinhasti ja hillitä kieltänsä. Suunnitelma on yksinkertainen; te olette
ne miehet; ja jälellä on vain tempun suorittaminen.»
Punainen Mack raotti huuliansa puhuakseen, mutta Pete kohotti kättänsä,
vaatien häntä pysymään ääneti.
»Entä millä tavoin», tiedusti hän, »jaamme rahat, jotka saatte tältä
Scovililta?»
»Varsin yksinkertaisesti», vastasi vieras. »Huomaan teidän olevan
käytännöllisen miehen, ja juuri käytännöllisten ihmisten kanssa
haluankin olla tekemisissä. Te saatte sen, minkä maksan teille
päiväpalkkaa. Sen, minkä kiristän Scovililta, pistän omaan taskuuni.»
Pete huokaisi syvään.
»No niin», sanoi hän, »hitto minut periköön!»
Punainen Mack oli selväsanaisempi.
»Kumppani», virkkoi hän, »kenties ei partani ole kyllin pitkä
pistääkseen silmäänne, mutta saatte uskoa minuun, etten ole eilispäivän
lapsi. Me teemme työn, te korjaatte hyödyn, niinkö?»
»Te ymmärrätte tarkoitukseni ihan oikein», myönsi vieras hilpeästi. »Te
panette yritykseen voimat, ja minä panen aivot. Saaliin jako on täysin
kohtuullinen.»
»Hm!» äänsi Pete.
»Ja nyt», pakisi toinen edelleen, »koska ymmärrämme toisiamme niin
hyvin, käykäämme käsiksi pieneen palkkakysymykseen. Annan teille —
malttakaahan — neljäkymmentäyhdeksän dollaria viikossa — seitsemän
dollaria päivässä. Toisin sanoen — päivää kohti, seitsemänkymmentä
whiskyä tai sataneljäkymmentä olutta. Ja lisäksi maksan etukäteen.»
Senjälkeen hän otti esille tukun seteleitä. Ensimmäisen kerran tuikahti
ymmärtämyksen välähdys sekä Punaisen Mackin että Peten silmissä.
Edellinen kostutti alati kuivia huuliansa muukalaisen laskiessa kuusi
kahdenkymmenen dollarin seteliä loppumattomilta näyttävistä varoistaan.
Hän sysäsi kummallekin miehelle kolme seteliä.
»Minulla ei ole muassa täsmälleen sopivia rahoja», puhui hän iloisesti,
»ja senvuoksi saatte aluksi kumpikin yksitoista dollaria liikaa».
Punainen Mack laski setelit, taivutti ne kokoon ja työnsi ne
povitaskuunsa.
»Odotas!» ehätti Pete huolestuneena varoittamaan. »Onko tarkoituksesi,
Punainen —»
Hän katkaisi lauseensa kesken, sillä Punaisen toinen silmä sulkeutui
juhlallisesti ja merkitsevästi.
»Mitä vakuuksiin tulee», jatkoi muukalainen, nousten pystyyn, »tiedän
voivani luottaa siihen, että te molemmat teette tehtävänne. Mitä tulee
yksityiskohtiin, käyn teitä tapaamassa huomenaamulla ja selvitän teille
tarkoin, miten on meneteltävä. Ja lopuksi, nimeni on Jerry.»
»Ja minun nimeni», virkkoi Mack, »on Mack. Ja tämä on Pete. Jotkut
nimittävät häntä Kääpiö-Peteksi.»
»On hauska tutustua teihin», vakuutti toinen. »Minut taas opitte
tuntemaan vähitellen.»
Ja hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui huoneesta.