Huutaja oli Billy, keittäjä.
»Isännöitsijä haluaa tavata teitä», sanoi Billy, heilauttaen peukaloaan
olkansa ylitse. »Hän on erään toisen herrasmiehen kanssa salissa.
Menkää suoraan sisälle.»
Benson, isännöitsijä, raotti keltaläikkäistä partaansa ja sylkäisi
ponnekkaasti, kun Scovil astui saliin — lauantai-iltaisia vieraita
ja sunnuntaisia kutsuja varten omistettuun pyhättöön. Ja osittain
talon isännän juhlallisen esiintymisen vuoksi, osittain sen tähden,
ettei kukaan tavallinen vieras saanut astua salin matolle tomuisissa
saappaissaan, silmäili Scovil »toista herrasmiestä» tarkkaavasti.
Viimemainitun hattu oli takakenossa takaraivolla, ja hän itse oli hyvin
takakenossa tuolillaan; oli mahdoton erottaa, oliko hän putoamaisillaan
lattialle vaiko ponnahtamaisillaan pystyyn. Millään tavoin hän ei ollut
merkillinen. Hänen hartiansa olivat vankat, atleettimaiset, hymynsä
hyvin leveä ja silmänsä sangen kirkkaat. John Scovilin sielunväsymyksen
taakka keveni salaperäisesti, kun hän katseli vierasta.
»Te olette saman kaupungin ihmisiä sieltä itärannikolta», virkkoi
Benson. »Arvelin teidän kenties olevan tuttavuksia. Ettekö ole?»
Sitten hän täydensi esittelyn: »Herra Jerry Aiken, herra John Scovil;
lyökää kättä, hyvät herrat.»
Tämän muodollisen toimituksen aikana hän jatkoi hilpeästi: »Onpa
hieman niinkuin kummallista, ettette ole kohdannut toisianne
kotikaupungissanne, koska olette molemmat newyorkilaisia.»
Scovilin tavallisen hymyn häive ilmestyi jälleen hänen suunsa ympärille.
»Oletteko virkistysretkellä?» kysyi hän. »Kai suoraan Manhattanista?»
Ja hän silmäili ihailevasti Jerry Aikenin tummaksi paahtunutta ihoa.
»Ei», vastasi Aiken; »aion ihan kohta palata sinne».
»Niin», huokaisi Scovil, katsahtaen omia aika pyyleviä vyötäröisiään,
»näytätte olevan valtavan hyvässä kunnossa. Vuoristokorpi on ollut
teille terveellinen.»
»Totisesti on», myönsi Aiken nyökäten. »Kun viisi vuotta sitten tulin
tänne, oli minulla vain toinen keuhko työkunnossa ja sekin toimi
ainoastaan puolella vauhdilla, jalkani olivat reumatismin runtelemat,
nenälläni oli sentimetrin paksuiset silmälasit, ja kupeitani tukivat
panssarilevyt.»
»Mutta nyt teitä kelpaa katsella», kehui Scovil hymyillen. »Mutta
kuinka hennotte luopua Lännestä vietettyänne täällä kokonaista viisi
terveyden vuotta — te onnen poika?»
»Täällä olo käy minulle liian kalliiksi», pakisi Aiken edelleen
luontevasti. »Ensin minulta hupeni kaksi vuotta ja useita tuhansia
dollareja oppiakseni pelaamaan pokeria, ja sitten päätin ihan
repäisemällä rikastua nautaeläimillä; mutta säät ja karjamarkkinat
sekoittivat kortit kovin epäedullisesti minulle, ja nyt olen lähdössä
takaisin New Yorkiin, jossa ihmiset ovat yksinkertaisia, nyppiäkseni
itselleni hiukan heidän säästökolikoitaan.»
»Mutta teistä on vastenmielistä lähteä pois vuoristosta, vai mitä?»
»Ei hitustakaan. Sikäli kuin muistan on Manhattanissa vuoria yllin
kyllin, mutta siellä ollessani minulla oli väärä katsantokanta.
Pilaako? No, jos mies pystyy sieppaamaan vasikan kootusta laumasta,
pitäisi hänen kyetä selviytymään Broadwayllakin; eikä hurjistuneen
karjan hillitön töytäily millään tavoin voita maanalaisen radan
asemalle sulloutuvaa tungosta konttorituntien päättyessä. Olenko
oikeassa?»
»Te olette optimisti», huoahti John Scovil. »Toivoisinpa —»
Hänen kasvonsa synkistyivät äkkiä.
»Jerry aina panettelee itseänsä. Se on hänen tapansa», pisti Benson
väliin, peläten Scovilin arvostelevan liian ankarasti Aikenin omaa
tunnustamaa huonoa menestystä. »Jos hänellä vain on kunnolliset
mahdollisuudet, niin hän kyllä tulee toimeen sekä karja- että
hevosalalla. Totisesti hänen pitäisi jäädä tänne vuoristoon, mutta sitä
en saa häntä uskomaan. Sitäpaitsi, Jerry, sinä valitsit koko tämän
seudun huonoimman piirin. Miksi et aloittanut täällä?»
»Enpä tiedä», mutisi Jerry Aiken. »Siellä näyttivät olosuhteet minusta
hyviltä. Sanon sinulle, missä vika on, Benson. Sinä tiedät sen yhtä
hyvin kuin minäkin. Minä pidän tästä seudusta, mutta tämä seutu ei pidä
minusta. Minä pidän karjanleimaajista, mutta he eivät pidä minusta.
He ovat toista maata, ja minä pidän heistä juuri senvuoksi. Minä olen
toista maata kuin he, ja sentähden he kaihtavat minua. Siinä se.
Samantekevä, miltä kohdalta nostat pakkaa, aina osuu käteesi hakku. Se
on kuin taiottua, veikko.»
Mutta Benson ravisti päätänsä itsepintaisesti.
»Kun he oppivat sinut tuntemaan, on asianlaita toisin. En minäkään
oikein ymmärtänyt sinua ensi kerran kohdatessamme. Mutta silloin, kun
kahlasimme Platten poikki — herra Scovil, teidän sietäisi kuulla se.
Kerron teille, kuinka henkeni oli —»
Jerry Aikenissa näkyi tuskastumisen merkkejä.
»Se sikseen, Benson», keskeytti hän sangen terävästi. »Herra Scovil
on samanlainen kuin muutkin newyorkilaiset. Hän leimahtaa tänään,
lamaantuu huomenna ja unohtaa eilispäivän. Ja minä olen samanlainen
kuin kaikki muutkin. Anna sen unohtua, Benson! Mitä puuhaatte täällä
huviksenne, herra Scovil?»
Yön varjot lehahtivat Scovilin vereville kasvoille. Mutta Jerry
Aikenin harvinaisen avoin suorapuheisuus tehosi. Scovil nousi ja
veti ikkunanverhon syrjään. Häntä seuranneelle Aikenille hän osoitti
tytärtänsä, joka edelleenkin nukkui sikeästi riippumatossa.
»Kas tuolla», virkkoi Scovil synkästi, »on hauskuuteni. Herra Aiken,
toin tyttäreni muassani tänne Länteen.»
»Entä sitten?» kysäisi Jerry Aiken ystävällisesti.
»Hän ei suostu ratsastamaan, ei kävelemään, ei kalastamaan, ei
metsästämään.»
»Minkätähden ette pakota häntä?»
John Scovil varjosti silmiänsä, sillä ikkunasta tulvi kirkasta
päivänpaistetta.
»Hm?» urahti hän.
»Oh, onko hän sairas?» tiedusti Jerry Aiken.
»Ei sairas, vaan elävänä kuollut. Hänellä ei ole voimia muuhun kuin
syömiseen, ja hänen päävalttinsa on nukkuminen.»
»No sitten», kehoitti Jerry Aiken, »tehkää hänelle samoin kuin
tekisitte laiskalle hevoselle. Käyttäkää kannusta!»
»Se», torjui Scovil kylmähkösti, »on helppo sanoa, mutta kun tosi tulee
eteen — no niin, olen hänen isänsä».
»Turhaa puhetta», vastasi Jerry Aiken keveästi. »Hevonen on ihan
samanlainen kuin nainen.»
»Nuori mies», sanoi Scovil vakavasti, »tuo kuulostaa sangen älykkäältä,
mutta mitä järkeä siinä on?»
»Ajatelkaahan tarkoin. Hevosella ei ole järkeä. Muulillakin on enemmän.
Ihan kuten ei naisellakaan. Hevosen tuntee seisomisestaan ja naisen
istumisestaan. Hevonen säikähtää paperipalasta, ja nainen hätkähtää
hiirtä. Jos hevosen päästää juoksemaan omin päinsä, niin se katkaisee
niskansa. Jos naisen sallitaan menetellä oman päänsä mukaan, niin hän
särkee sydämensä. Jos hevonen saa juoksennella valtoimenaan, niin se
heittää miehen satulasta, kun sillä koetetaan ratsastaa; jos sitä
pidetään valjaissa, niin se tekee työtä joka päivä. Jos naiselle
annetaan avokaulainen puku ja hänen sallitaan viettää aikaansa
tanssisaleissa, niin hän panee puolisonsa hikoamaan, jos mies mielii
säilyttää paikkansa; mutta jos hänet kytketään keittiöön ja hänen
aamukahviansa sadatellaan, niin hän elää miestänsä ja yksinomaan
miestänsä varten.«
»Nuori, kovin nuori ystäväni», huomautti John Scovil purevasti,
»jokaisesta säännöstä on poikkeuksia. Katsokaahan tuolla riippumatossa
nukkuvaa tyttöä. Hän on tämän säännön poikkeus.»
»Kun pannaan meksikolaiset poskivitjat suitsiin ja huopa pään
ympärille», vakuutti Jerry Aiken, «niin piirikunnan äksyinkin mustangi
tottelee».
»Hm», äänsi Scovil. »On helppo puhua, mutta maan löytämiseen tarvitaan
Columbusta.»
»Herra Scovil», intti Aiken, lämmeten väittelystä, »jos tehdään
tunnollisesti työtä kaksikymmentä päivää, voidaan tyttärenne saada
tottumaan satulaan, tulemaan juoksujalkaa, kun vihellätte, hirnumaan
saadaksensa leipäpalasen ja pitämään pumpulipukua kuningattaren asuna».
John Scovil purskahti ivallisesti nauramaan.
»Poika-kulta», sanoi hän, »puhutte sangen hyvin, mutta puhe ei todista
mitään».
»Jos haluatte toimintaa», ehätti Aiken heti tarjoamaan, »olen valmis
palvelukseenne — omasta määräämästäni palkasta».
John Scovilin silmiin välähti raju tuli, mutta se sammui surkeasti.
»Jos nyt olisi vuosiluku tuhat», jupisi hän, »niin ikuisen Jumalan
nimessä olisin valmis koettamaan taitoanne. Mutta elämme tuhatkunta
vuotta liian myöhään.»
»Pötyä!» kivahti Aiken. »Ihmiset eivät muutu ajan mukana. Homeros oli
ihan samanlainen kuin mikä Broadwayn sokea kerjäläinen tahansa; ja minä
voin näyttää teille Troian Helenan eräässä tanssisalissa kahdeksansadan
kilometrin päässä täältä eteläänpäin. Se, mikä tepsi muinaisaikoina.
tepsii nytkin.»
»Ihmiset saattavat pysyä hyvin samanlaisina», myönsi Scovil, »mutta
tavat muuttuvat. Kovakouraiset menetelmät eivät vetele. Eivät tällä
vuosisadalla.»
»Rakas herra Scovil», huomautti Aiken hihittäen, »te ette selvästikään
ole milloinkaan ollut Meksikossa. Täällä, herra Scovil, on laboratorio,
jossa valmistetaan miehiä ja naisia — täällä, tässä vuoristossa ja
tässä ilmassa — ja jos annatte minulle alkutekeleen, niin minä takaan,
että siitä voidaan tehdä ihminen.»
»Teissä, herra Aiken, on jotakin», virkkoi Scovil hymyillen,
»mikä herättää minussa luottamusta. Jos olisitte lääkäri, olisi
teillä kaikkiin tauteihin sopiva lääke, ja jos olisitte elänyt
seitsemännellätoista vuosisadalla, olisi teillä ollut yleinen
suojataika. Mutta missä olette sullonut niin paljon kokemusta
verrattain lyhyeen elämäänne?»
Hänen ivansa ei vähääkään häirinnyt toisen hyvää tuulta.
»Olen sullonut elämääni aika paljon», kehui hän. »Ensiksikin synnyin;
toiseksi olen syönyt ja nauranut ja puhellut; kolmanneksi olen oppinut
nukkumaan. Enkä lainkaan epäile, että osaisin laatia uuden filosofisen
suunnan näille alkuperusteille.»
»Entä suuret tietonne naisista?» tokaisi naurusuin Scovil, johon
tarttui toisen naljailusävel.
»Minulla on äiti ja sisar», vastasi Jerry Aiken, »ja senvuoksi tiedän
naisista kaikki, mitä heistä on tietämistä, Eevasta kuningatar
Elisabetiin saakka. Kun kuori poistetaan, ovat he kaikki sisältä
samanlaisia.»
Mutta John Scovilin silmistä sammui tuike. Pitkän aikaa hän tuijotti
hievahtamatta Jerry Aikenin hymyileviin kasvoihin. Sitten hän äkkiä
kääntyi Bensonin puoleen.
»Herra Benson», sanoi hän, »haluaisin keskustella pari minuuttia
kahdenkesken ystävänne herra Aikenin kanssa».
Hyväntahtoisesti Benson poistui huoneesta, mutta pamautti ovelta
sanasen neuvoksi.
»Tehkää Jerryn kanssa mitä ikinä haluatte, mutta älkää pelatko hänen
kerallaan korttia», varoitti hän virnistäen, »ja siivilöikää hänen
sanojansa, ennenkuin niitä käytätte!»
»Siinä se», virkkoi Aiken hihittäen. »Kalliovuorten länsipuolella
oivalletaan sanoista se, minkä te ja minä näemme lasilevyn lävitse
katsellessamme näyteikkunaa. Ja nyt, antakaa kuulua, herra Scovil. Minä
lähden koht'sillään. Pujahdin tänne vain pikimmältään tervehtimään
vanhaa ystävääni Bensonia.»
»Nuori mies», alkoi Scovil, puolittain kalseasti, puolittain
kaihoisesti. »Minä pidän teistä — ja luulen voivani luottaa teihin. Ja
— minulla on huima ajatus: Se ei olisi johtunut mieleenikään, jollen
olisi puhellut kanssanne.
— Enkä punnitsisi sitä hetkeäkään, jollen olisi epätoivoissani. Mutta
minä olen saapunut Rubicon-joelle. Jos käännyn takaisin, odottaa
minua pitkä, surkea elämä, ja saan kantaa taakkaa hartioillani. Jos
menen joen poikki — no niin, sen pahemmin ei voi käydä. Tämän päivän
iltapuolella tuo ulkona nukkuva tyttö haastoi minut lyömään kortit
pöytään. Ja nyt, Aiken, jos annan teille avoimen valtuuden tehdä
hänelle, mitä tahdotte, niin miten menettelisitte?»
»Ihan niinkuin olen jo selittänyt. Veisin hänet avoimelle paikalle,
pannen hänen selkäänsä kaksivöisen satulan ja hänen hampaisiinsa
espanjalaiset kuolaimet ja — kannustaisin!»
John Scovil katseli kaukaisuuteen ja puri hammasta; hänen huulensa
vääntyivät hurjannäköiseen hymyyn.
»Kävisiköhän se päinsä?» mutisi hän.
»Helposti. Viekää hänet retkelle vuoristoon ja ottakaa minut mukaan.»
»Hän ei ikänä lähtisi.»
»Viekää hänet sitten väkisin!»
»Väkisinkö?» Kävisinkö häneen käsiksi? Lempo vieköön, Aiken!»
»Minä teen sen puolestanne.»
»Mahdotonta!»
»Aiotteko kääntyä takaisin Rubiconilta?»
»Kirottua!»
»Nyt on ratkaisukohta; terästäytykää! Ratkaisukohta: Banquon haamu —»
»Hyvä Luoja, aiotteko ryöstää hänet? Entä sitten minä — miten voisin
minä olla hänen luonaan — minä —»
»Ryöstetään teidät molemmat.»
»Teissä, nuori mies, on jotakin napoleonimaista!»
»Pyh! Napoleon oli vanhanaikainen. Minä näytän teille nykyaikaisen
toisinnon. Kierrän Austerlitzin, Lodin, Friedlandin ja Marengon yhdeksi
ainoaksi pilleriksi ja näytän teille tulta.»
»Minua huimaa se ajatus.»
»Tilaisuus tarjoutuu vain kerran.»
»Mutta jos ilveily tulisi joskus tiedoksi —»
»Jos nyt alatte horjua, olisi typerää panna puuhaa alkuun. Hyvästi,
herra Scovil.»
»Hetkinen! Malttakaahan! Taivaan nimessä, minä taidan sen tehdä.
Voisitteko viedä meidät täältä vuoristoon?»
»Voisin kyllä.»
»Tunnetteko täkäläisiä asukkaita?»
»En ainoatakaan muuta kuin kunnon Bensonin.»
»Mitä? Sitten kai ainakin tunnette seudun?»
»En vähääkään.»
»Mutta mihin hornaan osaisitte sitten meidät opastaa?»
»Onnen maille, herra Scovil. Ja kun toisin teidät takaisin, olisi
muassamme virkeä nainen eikä elävä ruumis. Nyt liikutte seurassanne
nykyaikainen Frankenstein, nukkuva paha henki; minä herätän hänet. Hän
syö nöyrästi kädestänne, ennenkuin tämä pieni tutkimusretki päättyy.»
»Se on mielipuolinen koe — mutta mistä johtunee, että jonkun verran
luotan teihin, Aiken. Viedä hänet vuoristoon sellaisen miehen seurassa,
jota en tunne — ja — mutta herrasmies on herrasmies. Totisesti luotan
teihin, Aiken — ehdottomasti. Lyömmekö kättä päälle?»
»Emme, ennenkuin sovimme ehdoista.»
»Mitä? Ehdoista? Luonnollisesti.»
»Minä en ryhdy tähän puuhaan terveyteni tähden. Katsokaahan tänne. En
vaadi muuta kuin sata dollaria viikossa — ja ylimääräisen palkkion, jos
minua luonnistaa.»
»Sata dollaria viikossa!» ällisteli miljoonamies.
»Te käsititte väärin», vastasi Jerry Aiken ystävällisesti. »Sanoin
satakaksikymmentäviisi.»
»Mutta, armias taivas, herra Aiken, sehän on taitavan liikemiehen
palkkio, kun —»
»Älkää mainitko raha-asioita. Nyt on kysymyksessä naisten käsittely.
Paljoa vaikeampaa. Sataviisikymmentä dollaria viikossa, herra Scovil.
Sillä ehdolla lyön kättä päälle.»
John Scovil oli kuuluisa muustakin kuin hymystään.
»Entä ylimääräinen palkkio?» tiedusti hän jokseenkin tuikeasti.
»Sen», virkkoi Aiken kumartaen, »jätän teidän oman oikeudentuntonne
varaan. Sen ja sairaalalaskut.»
»Kättä päälle!» sanoi John Scovil.
He pudistivat toistensa kättä.