"Viimeisen kerran, oi kuningas."
Saavuimme perille ja Chaka istahti pehmeäksi parkitulle härän vuodalle
kaisla-aitauksen varjoon. Lähellä seisoi eräs tyttö oluttuoppi
kädessään, ja saapuvilla olivat myös Inguazonca-vanhus, Unandin,
Taivaiden äidin, veli, sekä Umxamama-päällikkö, jota Chaka rakasti.
Hetkisen kuluttua tuli muutamia miehiä kurjensulkia tuoden, joita
heidät oli lähetetty jo eilen hakemaan. Miehet vietiin Chakan eteen,
joka oli hyvin suutuksissaan, sillä miehet olivat viipyneet hänen
mielestään liian kauan. Joukon johtaja sattui olemaan eräs Chakan
entinen upseeri, joka oli kunnostautunut monessa tuimassa taistelussa,
mutta ei kelvannut enää soturiksi, kun tapparanisku oli katkaissut
hänen oikean kätensä. Roteva ja urhoollinen mies.
Chaka tiedusteli häneltä, miksi hän oli viipynyt niin kauan sulkien
haussa ja mies vastasi, että linnut olivat lentäneet tiehensä, joten
hänen oli täytynyt odottaa niiden paluuta voidakseen saada ne
pyydystetyiksi.
"Sinun olisi pitänyt seurata niitä vaikka auringonlaskuun saakka, sinä
tottelematon koira?" äyhkäisi kuningas. "Kuolema hänelle ja hänen
kumppaneilleen!"
Muutamat rukoilivat armoa, mutta johtaja vain kohotti kätensä
tervehdykseen sanoen: "Isä" ja pyysi saada armon esittää pienen pyynnön
ennen kuolemaansa.
"Mitä tahdot?" tiuskaisi Chaka.
"Isäni", sanoi mies, "pyydän kahta seikkaa. Olen useasti taistellut
vierelläsi monessa taistelussa, ollessamme nuoria, enkä ole kertaakaan
kääntänyt sinulle selkääni, oi kuningas. Isku, joka katkaisi käteni,
oli suunnattu päätäsi kohti, ja minä väistin sen nostamalla paljaan
käteni suojaksesi. Mutta sehän ei kuulu tähän; sinulle elän ja sinulle
kuolen. Mikä olen minä pohtimaan kuninkaan käskyä? Pyytäisin sinua, oi
kuningas, avaamaan hieman vaippaasi, että silmäni saisivat viimeisen
kerran nähdä miehen jäsenet, jota yli kaiken rakastan."
"Pitkäänpä jaarittelet", murahti kuningas. "Mitä vielä?"
"Salli minun sitten sanoa jäähyväiset pojalleni, oi isäni; hän on vielä
pieni lapsi -- tämän korkuinen", ja hän piti kättään polviensa tasalla.
"Ensimmäinen pyyntösi on myönnetty", sanoi kuningas pudottaen
vaippansa, niin että hänen leveä rintansa näkyi. "Toinen täytetään
myös, sillä isää ja poikaa en mielelläni eroita. Tuokaa poika tänne;
saat sanoa hänelle jäähyväiset, minkä tehtyäsi sinun täytyy surmata
hänet omalla kädelläsi, ennenkuin sinut surmataan. Sitäpä onkin hauska
katsella."
Miehen kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi ja hänen äänensä vavahti
hieman, kun hän vastasi: "Kuninkaan tahto on hänen palvelijansakin
tahto; lapsi tuotakoon."
Katsahdin Chakaan ja näin suurten kyynelten vierivän hänen poskilleen;
hän oli tahtonut koetella miehen uskollisuutta viimeiseen saakka.
"Saat mennä", sanoi kuningas, "ja kumppanisi myös."
He lähtivät ilo sydämessään ja kuningasta ylistäen.
Tällä tapauksella ei ole mitään tekemistä kertomukseni kanssa, isäni,
mutta minä kerroin sen sentähden, että vain sen ainoan kerran näin
Chakan armahtavan jonkun kuolemaantuomitun.
Miesten mentyä kuiskattiin kuninkaalle, että eräs muukalainen tahtoi
päästä hänen puheilleen. Mies sai luvan tulla ja lähestyi polvillaan
ryömien. Tunsin heti tulijan, joka ei ollut kukaan muu kuin Masilo,
jonka Chaka oli lähettänyt viemään viestiä kirveskansan päällikölle
Bulaliolle eli Tappajalle. Masilohan se todellakin oli, mutta ei enää
yhtä lihavana kuin ennen; pitkä matka oli laihduttanut hänet. Hänen
selkänsä oli sitäpaitsi kirjavanaan tuskin paranneita raipanjälkiä.
"Ken olet?" kysyi Chaka.
"Masilo, kirveskansan heimoa, joka lähetettiin sanansaattajana heidän
päällikkönsä Bulalion luo ja käskettiin palata kolmantenakymmenentenä
päivänä. Katso, oi kuningas, olen palannut, vaikka säälittävässä
tilassa!"
"Siltäpä näyttää", sanoi kuningas nauraa hohottaen. "Niin, nythän
muistan. Kerrohan, Masilo Laiheliini, ennen Masilo Lihakas,
mitä Tappajalle kuuluu? Saapuuko hän heimoineen luovuttamaan
Itkuntekijä-tapparan käteeni?"
"Ei, oi kuningas, ei hän tule. Tyly oli vastaanottokin, ja vihamiehinä
erosimme. Ja mikä vielä pahempi: poistuessani jouduin Zinitan
palvelijoiden rääkättäväksi, tytön, jota kosiskelin. Nuo roistot
painoivat minut suulleni maahan ja pieksivät minua julmasti Zinitan
seisoessa vieressä iskuja lukien."
"Ha, ha!" nauroi kuningas. "No, mitä tuo nukke päällikköni sinulle
sanoi?"
"Hän sanoi näin, oi kuningas: 'Kummitusvuoren varjossa istuva Bulalio
Tappaja Duguzassa istuvalle Bulalio Tappajalle. Sinulle en veroa maksa,
ja jos tahdot saada Itkuntekijä-tapparan, niin tule Kummitusvuorelle
sitä hakemaan. Tämän lupaan: saat nähdä eräät tutut kasvot, sillä
maailmassa on vielä joku, joka tahtoo kostaa erään Mopon veren!'"
Masilon puhuessa minä olin pannut merkille kaksi seikkaa --
kaisla-aitaukseen pistettiin ulkopuolelta keihäs, niin että kärki vähän
näkyi, ja mehiläisrykmentin soturit parveilivat lähellä olevan kunnaan
rinteillä noudattaen heille Umhlanganan nimessä lähetettyä käskyä.
Keihäänkärjen ilmestyminen ilmoitti prinssien olevan piilossa aitauksen
takana sovittua merkkiä odottaen, ja että rykmentti oli saapunut,
jolloin teko piti tehtämän.
Chaka kavahti ylös julmistuneena. Silmät pyörähtelivät, kasvot
nytkähtelivät suonenvedontapaisesti ja vaahto pursusi huulille, sillä
hän ei ollut kuullut sellaisia röyhkeitä sanoja kuninkaaksi tultuaan,
ja jos Masilo olisi tuntenut hänet paremmin, ei hän olisi tohtinut
niitä lausuakaan.
Chaka huohotti hetkisen voimatta ensin sanoa sanaakaan. Vihdoin hän
puuskahti pientä keihästään heristäen:
"Se koira! Se koira on todellakin tohtinut sylkeä minua kasvoihin!
Kuulkaa kaikki! Vaikka viimeinen hetkeni olisi käsissä, käsken minä,
että tuo Tappaja silvotaan jäsen jäseneltä, hän ja koko hänen heimonsa!
Ja sinä myös, joka uskallat tuoda minulle sellaiset terveiset tuolta
vuoristorotalta. Ja sinä myös, Mopo, sinunkin nimesi mainittiin.
Näytän teille heti. Hoi, Umxamama palvelijani! Tapa heti tuo
sanansaattajakoira; iske sauvallasi hänen aivonsa mäsäksi. Joutuin!
Joutuin!"
Umxamama vanhus syöksyi ylös täyttämään kuninkaan käskyä, mutta ollen
jo vanhuudenheikko hän joutui alakynteen, niin että tuo pelosta
hurjistunut Masilo tappoi hänet. Inguazonca, Unandin veli, hyökkäsi
silloin Masilon kimppuun ja iski hänet kuoliaaksi, mutta haavoittui
samassa itsekin. Katsahdin Chakaan, joka seisoi pientä keihästään
heristäen, ja minun aivoni toimivat nopeasti, sillä hetki oli tullut.
"Auttakaa!" huusin minä, "kuningas murhataan!"
Kaisla-aitaus murtui ja prinssit Umhlangana ja Dingaan syöksähtivät
paikalle kuin kaksi härkää viidakon läpi.
Viittasin Chakaan kuihtuneella kädelläni ja huudahdin:
"Katsokaa kuningastanne!"
Molemmat vetäisivät vaippojensa alta lyhyen tappokeihään, iskien ne
kuninkaan ruumiiseen. Umhlanganan isku osui vasempaan olkapäähän, ja
Dingaanin oikeaan kylkeen. Chaka pudotti pienen keihäänsä, jonka varsi
oli kuninkaallista punapuuta, katsoen ympärilleen, ja hänen katsantonsa
oli niin kuninkaallinen, että prinssit pelästyivät ja kavahtivat
takaisin.
Kahdesti hän katsoi kumpaiseenkin ja lausui sitten:
"Mitä! Aiotteko tappaa minut, veljeni -- te koirat, joita minä olen
hyvyydessäni ruokkinut? Aiotteko tappaa minut saadaksenne sitten
hallita maatani? Sanon teille, ettei valtanne kauan kestä. Kuulen
juoksevien jalkojen töminää -- mahtava valkoinen kansa on tulossa, joka
pyyhkäisee teidät jäljettömiin, isäni lapset! He valtaavat maani, ja te
joudutte kansoinenne heidän orjikseen!"
Niin hän sanoi veren virratessa haavoista ja loi heihin jälleen
kuninkaallisen katseen, joka muistutti arkojen metsästäjäin saartamaa
mahtavaa hirveä.
"Täyttäkää työnne, oi te kuninkaiksi pyrkijät!" huudahti hän, mutta
prinssien rohkeus oli mennyt, eivätkä he voineet enää iskeä. Silloin
minä, Mopo, hypähdin esiin ja sieppasin maasta tuon pienen assegain,
jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta -- saman assegain, jolla Chaka
oli murhannut äitinsä Unandin sekä Moosa-poikani, ja kohotin sen
korkealle keskittäen voimani iskuun. Silmäini eteen näytti jälleen
häivähtävän jotakin punaista kuten ennen nuoruudessani, isäni.
"Miksi tahdot tappaa minut, Mopo?" kysyi kuningas.
"Vannoin Balekalle kostavani sekä hänet että koko heimoni!" huusin minä
ja lävistin hänet keihäällä.
Hän vaipui härän vuodalle ja sanoi henkitoreissaan: "Kunpa olisin
kuullut Nobelaa, joka varoitti minua sinusta, sinä koira!"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa, mutta minä polvistuin hänen
viereensä ja huusin hänen korvaansa kaikkien hänen murhaamainsa
heimolaisteni ja omaisteni nimet -- kysyin, muistiko hän isäni
Makedaman, äitini, Anadi-vaimoni, Moosa-poikani ja muut vaimoni ja
lapseni sekä Baleka-sisareni? Hänen silmänsä ja korvansa olivat auki,
ja minä luulen, isäni, että hän näki ja ymmärsi. Luulen myös, että
vihasta leimuavat kasvoni, kun heristin kuihtunutta kättäni hänen
silmäinsä edessä, olivat hänestä hirveämmät kuin kaikki kuoleman
kauhut. Ainakin hän käänsi päänsä syrjään ja sulki valittaen silmänsä.
Samassa ne aukenivat jälleen ja hän oli kuollut -- mennyt sinne, johon
hän oli eläissään niin monta lähettänyt.
Niin astui siis Chaka-kuningas, jonka vertaista mahtavuudessa ja
kauheudessa Zulu-maa ei ole toista nähnyt, minun auttamanani noihin
Inkosazanan majoihin, joissa ei unta ole. Vereen hän sortui, niinkuin
hän oli veressä elänytkin, sillä kiipijä suistuu vihdoin puun mukana ja
virta nielee lopulta uimarin. Nyt hän asteli polkua, jonka ne
lukemattomat, jotka hän oli murhannut -- niitä on kuin ruohoa vuoren
rinteellä -- olivat hänelle sileäksi tallanneet; mutta valehdellaan,
jos sanotaan, että hän kuoli pelkurin lailla armoa kerjäten. Chaka
kuoli kuten oli elänyt, urhoollisena loppuun saakka. Oh! isäni, minä
tiedän sen, sillä nämä silmät näkivät silloin ja tämä käsi vapautti
hänen henkensä.
Hän oli kuollut ja mehiläisrykmentti läheni minun tietämättä, miten sen
soturit suhtautuisivat asiaan, sillä vaikka Umhlangana oli heidän
päällikkönsä, rakastivat kaikki soturit kuningasta, jolla ei ollut
vertaistaan taistelussa ja joka antoi auliilla kädellä silloin kuin hän
antoi. Katsahdin ympärilleni. Prinssit seisoivat tyhmistyneinä, tyttö
oli paennut, Umzamama oli kuollut samoinkuin Masilokin, ja tuo vanha
päällikkö Inguazonca, joka oli tappanut Masilon, seisoi ymmällä
haavaansa pidellen. Muita ei näkynyt.
"Joutuin nyt, kuninkaat", huusin minä veljeksille, "soturit ovat
portilla. Iskekää tuo kuoliaaksi!" -- minä viittasin Inguazoncaan --
"ja jättäkää loput minun huolekseni."
Dingaan karkasi hänen kimppuunsa ja murskasi hänen päänsä yhdellä
iskulla, niin että hän vaipui maahan ääntä päästämättä. Sitten
seisoivat veljekset jälleen vaiti ja tyrmistyneinä.
"Tuo ei puhu ainakaan mitään", huudahdin minä kaatuneeseen viitaten.
Taposta oli jo tieto levinnyt naisten keskuuteen, jotka olivat kuulleet
huutoja ja nähneet keihäiden välähtelevän aitauksen takaa, ja he olivat
toimittaneet sanan mehiläisrykmentille, joka lähestyi laulaen. Laulu
vaikeni äkkiä, ja soturit hyökkäsivät majaa kohti, jonka edustalla
seisoimme.
Minä riensin heitä vastaan valittaen korkealla äänellä ja pitäen
kädessäni tuota pientä assegaita, joka punoitti vielä kuninkaan
verestä, ja lausuin päälliköille:
"Valittakaa, te päälliköt ja soturit, itkekää ja valittakaa, sillä
teillä ei ole enää isää! Hän, joka ruokki meitä, on poissa! Kuningas on
kuollut! Ja nyt sortuvat sekä taivas että maa, sillä kuningas on
kuollut."
"Kuinka niin, Mopo?" kysyi eräs päällikkö. "Miten voi olla mahdollista,
että isämme on kuollut?"
"Eräs Masilo-niminen kulkuriroisto tappoi hänet. Kuningas oli tuominnut
hänet kuolemaan, ja tuo hylkiö sieppasi keihään kuninkaan kädestä
iskien sen suoraan kuninkaan sydämeen, ja ennenkuin me kolme, prinssit
ja minä, ehdimme mennä väliin, tappoi hän Inguazoncan ja Umuxamamankin.
Tulkaa lähemmäksi ja katsokaa häntä, joka oli kuninkaanne. Kuninkaat
Dingaan ja Umhlangana käskevät teidän tulla katsomaan häntä, joka oli
kuningas, niin että tieto hänen kuolemastaan Masilon käden kautta
leviäisi kaikkialle."
"Uusien kuningasten tekeminen näyttää luonnistavan sinulta paremmin,
Mopo, kuin entisen, joka oli kuninkaasi, pelastaminen jonkun kulkurin
kynsistä", sanoi päällikkö silmäillen minua epäilevästi.
Mutta hänen sanoihinsa ei kiinnitetty mitään huomiota, sillä toiset
päälliköt lähtivät kuollutta katsomaan toisten rientäessä sotureineen
joka taholle huutaen peloissaan, että taivas ja maa sortuisivat ja koko
ihmiskunta tuhoutuisi, koska Chaka, kuningas, oli kuollut.
Miten voin minä, jonka päivät ovat luetut, kertoa sinulle, isäni,
kaikesta, mitä tapahtui Chakan kuoltua? Jos minä kertoisin kaikki,
täyttäisi kertomukseni monta valkoisen miehen kirjaa, joihin noista
tapahtumista on muutamia ehkä merkittykin. Siitä syystä olenkin vain
lyhykäisesti selostanut muutamia Chakan hallituksen aikana sattuneita
tapauksia; aikomuksenihan olikin tarinoida sinulle vain muutamista
siihen aikaan eläneistä henkilöistä, joista minä ja Umslopogaas olemme
vielä jäljellä -- jos Umslopogaas Chakan poika on todellakin vielä
elossa.
Sentähden minä sivuutan aivan lyhykäisesti, mitä tapahtui Chakan
kuoltua, kunnes Dingaan-kuningas lähetti minut kirveskansan luo
vaatimaan, että sen päällikkö, nimeltään Tappaja, luovutettaisiin hänen
haltuunsa. Oi, jospa olisin varmasti tiennyt, ettei tuo päällikkö ollut
kukaan muu kuin Umslopogaas, olisi Dingaan seurannut Chakan jälkiä
kuten Umhlangana, ja Umslopogaas olisi hallinnut kuninkaana Zulukansaa.
Mutta minä en tiennyt, valitettavasti! En kuunnellut sydämeni ääntä,
joka kuiskasi, että juuri Umslopogaas oli lähettänyt terveiset Chakalle
uhaten kostaa erään Mopon kuoleman, ja kun pääsin varmuuteen, oli jo
myöhäistä. Olin koko ajan ollut siinä uskossa, että sanat tarkoittivat
jotakin toista Mopoa.
Siten voi kohtalo välistä ivata meitä kuolevaisia, isäni. Me luulemme
voivamme määrätä kohtalomme, mutta se onkin kohtalo, joka johdattaa
meitä, eikä mitään tapahdu ilman kohtalon sallimusta. Täällä maailmassa
ovat kaikki saman suuren verkon silmiä, jota Umkulunkulu kädellään
hallitsee, ja mitä me teemme tahi jätämme tekemättä, ovat pieni säie
tuossa verkossa, joka on niin laaja, että vain ylhäällä asuvan
Umkulunkulun silmät näkevät sen kokonaan. Chakakin, ihmistenmurhaaja,
ja kaikki, jotka hän on murhannut, ovat vain lyhykäinen rihma tuon
verkon laajuuteen verraten. Kuinka voisimme me sitten, isäni, olla
viisaat ja ymmärtäväiset, me, jotka olemme vain viisauden
välikappaleita? Kuinka voisimme me rakentaa, jotka olemme vain
mitättömiä rakennuskiviä? Kuinka voisimme me elävöittää, jotka olemme
vain kohtalon helmassa uinuvia lapsosia? Kuinka voisimme me tappaa,
jotka olemme vain keihäitä tappajan kädessä?
Chakan kuoltua kehittyivät tapahtumat nopeasti. Ensin sanottiin, että
Masilo, tuo muukalainen, oli tappanut Chakan. Sitten levisi huhu, että
Mopp-tietäjä, kuninkaan henkilääkäri ja lähin palvelija, oli murhannut
kuninkaan, mihin verityöhön nuo molemmat suuret härät, kuninkaan veljet
Umhlangana ja Dingaan, Senzagaconan lapset, olivat myös ottaneet osaa.
Mutta Chaka oli kuollut, eivätkä maa ja taivas sortuneet, niin että
mitäpä se merkitsi? Sitäpaitsi lupasivat nuo molemmat kuninkaat hallita
kansaa lempeällä kädellä, keventää Chakan raskasta iestä, ja
ahdistuksessa olevat ihmisethän ovat aina valmiit toivomaan jotakin
parempaa.
Prinssit olivat siis toistensa ainoat viholliset sekä Engwade, Unandin
poika ja Chakan velipuoli. Mutta minä, Mopo, joka olin nyt valtakunnan
ensimmäinen mies kuningasten jälkeen ja ylennetty sotavoimien
päälliköksi lääkärin ammatin hylättyäni, karkasin mehiläis- ja
kuolemanrykmentin keralla Engwaden kimppuun lyöden hänet omassa
kylässään. Taistelu oli tuima, mutta lopulta minä kuitenkin tuhosin
hänet väkineen kaikkineen; Engwade surmasi kahdeksan miestä, ennenkuin
minä tapoin hänet. Palasin sitten Duguzaan niiden harvojen kanssa,
jotka olivat jäljellä noista kahdesta rykmentistä.
Tämän jälkeen kuninkaat riitelivät keskenään yhä enemmän, ja minä
koetin pysytellä tasapainossa siinä keskivälillä, sillä en ollut
selvillä, kumpaista minun oli edullisempi suosia. Lopulta huomasin,
että he pelkäsivät minua molemmat, mutta saatuaan ylivallan olisi
Umhlangana varmasti surmannut minut, mikä ei ollut taas Dingaanin
tarkoitus. Aloin pitää Dingaanin puolta, mutta haihdutin samalla
Umhlanganan pelon, niin että sain hänet vihdoin jollakin tekosyyllä
vangituksi. Hän meni samaa tietä kuin Chaka-veljensäkin, assegai-tietä,
ja Dingaan hallitsi maata yksinään.
Sellainen on tämän maailman prinssien kohtalo, isäni. Minä olen vain
mitätön mies ja asemani on nyt äärimmäisen vaatimaton, mutta kolme
sellaista olen saattanut kuolemaan surmaten kaksi omin käsin.
Kaksi viikkoa Umhlanganan kuoleman jälkeen palasi tuo sotaretkelle
lähetetty suuri armeija Limpopon soilta säälittävässä tilassa, sillä
melkein puolet olivat menehtyneet kuumeeseen ja vihollisen ansoihin ja
loput olivat surkeasti nälissään. Oli hyvä eloonjääneille, että Chaka
oli poissa, sillä muutenpa he olisivat päässeet nopeasti tielle
sortuneiden toveriensa luo; eihän oltu kuultukaan jonkun Zulu-armeijan
milloinkaan palanneen voitettuna ja ilman saaliin hiventäkään.
Sentähden he tervehtivät ilolla kuningasta, joka säästi heidän
henkensä, ja Dingaan sai hallita siitä lähtien kenenkään häiritsemättä,
kunnes kohtalo löysi hänetkin.
Dingaan oli tosin samaa verta kuin Chakakin ja yhtä mahtava näöltään ja
julma sydämeltään kuin hänkin, mutta hänellä ei ollut Chakan tarmoa,
eikä järjen terävyyttä. Hän oli sitä paitsi petollinen valehtelija,
mitä Chaka ei ollut. Naisiinkin hän oli liiaksi menevä ja tuhlasi
näiden seurassa ajan, joka hänen olisi pitänyt omistaa valtion
asioille. Hän hallitsi kuitenkin aikansa.
Minun täytyy kertoa sinulle myös, että Dingaan olisi tappanut
velipuolensa Pandankin tahtoen siten reväistä isänsä Senzangaconan
sukupuusta kaikki harmilliset vesat. Tämä Panda oli hyväntahtoinen,
rauhaarakastava mies, minkätähden minä luulinkin häntä hieman
sekapäiseksi, ja kun kysymys hänen surmaamisestaan tuli esille, panimme
minä ja eräs Mapita-niminen päällikkö jyrkästi vastaan sanoen, ettei
häntä, mielipuolta, tarvinnut pelätä. Puolustin häntä sentähden, että
minä rakastin tuota vaiteliasta ja lempeäsydämistä miestä. Dingaan
myöntyi vihdoin sanoen: "Pyydätte minua säästämään tuon koiran, minkä
minä teenkin, mutta saadaanpa nähdä, että hän vielä puree minua."
Pandasta tehtiin sitten kuninkaan karjan kaitsija. Dingaanin sanat
toteutuivatkin, sillä juuri Pandan hampaiden ote se syöksi hänet
valtaistuimelta. Panda oli vain koira, joka puri, mutta minä, Mopo,
olin mies, joka usutin hänet riistan kimppuun.
* * * * *