Sinä yönä kohtasi Balekan kirous Chakaa, joka nukkui huonosti. Hän oli
niin rauhaton, että hän lähetti hakemaan minut luoksensa käskien minun
lähteä kävelemään hänen kanssaan. Minä lähdin, ja me astuimme ulos
hiljaa ja vaiti ollen, Chaka edellä ja minä jäljessä. Hänen jalkansa
veivät hänet 'U'Donga-lu-ku-Tatiyanaa kohti, paikkaa, jossa koko
heimoni kuin myös Baleka-sisarenikin lepäsivät kuolleina.
Nousimme hitaasti rinnettä ylös ja pysähdyimme kuilun päähän, samaan
kohtaan, jossa Chaka oli istunut ihmisten suistuessa ohi kuin vesi
putouksesta. Silloin oli paikka täyttynyt kauhunhuudoista ja kuolevien
korinasta, mutta nyt siellä oli hiljaa, risahduskaan ei häirinnyt yön
syvää rauhaa. Täysi kuu oli juuri noussut ja valaisi edessämme lepäävät
vainajat, niin että minä saatoin nähdä heidät kaikki -- Balekankin --
hänet oli heitetty aivan röykkiön keskelle. En ollut milloinkaan nähnyt
häntä niin kauniina kuin hän oli silloin, ja kuitenkin minä pelkäsin
katsella häntä.
"Nytpä et olisikaan vetoasi voittanut, Mopo palvelijani", sanoi Chaka.
"Näetkös, kasa on alentunut, niin että reunaan on jo keihään mitta
ainakin!"
En vastannut, mutta kuninkaan ääni karkoitti sakaalit paikalta.
Hetkisen kuluttua Chaka jatkoi nauraen katkerasti:
"Tänään voit nukkua hyvin, äitini, sillä olenpa lähettänyt luoksesi
runsaasti tuudittajia. Ah, langenien heimo, sinä unhotit, mutta minä
muistin! Unhotit, miten kerran eräs nainen ja poikanen tulivat
pyytämään sinulta ruokaa ja turvaa, mutta sinä et suonut heille
kumpaakaan -- niin, et maidontilkkaa edes! Mitä vannoin minä silloin,
oi langenien heimo? Enkö minä luvannut surmata teitä niin monta kuin
anomaani maljaan mahtui pisaroita? Ja enkö ole pitänyt lupaustani? Eikö
tässä lepää miehiä enemmän kuin maljaan mahtuu pisaroita? Ja heitä
kuolemaan seuranneiden naisten ja lasten lukumäärää ei voi kukaan
laskeakaan! Voi sinua, langenien heimo, joka et antanut minulle maitoa,
kun olin pieni! Tultuani suureksi olen nyt kostanut! Niin, tultuani
suureksi! Ah! onko ketään niin mahtavaa kuin minä? Askeleeni panevat
maan vavahtelemaan; kun puhun, värisevät ihmiset, ja kun rypistän
kulmiani, kuolevat he -- välistä tuhansittain. Maa on minun niin kauan
kuin voidaan kulkea, ja minun ovat sen asukkaatkin. Mahtini kasvaa yhä
ja valtani laajenee joka hetki -- niin, joka hetki. Sinunko kasvosi,
Baleka, tuijottavat minuun noiden tuhansien joukosta, jotka äsken
tapoin? Vannoit minun nukkuvan huonosti tästä lähtien. En pelkää sinua,
Baleka -- nukuthan ainakin sinä hyvin. Sanohan, Baleka -- herää ja
kerro minulle, ketä minun tarvitsisi pelätä!" -- hän vaikeni äkkiä kuin
tyrmistyneenä. Olin jo päättänyt hänen sanojaan kuunnellessani
selvittää lopullisesti välimme surmaamalla hänet heti, sillä minun
vereni aivan kiehui raivosta ja kostonhimosta. Seisoin jo hänen
takanaan valmiina iskemään keveällä nuijallani hänen aivonsa
nurmikolle, mutta hillitsin samassa itseni, sillä minäkin näin jotakin.
Ruumisröykkiössä liikahti eräs käsi, nousi hitaasti ja viittasi
varjoon, joka pimensi kuilun toisen pään, ja minusta näytti, että käsi
oli Balekan. Ehkä erehdyin, ehkä käsi olikin jonkun toisen onnettoman,
joka vielä kitui tuskissaan -- kukapa sen tiennee -- mutta hänen
viereltään se nousi ja oli koristettu aivan samanlaisilla
rannerenkailla kuin olin hänen käsissään nähnyt. Niin, käsi nousi kolme
kertaa ja viittasi yhtä sormea koukistaen kolme kertaa kuilun toista
päätä peittävään synkkään varjoon ikäänkuin kutsuen jotakin pimeydestä
ja kuolleiden joukosta. Sitten se vaipui ja minä kuulin selvästi
rannerenkaiden kilahtavan toisiinsa. Samalla alkoi varjosta kuulua
laulua, laulua niin ihanaa ja hurmaavaa, etten ollut milloinkaan
sellaista kuullut.
Sanat erotin myös, mutta olen unhottanut ne, enkä muista niitä enää.
Sen vain tiedän, että laulu kosketteli suuria asioita, kansojen syntyä
ja kuolemaa. Se kertoi mustan kansan kehityksestä, tuhosta, joka uhkasi
sitä valkoisen rodun taholta, sekä mitä varten se oli ja miksi sen piti
kuolla. Pahasta ja hyvästä se kertoi, naisesta ja miehestä, ja niiden
keskinäisestä taistelusta, sekä mistä tuo sota johtui ja miten se
päättyi. Se kertoi myös zulu-kansasta ja sen voitoista sekä paikasta,
jossa valkoinen käsi vihdoin lannistaa vastarintamme, minkä jälkeen
kansamme vähitellen kuihtuu tuon käden varjossa ja katoaa vihdoin
kokonaan, mennen maahan, jossa mikään ei kuole, vaan elää iäisesti,
hyvät hyvien keralla ja pahat pahojen. Se kertoi elämästä ja
kuolemasta, ilosta ja murheesta, ajasta ja iankaikkisuuden
rannattomasta ulapasta, johon verrattuna aika on kuin aalloilla keinuva
lehti vain, sekä miksi niin on.
Paljon nimiäkin kuulin, mutta tunsin niistä vain muutamia, muiden
muassa omani, sekä Balekan, Umslopogaasin ja Chaka-Leijonan. Laulu oli
sangen lyhyt ja kesti vain vähän aikaa, mutta sisälsi kaiken tämän ja
paljon muutakin, minkä olen kuitenkin unhottanut, vaikka minä tiesin
sen kerran ja saan jälleen tietää, kun kaikki on lopussa. Tuo varjosta
kuuluva laulu paisui paisumistaan, kunnes se kuulosti kaikuvan joka
taholta, ja kuolleetkin näyttivät kuuntelevan. Chaka kuuli sen myös ja
värisi pelosta, mutta hänen korvansa olivat suljetut sen sisällölle,
vaikka minun olivat auki.
Ääni läheni, ja varjon pimennosta alkoi kuultaa heikko valon kajastus,
joka kirkastui kirkastumistaan, kunnes minä näin, että tuo kirkkaus
säteili eräästä naisellisesta olennosta, joka tuli meitä kohti. Näin jo
kasvotkin, ja, isäni, minä tunsin ne. Olento oli Inkosazana-y-Zulu,
Taivaan kuningatar! Hän läheni hyvin hitaasti liukuen äänettömästi tuon
kuolleita täynnä olevan kuilun yli, ja minusta näytti, että vainajien
varjoja nousi tuhansittain lähtien seuraamaan häntä -- kuoleman
kuningatarta. Ah, isäni, kuinka ihana hän oli häikäisevässä
kirkkaudessaan, hiukset välkkyivät kuin sula kulta, silmät olivat syvät
kuin keskipäivän taivas, ja hänen rintansa ja käsivarsiensa valkeutta
voi verrata ilta-auringon hehkuvaan lumeen. Hänen taivaallisessa
kauneudessaan oli kuitenkin jotakin peloittavaa, jotakin hirveätä,
mutta minä olin iloinen, että minun suotiin nähdä se, kuinka se
säihkyi, säteili ja muutti muotoaan kirkkauden säikeistä kudotun
kimmeltävän hunnun häilyessä hänen ympärillään.
Hän oli nyt aivan edessämme, ja Chaka vaipui maahan pelon lamauttamana
kätkien kasvonsa, mutta minä en pelännyt, isäni -- vain pahat pelkäävät
katsoa Taivaan kuningattareen. Ei, minä en pelännyt, vaan seisoin
suorana ja katselin häntä kasvoista kasvoihin. Hänellä oli kädessään
pienoinen keihäs, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta: _sen
keihään varjo, jota Chaka piti kädessään_, sama, jolla tämä oli
surmannut äitinsä ja jolla hänet vihdoin surmattiin. Laulu vaikeni
samassa, ja hän pysähtyi eteemme, niin että hänestä säteilevä kirkkaus
valaisi heidät molemmat, minun seisoessa maahan kumartuneena kuninkaan
takana. Hän kohotti pienen keihäänsä koskettaen sillä Chakaa,
Senzagaconan poikaa, otsaan merkiksi, että tämä oli saanut tuomionsa.
"Mopo Makedaman poika", kuulin samassa matalan äänen lausuvan,
"hillitse kätesi, sillä Chakan malja ei ole vielä täysi. Kun näet minut
kolmannen kerran, niin silloin iske, Mopo lapseni."
Niin hän lausui, ja vaikka Chaka tunsi kosketuksen, ei hän kuullut
sanoja, jotka olivatkin vain minulle tarkoitetut. Synkkä pilvi peitti
samassa kuun, ja kun se oli mennyt, oli näky hävinnyt, ja minä ja Chaka
olimme jälleen kahdenkesken vainajien kanssa. Ympärillämme vallitsi yön
syvä rauha. Chaka katsahti ylös ja hänen kasvonsa olivat harmaat
tuskanhiestä.
"Kuka se oli?" kysyi hän ontosti.
"Inkosazana, Taivaan kuningatar; hän, joka valvoo kansamme kohtaloita,
oi kuningas, ja jonka ihmiset silloin tällöin näkevät suurten
tapahtumien edellä."
"Olen kuullut puhuttavan hänestä", sanoi Chaka. "Miksi ilmestyi hän
nyt, ja mikä oli laulu, jota hän lauloi? Ja miksi hän kosketti minua
keihäällä?"
"Hän tuli sentähden, oi kuningas, että Balekan käsi kutsui häntä kuten
näit. Laulun sanoja ja tarkoitusta en ymmärtänyt, ja miksi hän kosketti
otsaasi keihäällään, en tiedä, oi kuningas! Ehkä hän kruunasi sinut
entistä suurempaan valtaan ja voimaan."
"Niin, kuolemankin valtiaaksi ehkä."
"Sehän sinä olet jo, oi Elefantti", vastasin minä katsahtaen edessämme
lepäävään äänettömään joukkoon ja Balekan kylmenneeseen ruumiiseen.
Chaka värisi jälleen. "Tule, menkäämme, Mopo", sanoi hän; "olen nyt
saanut tuntea, mitä on olla peloissaan."
"Pelko on vieras, joka tervehtii ennemmin tahi myöhemmin kaikkia,
kuninkaitakin, oi maan vapisuttaja!" vastasin minä.
Tämän yön jälkeen Chaka sitten levitti huhun, että Gibamaxegu oli
noiduttu kuten koko Zulu-maakin, koska hän ei voinut enää nukkua
rauhallisesti, vaan havahtui tämäntästä pelosta huutaen ja Balekan
nimeä mutisten. Sentähden hän muutti vihdoin kauas koko paikasta ja
rakensi tänne Nataliin tuon suuren Duguza-nimisen kaupungin.
Katsohan tuonne, isäni! Siellä on kaukana tasangolla kaupunki, jossa
valkoiset miehet asuvat -- nimeltään Stanger. Valkoisten miesten
kaupunki on juuri siinä, missä Duguza muinoin oli. Silmäni ovat pimeät,
joten minä en voi nähdä, mutta sinä voit. Portin kohdalla on nyt suuri
talo, jossa valkoinen mies jakaa oikeutta, portin, jonka läpi oikeus ei
ennen milloinkaan päässyt. Takana on toinen talo, jossa ne, jotka ovat
syntiä tehneet, rukoilevat taivaan kuninkaalta anteeksiantoa; sillä
paikalla olen nähnyt niin monen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt,
rukoilevan maalliselta kuninkaalta armoa, mutta en ole milloinkaan
nähnyt kenenkään sitä saavan. Ou! Chakan sanat ovat toteutuneet, isäni.
Valkoinen mies vallitsee maata, hän työskentelee rauhan toimissa
siellä, jossa muinoin soturit syöksyivät verileikkiin, hänen lapsensa
ilakoivat ja taittelevat kukkia paikalta, jossa miehiä sortui veriinsä
tuhansittain, he kylpevät Imbozamon laineissa, jonka krokodiilejä
kerran ruokittiin joka päivä ihmislihalla, ja häitä vietetään siellä,
jossa tytöt saivat ennen suudella keihäänterää. Kaikki on muuttunut,
mikään ei ole entisellään, ja Chakasta ovat vain jäljellä hauta ja
hänen nimensä julma maine.
Tultuaan Duguzaan Chaka eli jonkun aikaa rauhassa, mutta sitten hänen
verenhimonsa jälleen heräsi. Hän lähetti soturinsa pondos-heimoa
vastaan, joka tuhottiin kokonaan ja jonka karja joutui voittajan
saaliiksi. Ja kun tältä retkeltä oli palattu, lähetettiin
kymmentuhantinen armeija, _impi_, Sotyangana-päällikköä vastaan, joka
asusti heimoineen Limpopon pohjoispuolella. Soturit lähtivät laulaen
matkalle kuninkaan editse kulkien, joka käski heidän joko palata
voittajina tahi ei ollenkaan, ja heitä oli niin paljon, että kun he
päivän koittaessa alkoivat solua portista ulos kuin suunnaton
karjalauma, loppui jono vasta sitten kun aurinko oli korkealla
taivaalla.
Eiväthän he tienneet, ettei voitto hymyillytkään heille enää; heitä
kuoli tuhansittain nälkään ja Limpopon soiden kuumeeseen, ja ne, jotka
palasivat, tulivat ilman kilpeä. Kilvetkin oli syöty nälän kanssa
kamppaillessa! Mutta mitäpä heistä! He eivät merkinneet mitään. Tomu
oli erään Sotyanganaa vastaan lähetetyn suuren rykmentin nimi, ja tomua
se olikin -- tomuhiukkanen, jonka Chakan, zulujen leijonan, yksi
hengähdys lennätti kuolemaan.
Melkein kaikki miehet olivat lähteneet sotaan, joten Duguzassa olivat
vain vaimot ja vanhukset jäljellä. Dingaan ja Umhlangana, kuninkaan
veljet, olivat myös siellä, sillä Chaka ei ollut sallinut heidän lähteä
peläten heidän rupeavan vehkeilemään häntä vastaan. Hän katsoi heihin
aina tuimasti, niin että he pelkäsivät henkeään, tohtimatta kuitenkaan
näyttää pelkoaan. Mutta minä arvasin heidän ajatuksensa, ja kuin käärme
minä luikertelin heidän sisimpäänsä. Puhelin paljon heidän kanssaan, ja
usein rajoittui keskustelumme vain hämäriin sanoihin ja viittauksiin.
Mutta siitä enemmän tuonnempana,, isäni, sillä ensin minun täytyy
kertoa Masilosta, joka oli aikonut naida Zinitan, ja jonka Umslopogaas
Tappaja oli karkoittanut kirveskansan asuinsijoilta.
Armeijan lähdön jälkeisenä päivänä Masilo sitten saapui Duguzaan
pyytäen päästä kuninkaan puheille. Chaka istui majansa edustalla
kuninkaallisten veljiensä Dingaanin ja Umhlanganan keralla, ja minä
olin myös läsnä samoinkuin muutamia neuvonantajia. Chaka oli väsynyt
nukuttuaan huonosti, kuten aina siihen aikaan. Senpätähden, kun
ilmoitettiin, että joku matkamies pyysi päästä hänen puheilleen, hän ei
käskenyt heti surmata tätä, vaan käski tuoda miehen eteensä.
Heti alkoi kuulua ylistyssanoja, joita tuli aivan tulvimalla, ja eräs
hyvin lihava mies ryömi matkasta väsyneenä meitä kohti hiekan
pöllytessä hänen ympärillään ja tervehti kuningasta tämän kaikilla
kunnianimillä. Chaka käski hänen vaieta ja nousta sekä kertoa asiansa.
Mies teki kuten oli käsketty ja kertoi kaikki, mitä olet jo kuullut,
isäni, miten eräs nuorukainen, roteva ja vahva, tuli kirveskansan luo
ja voitti Jikizan, tapparan haltijan, päästen siten tuon kansan
päälliköksi, ja kuinka hän oli sitten ryöstänyt Masilon karjan ja
karkoittanut hänet.
Chaka ei tiennyt mitään tuosta kirveskansasta, sillä maamme oli laaja
siihen aikaan ja siinä eleli useita pienempiä heimoja, joista
kuningaskaan ei ollut milloinkaan kuullut; sentähden hän tiedusteli
Masilolta yhtä ja toista tuosta kansasta, taistelukuntoisten miesten
lukumäärää, karjan paljoutta, sitä hallitsevan nuorukaisen nimeä ja
erittäinkin kuninkaalle maksettavan velan suuruutta.
Masilo vastasi sanoen taistelukuntoisten miesten lukumäärän olevan noin
puoli rykmenttiä ja karjaa olevan paljon, sillä he olivat rikkaita.
Mitään veroa ei maksettu, ja nuorukaisen nimi oli Bulalio, Tappaja --
sillä nimellä hänet ainakin tunnettiin, eikä hänkään ollut muuta
kuullut.
Kuningas suuttui. "Nouse, Masilo", sanoi hän, "kiiruhda tuon kansan luo
ja sano heille, sekä hänelle, jonka nimi on Tappaja, näin: 'On
toinenkin tappaja, joka asuu Duguza-nimisessä kaupungissa, ja tämä on
hänen tervehdyksensä, oi kirveskansa, ja sinulle, tapparan haltija.
Nouskaa kaikki ja tulkaa karja mukananne hänen eteensä, joka asuu
Duguzassa, ja luovuttakaa tuo voimallinen tappara Itkuntekijä hänen
käteensä. Lähtekää heti ja täyttäkää tämä käsky, sillä muutenpa saatte
pian istua iäisesti'" [Zulut haudataan istuvaan asentoon.]
Masilo sanoi toimittavansa käskyn perille, vaikka matka olikin pitkä ja
hän pelkäsi suuresti astua hänen eteensä, jota sanottiin Tappajaksi
ja joka asui kahdenkymmenen päivän matkan päässä pohjoisessa
Kummitusvuoren varjossa.
"Mene", sanoi kuningas, "ja ilmesty eteeni kolmantenakymmenentenä
päivänä tästä lukien tuon tapparapojan vastaus mukanasi! Ellet tule
silloin, niin lähetän jonkun noutamaan sinua ja poikaakin!"
Masilo kääntyi ja riensi nopeasti täyttämään kuninkaan käskyä, eikä
Chaka virkkanut asiasta sen enempää. Mutta minä ihmettelin sydämessäni,
kuka tuo nuorukainen, tuo tapparan haltija, oikein mahtoi olla.
Mielestäni hän oli pidellyt Jikizaa ja tämän poikia juuri siten kuin
olisin ajatellut Umslopogaasin pidelleen heitä miehuuden ikään
ehdittyään. Mutta minä olin myös vaiti.
Samana päivänä sain myös tietää, että vaimoni Macropha ja
Nada-tyttäreni olivat kuolleet Swazi-maassa. Kerrottiin, että joukko
halakazi-heimon miehiä oli hyökännyt heidän kyläänsä surmaten kaikki,
muiden muassa Macrophan ja Nadan. Kuulin sanoman kyyneltäkään
vuodattamatta, sillä olin jo niin murheiden murtama, ettei mikään
voinut minua enää liikuttaa.