Nyt, isäni, pyörtää kertomukseni takaisin kuin joki lähteitään kohti,
ja minä selostan sinulle hiukan tapauksia jotka sattuivat kuninkaan
kylässä Gibamaxegun luona, jota te valkoiset sanotte Gibbeclackiksi, ja
jota mainitaan myös nimellä "Vanhojen surma", sillä siellähän Chaka
murhasi kaikki sotaan kykenemättömät vanhukset.
Niin, oltuani kuninkaan puheilla, joka antoi minulle, Mopolle, uudet
vaimot, majoja asuakseni ja paljon karjaa, koottiin Unandin, suuren
äiti-elefantin, Taivaiden äidin, luut majojeni tuhasta, ja kun ei
kaikkia löydetty, pantiin tilalle muutamia vaimojeni luita, niin että
luku oli täysi, mutta siitä ei Chaka tiennyt mitään.
Kun työ oli valmis, haudattiin luut järjestykseen ladottuina suureen
hautaan, eikä vain luut. Niiden ympärille oli sidottu kaksitoista
tyttöä, jotka olivat palvelleet Unandia, ja nuo tytöt peitettiin myös
multaan ja jätettiin kuolemaan hautaan, Unandin, heidän haltijattarensa
luiden ympärille. Sitäpaitsi muodostettiin kaikista hautajaisissa
läsnäolleista yksi rykmentti, joiden täytyi vartioida hautaa vuoden
ajan saamatta hetkeksikään poistua. Ja niitä oli paljon, isäni, mutta
minä en ollut niiden joukossa.
Chaka antoi myös määräyksen, ettei sinä vuonna saanut kylvää jyvääkään,
maito piti kaataa maahan, ja naisia kiellettiin synnyttämästä lapsia
yhteen vuoteen. Jos joku siitä huolimatta tohti synnyttää, surmattiin
hänet ja hänen miehensäkin. Ja kun pari kuukautta oli kulunut, vallitsi
maassa suuri kurjuus, isäni.
Sitten oli vähän aikaa rauhallista. Chaka oli synkkä kuin ukkospilvi ja
itki usein, ja me, jotka olimme hänen luonaan, itkimme myös, niin että
vihdoin saatoimme itkeä monta tuntia taukoamatta. Nainenkaan ei voi
itkeä niinkuin me silloin itkimme, isäni. Nuo viisikymmentä soturia
lähetettiin myös silloin Umslopogaasia etsimään, sillä Chaka ei uskonut
aivan kokonaan minun ja seuralaisteni kertomusta nuorukaisen
joutumisesta leijonan hampaisiin, vaikka hän ei sanonutkaan minulle
mitään. Olen sinulle jo kertonut, miten Umslopogaas ja Susi-Galazi
väkineen sotureista selvisivät. Ainoakaan ei palannut. Myöhemmin
kerrottiin kuninkaalle noiden soturien joutuneen eksyksiin ja
nääntyneen, mutta hän vain nauroi ja sanoi, että leijona, joka oli
syönyt Umslopogaasin, mahtoi olla oikein aika peto, ja oli varmaankin
syönyt soturitkin.
Vihdoinkin tuli tuo odotettu uuden kuun ilta, tuo hirmuinen ilta, jota
vielä kamalampi aamu seurasi. Istuin Chakan luona, joka kiersi kätensä
kaulani ympärille valittaen ja itkien äitinsä kuolemaa, jonka hän oli
murhannut, ja minä valitin myös, mutta en itkenyt, sillä oli pimeä, ja
aamulla minun piti itkeä niin paljon kuninkaan ja kaikkien nähden.
Säästin sentähden kyyneleitäni, etten joutuisi pulaan niitä
tarvitessani.
Koko yön vaelsi kansaa kaikilta tahoilta kylään, ja kun tuo
kymmentuhantinen kansanpaljous antoi valitustensa kaikua tyynessä
yössä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi surrut. Kukaan ei tahtonut
vaieta voidakseen edes juoda kulauksen vettä. Päivän valjetessa Chaka
nousi sanoen: "Tule, Mopo, menkäämme katsomaan noita, jotka surevat
kanssamme." Ja me menimme, jäljessämme joukko nuijamiehiä, jotka olivat
valmiit täyttämään kuninkaan mahdolliset käskyt.
Saapuneet kansanjoukot olivat asettuneet kylän ulkopuolelle, ja niitä
oli kuin lehtiä puissa. Tienoo oli joka taholla väkeä mustanaan, kuten
joskus näemme tasangon olevan riistaa täynnä, ja kun kuningas
näyttäytyi, vaikeni ulvonta, ja sotalaulu vyöryi mahtavana joukosta
toiseen kauas aavikolle. Sitten alkoi ulvonta jälleen, ja Chaka astui
haikeasti itkien väkijoukkoon. Auringon noustessa korkeammalle kävi
näky yhä peloittavammaksi, sillä helteen aina vain lisääntyessä
alkoivat jano, nälkä ja väsymys sietämättömästi vaivata tuota tiheään
laumaan tunkeutunutta kansanpaljoutta, ja vaikka tapettuja uhrihärkiä
makasi kentällä kymmenittäin, ei kukaan tohtinut niihin koskea. Toiset
sortuivat maahan ja tallattiin kuoliaaksi, toiset nuuskasivat
hillittömästi, voidakseen paremmin itkeä, muutamat kostuttivat silmiään
syljellä, ja toiset kävelivät kieli suusta roikkuen edestakaisin
käheiden valitusten purkautuessa ilmoille kuiviksi paahtuneista
kurkuista.
"Nyt, Mopo, saamme tietää, ketkä noidat ovat saattaneet meille kaiken
tämän murheen", lausui kuningas, "ja ketkä ovat uskollisia ja
vilpittömiä alamaisiani."
Hänen vielä puhuessaan me tulimme erään miehen, erään kuuluisan
päällikön luo. Hän oli nimeltään Zwaumbana ja amabovu-heimon päällikkö,
ja hänellä oli kaikki vaimot ja paljon seuralaisia mukanaan. Hän ei
voinut enää itkeä, miesparka, vaan huohotti janon ja helteen
rasittamana. Kuningas katseli häntä.
"Katsohan, Mopo", sanoi hän, "katsohan tuota roistoa, jolla ei ole
kyyneltäkään kuolleelle äidilleni! Oh, mikä sydämetön hirviö!
Sallitaanko hänen elää aurinkoa katsellakseen, kun meidän täytyy itkeä,
Mopo? Ei ikinä! Viekää hänet pois kaikkine seuralaisineen ja tappakaa
nuo sydämettömät ihmiset, jotka eivät itke noitakeinoin surmatun äitini
kuolemaa!"
Ja Chaka jatkoi matkaansa yhä itkien, ja minä itkin myös häntä
seuratessani, mutta päällikkö Zwaumbana surmattiin kuninkaan käskystä
kaikkine seuralaisineen, ja pyöveleiden täytyi myös itkeä surmaniskuja
jaellessaan. Samassa kohtasimme erään toisen miehen, joka kuninkaan
nähdessään otti salavihkaa hyppysellisen nuuskaa saadakseen kyyneleet
vuolaammin vuotamaan. Mutta kuninkaan katse oli nopea, ja hän huomasi
tempun.
"Katsohan tuota, Mopo", sanoi hän, "tuota noitaa, jolla ei ole
kyyneleitä, vaikka äitini on kuollut noituuden uhrina. Katso, hänen
täytyy nuuskata pakottaakseen kyyneleet silmiinsä, jotka ovat kuivat
sulasta pahuudesta. Hän kuolkoon, tuo sydämetön roisto! Oh, tappakaa
hänet!"
Nämä olivat vasta ensimmäiset päivän monituhantisesta uhrilaumasta,
sillä verenvuodatus ja synnynnäinen julmuus kiihdyttivät Chakan
vähitellen hulluutta lähentelevään raivotilaan. Hän harhaili itkien
sinne tänne ja pistäytyi välistä majaansa olutta juomaan sanoen, että
me, jotka surimme, tarvitsimme ravintoakin. Ja kulkiessaan hän aina
heilautti joko kättään tahi pientä keihästään lausuen: "Viekää pois nuo
sydämettömät roistot, jotka eivät tahdo itkeä äitini kuolemaa!" jolloin
ne, joihin hänen kätensä sattui viittaamaan, tapettiin heti, kunnes
pyövelit olivat lopulta niin uupuneet, etteivät jaksaneet enää
nuijaansa heiluttaa, jolloin heidät vuorostaan surmattiin, koska heidän
voimansa olivat loppuneet, eikä heillä ollut enää kyyneleitäkään. Minun
täytyi ottaa myös osaa tuohon surmantyöhön, sillä ellen itse tappanut,
olisi minut tapettu.
Pelko, epätoivo ja jano saivat lopulta kansanjoukonkin raivoon. Miehet
alkoivat tapella keskenään tappaen toisiaan, ja jokainen, jolla oli
joku vihollinen, etsi hänet kynsiinsä ja surmasi hänet. Ketään ei
säästetty ja pian oli paikka kuin suuri ihmisteurastamo, jossa
seitsemäntuhatta henkeä sai sinä päivänä surmansa. Mutta Chaka harhaili
vain rauhatonna uhriensa keskellä ja itki sanoen tämäntästä: "Pois
näkyvistäni, te sydämettömät roistot, tappakaa heidät!" Hänen näöltään
umpimähkäisellä julmuudellaan oli kuitenkin tarkoituksensa ja
päämaalinsa, isäni, sillä vaikka hän tappoikin monta vain huvin vuoksi,
tappoi hän sinä päivänä myös kaikki, joita hän vihasi tahi pelkäsi.
Päivä kallistui vihdoin iltaan, ja punaisena laskeva aurinko purppuroi
verikentän yli kaartuvan taivaankin veripunaiseksi. Murhaaminen
taukosi, koska kenelläkään ei ollut enää voimia tappaa, ja ihmiset
makasivat huohottaen maassa suurissa rykelmissä, elävät ja kuolleet
sekaisin. Ellei heidän sallittu syödä ja juoda ennen aamua, kuolisi
suurin osa eloonjääneistä yön kuluessa, ja minä puhuinkin asiasta
kuninkaalle, välittämättä sillä hetkellä vähääkään omasta hengestäni.
Näkemäni hirveydet olivat tehneet minut sairaaksi, niin että unhotin
kostonikin.
"Suurenmoinen surujuhla todellakin, oi kuningas", sanoin minä,
"surujuhla, johon kaikki uskolliset alamaisesi voivat olla tyytyväiset,
mutta joka ei ole varmastikaan noitien ja roistojen mieleen. Luulenpa,
että kärsimyksesi on kostettu, oi kuningas, niin sinun kuin minunkin."
"Ei suinkaan, Mopo", vastasi kuningas, "tämä on vasta alkua. Päivä oli
todellakin onnistunut, mutta huominen on oleva vielä parempi."
"Huomenna, oi kuningas, on surijoita jäljellä vain muutamia harvoja;
ympärilläsi on autiota ja kuollutta."
"Kuinka niin, Mopo Makedaman poika? Eihän tänne kokoontuneesta
monituhantisesta joukosta ole vielä montakaan kuollut. Lue jäljellä
olevat, niin saat nähdä, että kaikki ovat aamulla tallella."
"Totta on, oi kuningas, että keihään ja nuijan tappamia on verraten
vähän, mutta jano ja nälkä lopettavat keihään alkaman työn. Nuo ihmiset
eivät ole vuorokauteen syöneet tahi juoneet ja vuorokauden he ovat
itkeneet ja valittaneet. Katsohan ulos, oi Musta, siellä ne makaavat
suurissa kasoissa kuolleiden kanssa sekaisin, ja huomenna aamun
sarastaessa ovat hekin heittäneet henkensä tahi kuolemaisillaan."
Chaka punnitsi sanojani ja huomasi menevänsä liian pitkälle. Jos hän
täyttäisi suunnitelmansa, jäisi hänelle vain kourallinen väkeä
hallittavaksi.
"Onhan kovaa, Mopo", sanoi hän, "että sinun ja minun täytyy yksinämme
murheitamme kantaa, kun nuo koirat tuolla juhlivat ja ilakoivat, mutta
sydämeni laupeuden tähden tahdon minä olla jälleen lempeä heitä
kohtaan. Mene, Makedaman poika, ja käske lasteni syödä ja juoda, jos
heillä on siihen sydäntä, sillä tämä surujuhla saa nyt loppua. Äitini
Unandi voi tuskin nukkua rauhallisesti nähdessään niin vähän verta
haudallaan -- hänen henkensä ahdistelee minua varmasti unissani --
mutta sydämeni lempeyden tähden minä julistan surujuhlan päätetyksi.
Lapseni syökööt ja juokoot, jos heillä on todellakin siihen sydäntä."
"Onnellinen kansa, jolla on sellainen kuningas", vastasin minä ja menin
ilmoittamaan Chakan sanat päälliköille ja sotureille, jolloin ne,
joilla oli vielä hiukankin ääntä jäljellä, ylistivät riemuhuudoin
kuninkaan hyvyyttä. Kastehelmien nuoleminen sauvoista taukosi heti, ja
kaikki ryntäsivät joelle kuin viisi päivää erämaassa vaeltanut karja ja
joivat vatsansa täyteen. Muutamia tallattiin vedessä kuoliaaksi.
Sitten menin levolle, mutta nukuin huonosti, isäni, sillä minä tiesin,
ettei Chakan verenhimo ollut vielä tyydytetty.
Aamulla lähtivät monet kotimatkalle saatuaan siihen luvan kuninkaalta,
ja toiset korjasivat kentällä viruvat ruumiit luukuopille. Toisista
muodostettiin joukkoja, jotka lähetettiin surmaamaan surujuhlasta
poisjääneet. Päivällisen jälkeen Chaka sanoi haluavansa lähteä
kävelylle käskien minun ja parin päällikön ja palvelijan seurata häntä.
Käyskentelimme vaitiollen ja kuningas nojasi olkapäähäni kuin sauvaan.
"Miten on sinun heimosi laita, Mopo?" kysyi hän vihdoin. "Oliko
langenien heimo surujuhlassa? En nähnyt heitä?"
Vastasin, etten tiennyt. Kutsu oli kyllä lähetetty, mutta matkan
pituuteen verraten oli aika lyhyt niin suurelle joukolle.
"Koirien täytyy rientää nopeasti, kun isäntä käskee, Mopo-palvelijani",
sanoi Chaka, ja hänen silmiinsä leimahti tuo peloittava palo, jonka
kaltaista en ole milloinkaan nähnyt kenenkään toisen katseessa.
Sydämeni melkein taukosi lyömästä, isäni -- niin, menin aivan kylmäksi,
vaikka en rakastanutkaan heimoani ja sukulaisiani, jotka olivat
karkoittaneet minut kotoani. Olimme sillävälin saapuneet eräälle
kallioiselle paikalle, jossa kulkijan eteen avautuu äkkiä ammottava
halkeama tahi repeämä, nimeltään U'Donga-lu-ka-Tatiyana. Laidat ovat
ensin jyrkästi viettävät, mutta putoavat sitten kohtisuorasti
syvyyteen, ja halkeaman päästä on avara näköala ympäröiville
tasangoille. Siihen Chaka istahti levähtämään ja vaipui mietteisiin.
Hetkisen kuluttua hän katsahti äkkiä ylös ja huomasi samassa etäällä
valtavan jonon miehiä, naisia ja lapsia, joka kiemurteli kuin käärme
tasangon poikki Gibamaxegun kylää kohti.
"Mopo", sanoi kuningas, "kilpien väristä päättäen ovat nuo tuolla
langenien heimoa, luullakseni -- sinun omaa väkeäsi, Mopo."
"Niin ovat, oi kuningas", vastasin minä. Chaka lähetti sanansaattajat
nopeasti tulijoita vastaan käskien näiden tulla hänen luokseen sinne,
jossa hän istui. Toisia lähetettiin kylään, ja hän kuiskasi heille
korvaan jotakin, mutta minä en kuullut mitä hän sanoi.
Sitten hän katseli tarkkaavaisesti tuota tasangon poikki meitä kohti
mutkittelevaa mustaa jonoa, jonka lähetit pian kohtasivat, jolloin jono
alkoi kiemurrella kukkulan rinnettä ylös.
"Kuinka suuri on heimosi, Mopo?" kysyi kuningas.
"En tiedä, oi Elefantti", vastasin minä, "sillä en ole nähnyt heitä
moneen vuoteen. Ehkä kolme täyttä rykmenttiä."
"Enemmän", sanoi kuningas. "Luuletko heimosi täyttävän halkeaman
takanamme, Mopo!" Ja hän nyökäytti päätään kuilua kohti.
Käsitin samassa Chakan tarkoituksen ja aloin vavista kiireestä
kantapäähän voimatta saada sanaa suusta, sillä kieleni takertui
suulakeen.
"Niitä on kyllä paljon", jatkoi Chaka, "mutta minä tahdon vaikka lyödä
vetoa kanssasi viidestäkymmenestä harasta, etteivät he täytä kuilua."
"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä", sanoin minä.
"Niinpä niin, leikkiäpä hyvinkin, mutta vain leikilläkin lyöden sinä
häviät vedon."
"Niinkuin kuningas suvaitsee", mutisin minä -- joka en voinut vastaan
sanoa. Heimoni läheni: eräs vanhus, jolla oli valkoinen tukka ja parta,
kulki etunenässä ja katsoessani häntä tarkemmin minä tunsin hänet.
Isänihän se oli, isäni Makedama. Tultuaan äänenkuuluviin hän tervehti
kuningasta _bayéte_-huudolla ja heittäytyi maahan ryömien sitten
polvillaan meitä kohti kunnioittaen kuningasta lukemattomilla
ylistyssanoilla. Ja hänen kaikki tuhannet seuralaisensa heittäytyivät
myös polvilleen ja kättensä varaan ylistäen kuningasta, ja heidän
huutonsa kaikuivat kuin ukkosen jyrinä.
Vihdoin makasi isäni Makedama kiemurrellen kuin käärme kuninkaallisen
majesteetin edessä. Chaka käski hänen nousta ja tervehti häntä
lempeästi, mutta kaikki muut olivat vielä pitkänään maassa painaen
otsansa hiekkaan.
"Nouse, Makedama, lapseni, langenien heimon isä, ja sano minulle, miksi
tulet myöhään surujuhlaani?"
"Matka oli pitkä, oi kuningas", vastasi Makedama, joka ei tuntenut
minua. "Matka oli pitkä ja aika lyhyt. Naiset ja lapset väsyivät, jalat
heltyivät, ja he ovat vielä nytkin uuvuksissa."
"Älä puhu siitä, Makedama lapseni", sanoi kuningas. "Olit varmaankin
sydämessäsi sangen murheellinen heidän tähtensä, mutta he saavat pian
levätä. Sano, ovatko kaikki täällä mukanasi?"
"Jokainen, oi Elefantti -- tulimme kaikki! Kyläni ovat autiot, karja
vaeltaa hoidotta laitumilla ja linnut nokkivat jyvät korjaamattomista
tähkistä."
"Hyvä on, Makedama, sinä uskollinen palvelijani! Tahtonet vielä surra
kanssani hetken -- eikö niin? Kuule siis! Käske väkesi jakautua minusta
oikealle ja vasemmalle ja asettua kaikki halkeamaan viettävälle
nurmikolle."
Makedama teki kuten kuningas oli käskenyt, eikä hän, yhtä vähän kuin
hänen neuvonantajansakaan, huomannut kuninkaan tarkoitusta, mutta minä,
joka tunsin tämän pahan sydämensä, käsitin kaikki. Tuo monituhantinen
kansanpaljous virtasi ohitsemme oikealle ja vasemmalle, ja rinteiden
nurmikot peittyivät pian näkyvistä. Kun kaikki olivat menneet, kääntyi
Chaka jälleen Makedaman päin, käskien tämän kavuta kuilun pohjalle ja
koroittaa sieltä äänensä valituksiin. Vanhus totteli kavuten hitaasti
ja työläästi kuilun pohjalle, joka oli niin syvä, että valo näytti
tuskin jaksavan tunkeutua sinne saakka, jossa hän seisoi, sillä minä
näin vain hänen valkeiden hiustensa häämöittävän kaukaa alhaalta
pimennosta.
Sitten hän koroitti äänensä, niin että kaikki nuo tuhannet rinteille
asettuneet kuulivat sen. Heikolta ja ohueltahan se kuulosti, mutta
kajahti kuitenkin selvästi ja vienosti kuin kaukaa lumisen tunturin
laelta:
"_Surkaa, Makedaman lapset_!"
Ja kaikki nuo tuhannet -- miehet, naiset ja lapset -- toistivat sanat
kaikuna, joka jyrähti kuin ukkonen.
"_Surkaa Makedaman lapset_!"
"_Sure, langenien heimo, sure koko maailman keralla_!" kajahti jälleen
alhaalta.
Ja toiset vastasivat:
"_Sure, langenien heimo, sure koko maailman keralla_!"
Ääni kuului kolmannen kerran:
"_Surkaa, Makedaman lapset, valita, langenien heimo, valita koko
maailman keralla_!"
"_Huutakaa, te soturit; itkekää, te vaimot, ja lyökää rintoihinne, te
tytöt, ja te pienokaiset, nyyhkyttäkää_!"
"_Juokaa kyynelten virrasta ja peittäkää itsenne murheen tomulla_!"
"_Sure, langenien heimo, itke Taivaiden äidin kuolemaa_!"
"_Surkaa, Makedaman lapset, itkekää, sillä hedelmällisyyden henki on
poistunut luotamme_!"
"_Sure, oi kansani, valita, sillä zulujen leijona on jäänyt orvoksi_!"
"_Virratkoot kyyneleenne sateena ja kaikukoon itkunne kuin synnyttävän
vaimon valitus_!"
"_Sillä murhe on langennut päällemme kuin sade, ja maailma on tullut
raskaaksi ja synnyttänyt kuoleman_!"
"_Kuljemme synkässä pimeydessä, kuoleman varjossa vaellamme_."
"_Zulujen leijona on orpo, sillä Taivaiden äitiä ei ole enää_."
"_Ken voi häntä lohduttaa? Vain hänen lastensa itku_."
"_Itke, langenien heimo, anna valitustesi kohota pilviin saakka ja
hajoittaa ne_!"
"_Ja parkukoon koko maailma: Voi! Voi! Voi_!"
Niin tuo vanhus, isäni Makedama, lauloi kuilun syvyydessä seisoen.
Hänen äänensä kantautui ylös ohuena ja heikkona, mutta kun hänen
ylhäällä olevat tuhannet heimolaisensa toistivat sanat lause lauseelta,
kaikui huuto ukkosena pilviin saakka, ja vuoret vavahtelivat äänen
voimasta. Synkät sadepilvet olivat sillävälin pimittäneet taivaanlaen
ja noiden tuhansien ihmisten valitushuudot panivat ilman niin
kiivaaseen liikkeeseen, että äkkiä alkoi sataa rankasti, ikäänkuin
taivaskin olisi itkenyt. Sade toi mukanaan ukkosen; pitkäisen tuli
leimahteli ja valtava jyrinä kiiri kauas ympäriinsä.
Chaka kuunteli, ja suuret kyyneleet vierivät hänen pnoskilleen, sillä
laulu liikutti hänen sydäntään. Sade jymisi raskaasti peittäen koko
tienoon harmaaseen utuverhoon, mutta huuto kaikui sateesta huolimatta
voittaen ukkosenkin.
Samassa kuului omituista melua ja katsahdin oikealle. Siellä häilyi
väentungoksen yläpuolella kukkulan laella lukematon joukko soturien
töyhtöjä ja välkkyvä keihäsrivi. Katsahdin vasemmalle; siellä näin myös
sateen läpi hämärästi häämöittävät töyhdöt ja keihäsrivin. Katsahdin
eteeni halkeaman toiseen päähän, ja näin saman näyn: töyhdöt ja
keihäät.
Rinteiltä kohosi samassa kaamea huuto, joka oli aivan toisenlainen kuin
äsken; nuo ihmisraukat huusivat nyt kauhusta ja tuskasta.
"Ah, nyt on heidän surunsa vilpitön", sanoi Chaka korvaani, "nyt suree
heimosi sydämestään eikä vain huulillaan, Mopo."
Hänen vielä puhuessaan huojahtivat kansanjoukot kuilun molemmin puolin
äkkiä eteenpäin, painautuivat takaisin huojahtaakseen jälleen yhä
rajummin eteenpäin ja alkoivat soturien säälimättömien keihäiden
pakottamina pudota koskena, miehet, naiset ja lapset, kuilun synkkiin
syvyyksiin.
* * * * *
Suo anteeksi kyyneleeni, isäni, jotka tipahtelevat sokeista silmistäni;
olen hyvin vanha, tullut uudestaan lapseksi ja lapsethan itkevät. Niin,
tarkemmin en voi kertoa -- käännyin poispäin. Vihdoin melu hiljeni, ja
valitukset vaikenivat -- työ oli tehty.
* * * * *
Siten haudattiin Makedama heimonsa luiden alle -- sellainen oli loppu
langenien heimon; äitini uni oli käynyt toteen ja Chaka oli pitänyt
valansa, jonka hän oli vannonut äidilleni, kun tämä ei antanut hänelle
maidontilkkaa.
"Et ole vielä voittanut vetoa, Mopo", sanoi kuningas. "Katsohan, tuolla
on vielä pikkuinen kolo, johon vielä yksi mahtuu lepäämään. Tuo
kuoleman vilja-aitta on kyllä ääriään myöten täynnä, eikä siihen
sullotuista jyvistä idä ainoakaan, mutta pikkuinen kolo on kuitenkin
jäljellä -- eikö ole ketään, joka sen täyttäisi? Onko koko langenien
heimo todellakin kuollut?"
"Yksi on vielä jäljellä, oi kuningas!" vastaan minä. "Olen langeni, ja
täyttäköön minun ruumiini tuon tyhjän paikan."
"Ei, Moposeni, ei! Kuka sitten voittaisi vedon? Ja sinua en sitäpaitsi
tahdo tappaa, sillä se olisi vastoin valaani. Surummehan on yhteinen."
"Olen ainoa elossa oleva langeni, oi kuningas, joten olen hävinnyt
vedon, joka kyllä maksetaan."
"Minun tietääkseni on vielä eräs toinenkin", sanoi Chaka. "Meidän
sisaremme, Mopo. Ah, tuollapa hän jo tuleekin!"
Katsahdin ylös ja näin sisareni Balekan käyvän meitä kohti muhkea
pantterinnahka olkapäillään jäljessään kaksi soturia. Hän astui
ylväästi pää pystyssä ja hänen käyntinsä oli kuin kuningattaren. Nyt
hän huomasi kuolleet, jotka lepäsivät hänen edessään hiljaa kuin
päivättömän lammikon tumma vesi. Hän arvasi kaikki ja pysähtyi
vavisten, mutta astui sitten ylpeästi Chakan eteen.
"Mitä tahdot minusta, oi kuningas?" kysyi hän.
"Tulit sopivalla hetkellä, sisareni", vastasi Chaka voimatta kohdata
hänen katsettaan. "Näetkös, tämä Mopo, minun palvelijani ja sinun
veljesi, löi kanssani karjasta vetoa. Aihe oli kerrassaan mitätön --
kiistelimme, kykenisikö tuo langenien heimo -- sinun heimosi, Baleka --
täyttämään tämän U'Donga-lu-ka-Tatiyanan kuilun reunojaan myöten. Ja
kuullessaan vedon innostuivat langenit niin että syöksyivät
tuhansittain kuiluun näyttääkseen, kumpi meistä oli oikeassa. Nyt
näyttää kuitenkin siltä, että veljesi häviää vedon, sillä tuonne mahtuu
vielä yksi, ennenkuin kuilu on täysi. Hän muistutti kuitenkin äsken
mieleeni, sisareni, että langeneja on vielä yksi elossa, joka tuossa
kolossa leväten voisi auttaa häntä voittamaan vedon, ja hän pyysi minua
haettamaan sinut paikalle. Ja minä täytin hänen pyyntönsä, sillä en ole
milloinkaan tahtonut vääryydellä mitään anastaa, niin että puhele nyt
Mopon kanssa kahden kesken tästä asiasta kuten ennenkin hänen kanssaan
keskustelit, kun synnytit lapsen, sisareni!"
Baleka ei ollut kuulevinaan mitä Chaka minusta sanoi, sillä hän käsitti
hyvin tämän tarkoituksen. Hän katsahti vain Chakaa silmiin sanoen:
"Huonostipa nukut tämän illan jälkeen, Chaka, aina siihen saakka,
kunnes tulet maahan, jossa ei unta ole. Olen puhunut."
Chaka kuuli ja ymmärsi sanat ja kääntyi samalla poispäin valittavasti
huudahtaen, sillä pelko oli vallannut hänen sydämensä.
"Mopo-veljeni", sanoi Baleka, "puhukaamme viimeinen kerta; kuulit
kuninkaan käskyn."
Vein sisareni loitommaksi ja minulla oli keihäs kädessäni. Pysähdyimme
kuoleman kuilun reunalle kuolleen kansamme luo, ja Baleka peitti päänsä
pantterin nahan liepeellä ja lausui minulle nopeasti sen varjosta:
"Mitä minä sanoin sinulle vähän aikaa sitten, Mopo? Nyt on hetkeni
lyönyt. Vanno, että elät ja kostat puolestani juuri tällä samalla
kädelläsi."
"Minä vannon, sisareni."
"Vanno, että kostettuasi etsit poikani Umslopogaasin, jos hän vielä
elää, ja siunaat häntä minun nimessäni."
"Minä vannon, sisareni."
"Voi hyvin, Mopo! Olemme aina hellästi toisiamme rakastaneet, ja nyt,
kun kaikki katoaa, minusta tuntuu, että olemme jälleen pieniä langenien
kylässä leikkiviä lapsosia. Eräässä toisessa maassa leikimme sitten
jälleen yhdessä! Nyt" -- hän katseli minua vakavasti suurilla,
kauneilla silmillään -- "olen niin väsynyt, Mopo. Menen kansani luo.
Heimoni henget kutsuvat minua. Hyvästi!"
* * * * *
Jätän kertomatta, mitä sitten tapahtui, isäni.