Kuukausia oli kulunut siitä kun Umslopogaasista tuli sutten kuningas,
ja hän oli nyt täysikasvuinen,' roteva ja tulinen mies, jolla ei ollut
vertaistaan voimassa ja nopeudessa ja joka näki yöllä yhtä hyvin kuin
päivällä. Mutta hänelle ei ollut vielä annettu nimeä Tappaja, eikä hän
ollut vielä tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, haltija.
Mutta saada omistaa tuo ase oli hänen sydämensä kiihkein toivo, sillä
sinne ei ollut vielä kukaan nainen päässyt tunkeutumaan. Kun nainen
valtaa miehen sydämen, karkoittaa hän sieltä kaikki muut pyyteet --
halun saada pidellä hyviä aseitakin. Niin on asian laita, isäni.
Hän hiiviskeli usein jokirannan kaislikoissa katsellen Jikizan,
Voittamattoman kylää ja portteja, ja kerran hän näkikin erään ison ja
karvaisen miehen, jolla oli olkapäällään huikaisevan kirkas kirves,
varsi sarvikuonon sarvesta tehty. Sen jälkeen kiihtyi hänen himonsa
saada tappara omakseen aivan hillittömäksi, kunnes hän ei voinut öisin
nukkuakaan, eikä hän puhunut Galazille mistään muusta, väsyttäen siten
tätä ainaisilla jaarituksillaan, sillä Galazi oli hyvin harvasanainen
mies, joka oli mieluimmin vaiti. Mutta kaikesta huolimatta hän ei
keksinyt mitään keinoa, millä saada tappara haltuunsa.
Umslopogaasin ollessa eräänä iltana jälleen kaislikossa piilossa, hän
näki kauniin nuoren tytön, jonka iho kiilteli kuin kirkas kupari,
tulevan rannalle hänen kätköpaikkaansa kohti. Tyttö ei pysähtynyt
kaislikon reunaan, vaan astui eteenpäin istahtaen keihäänvarren
etäisyydelle Umslopogaasista ja alkoi katkerasti itkeä puhellen
itsekseen.
"Toivoisinpa, että kummitussudet tuhoaisivat hänet ja kaikki, mitä
hänellä on", nyyhkytti tyttö, "niin, hänet ja Masilonkin! Minä
usuttaisin ne armotta heidän kimppuunsa, vaikka saisin itsekin maistaa
niiden hampaita. Parempi joutua sutten suuhun, kuin tuolle lihavalle
Masilo-sialle. Oh, jos minun täytyy mennä hänen kanssaan naimisiin, niin
minä annan hänen maistaa veistä hääsuutelon asemesta. Oh, olisinpa
kummitussutten kuningatar, niin Jikizan kylässä pitäisi luitten
kaliseman ennen uuden kuun syntyä!" Umslopogaas kuunteli ja nousi äkkiä
seisoalleen tytön eteen. Hän oli pitkä ja hurjan näköinen ja
naarassuden hampaat hohtivat hänen kulmillaan.
"Kummitussudet ovat saapuvilla, tyttöseni", sanoi hän. "Ne ovat aina
lähellä niitä tarvitsevia."
Tyttö huomasi hänet nyt ja huudahti heikosti katsellen sitten
ihmeissään tuota suurta miestä, joka puhutteli häntä, Ja tämän tulisia
silmiä.
"Ken olet?" kysyi hän. "En pelkää sinua, olitpa kuka hyvänsä."
"Sitten olet väärässä, tyttöseni, sillä kaikki ihmiset pelkäävät minua,
ja syystä kylläkin. Olen toinen Susi-veikko, joista olet kyllä kuullut
puhuttavan; olen eräs Kummitusvuoren noita. Ole hiljaa nyt, tahi tapan
sinut. Eikä hyödytä mitään huutaa väkeäsi apuun, sillä olen jaloiltani
heitä nopeampi."
"En aiokaan huutaa apua, susimies", vastasi tyttö. "Ja tapettavaksi
olen liian nuori ja kaunis."
"Aivan niin, tyttö", sanoi Umslopogaas katsellen häntä. "Mutta mitä
puhelit äsken Jikizasta ja jostakin Masilosta? Sanoissasi oli tulta ja
terästä, ja ne miellyttivät minua."
"Näyttää siltä, että kuulit ne", vastasi tyttö. "Mitäpä hyödyttää
toistaa ne."
"Eipä mitään, tyttöseni. Kerrohan asiasi, niin ehkäpä minä keksin
jonkun keinon auttaakseni sinut pulasta."
"Se on pian kerrottu", sanoi tyttö. "Vanha juttu. Nimeni on Zinita, ja
Jikiza Voittamaton on isäpuoleni. Minussa ei ole tippaakaan hänen
vertaan. Nyt hän naittaisi minut Masilolle, eräälle vanhalle ja
lihavalle miehelle, jota minä vihaan ja joka tarjoaa minusta runsaasti
karjaa."
"Onko joku toinen, jonka kanssa tahtoisit mennä naimisiin, tyttö?"
kysyi Umslopogaas.
"Ei", vastasi Zinita, katsoen häntä silmiin.
"Eikö ole mitään keinoa, jolla voisit päästä Masilosta?"
"On yksi, susimies -- kuolema. Jos kuolen, olen kokonaan vapaa, jos
Masilo kuolee, olen vapaa, vaikka vain lyhyemmän ajan, sillä minut
naitetaan jollekin toiselle. Mutta jos Jikiza kuolee, niin silloin on
kaikki hyvin. Miten on sutten laita, susimies? Eivätkö ne ole
nälkäiset?"
"En voi tuoda niitä tänne", vastasi Umslopogaas. "Eikö ole muuta
keinoa?"
"On kyllä, jos joku tohtisi koettaa sitä", vastasi Zinita, luoden
Umslopogaasiin paljon sanovan silmäyksen, joka sai tämän sydämen
kiivaasti sykkimään. "Kuulehan, tiedätkö, kuka kansaani hallitsee?
Tappara Itkuntekijän haltija, ja joka voittaa taistelussa tapparan
häneltä, on oleva päällikkömme. Mutta jos tapparan haltija kuolee
voittamattomana, ottaa hänen poikansa paikan, jota tappara seuraa. Ja
niin on ollut jo neljän sukupolven ajan, sillä Itkuntekijän pitäjät
ovat aina olleet voittamattomat. Mutta minä olen kuullut, että Jikizan
isoisän isä voitti tapparan viekkaudella sen silloiselta omistajalta.
Hän kaatui nimittäin heti maahan, kun kirves oli vain hiukan hipaissut
häntä, ja tekeytyi kuolleeksi, jolloin hänen vastustajansa, tapparan
omistaja, purskahti nauruun ja kääntyi mennäkseen. Mutta silloin
ponnahti Jikizan esi-isä äkkiä ylös, ja lävisti miehen takaapäin
keihäällään, ja siten hänestä tuli kirveskansan päällikkö. Sentähden
iskee Jikiza nyt päät poikki kaikilta, jotka hän kaataa tapparallaan."
"Hän tappaa siis paljonkin?" kysyi Umslopogaas.
"Viime vuosina on niitä ollut vain muutamia", sanoi tyttö,
"sillä kukaan ei tahdo antautua taisteluun hänen kanssaan -- ei
mistään hinnasta. Itkuntekijän haltijana hän on voittamaton, ja
antautua taisteluun hänen kanssaan on samaa kuin varma kuolema.
Viisikymmentäyksi uskalikkoa on ollut ja Jikizan majan edessä on
kasassa viisikymmentäyksi valkoista pääkalloa. Ja huomaa tarkoin, että
tappara täytyy voittaa taistelussa; jos se varastetaan tahi löydetään,
on se arvoton kapine, joka tuottaa haltijalleen vain häpeää, jopa
kuolemankin."
"Voiko siis päästä otteluun Jikizan kanssa ja miten?" kysyi
Umslopogaas.
"Kyllä. Kesällä ensimmäisen uuden kuun ensimmäisenä päivänä pitää
Jikiza päällikköineen joka vuosi suuren neuvottelun. Hänen täytyy
silloin nousta ja haastaa kaikki taistosille tapparasta ja
heimon päällikkyydestä. Jos nyt joku halukas ilmaantuu, mennään
karja-aitaukseen, jossa asia ratkaistaan, ja kun vastustaja on joutunut
päätään lyhyemmäksi, palaa Jikiza neuvotteluun, joka jatkuu niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut. Neuvotteluun on kaikilla vapaa pääsy, ja
Jikizan täytyy tapella jokaisen halullisen kanssa, olipa tämä sitten
kuka hyvänsä."
"Ehkäpä olen silloin saapuvilla", sanoi Umslopogaas.
"Nyt piakkoin pidettävän neuvottelun jälkeen minut luovutetaan
Masilolle", sanoi tyttö. "Mutta jos Jikiza voitettaisiin, tulisi
voittajasta päällikkö, ja hän voisi naittaa minut kenelle hän
tahtoisi."
Umslopogaas käsitti nyt tytön tarkoituksen ja tiesi päässeensä tämän
suosioon, mikä huomio lämmitti ja liikuttikin häntä, sillä naiset
olivat hänelle jotakin outoa ja tuntematonta.
"Jos nyt sattumalta olisin läsnä", sanoi hän, "ja jos sattuisin
voittamaan tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, ja minusta
tulisi kirveskansan päällikkö, niin et sinäkään eläisi sen jälkeen
kaukana tapparan varjosta, tyttö Zinita."
"Hyvä on, susimies, vaikka eipä siinä varjossa halunne juuri kukaan
olla. Mutta ensin on sinun voitettava tappara. Monet ovat koettaneet ja
kaikki ovat tuhoutuneet."
"Mutta jonkun täytynee viimein onnistuakin", vastasi Umslopogaas.
"Näkemiin siis!" ja hän hyppäsi jokeen ja ui toiselle rannalle
voimakkain vedoin.
Zinita tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja
rakkaus tuota uljasta muukalaista kohtaan hiipi tytön sydämeen,
rakkaus, joka oli tulinen, voimakas ja itsekäs. Mutta Umslopogaas
ajatteli taas enemmän tapparaa kuin Zinita-tyttöä Kummitusvuorta kohti
kiiruhtaessaan, sillä pohjaltaan Umslopogaas rakasti aina enemmän sotaa
kuin naisia, vaikka hänen kohtalonsa olikin, että naiset saattoivat
hänelle paljon huolia ja murhetta.
Uuteen kuuhun oli vielä viisitoista päivää, millä ajalla Umslopogaas
ajatteli paljon ja puhui vähän. Galazille hän jutteli kuitenkin yhtä ja
toista suunnitelmistaan ilmaisten päättäneensä mennä ottelemaan Jikiza
Voittamattoman kanssa Itkuntekijä-tapparasta. Galazi sanoi, että oli
parempi pysyä vuorella sutten luona kuin lähteä harhailemaan ja kaiken
maailman aseita etsimään. Hän sanoi myöskin, ettei siinä ollut vielä
kaikki, jos Umslopogaas onnistuisikin voittamaan tapparan. Tyttö oli
myös korjattava, eikä Galazi odottanut naisilta mitään hyvää. Eikö
myrkky, joka oli surmannut hänen isänsä halakazien kylässä, ollut tytön
sekoittama ja tarjoama? Tähän kaikkeen ei Umslopogaas vastannut mitään,
ei puhunut eikä pukahtanut, sillä hän ei voinut ajatella muuta kuin
tapparaa ja tyttöä, enemmän kuitenkin edellistä kuin jälkimmäistä.
Tuo odotettu uuden kuun päivä valkeni vihdoin. Umslopogaas nousi aamun
koitteessa ja kiinnitti sudentaljan olkapäilleen sidottuaan ensin
lannevyön, moochan, vyötäisten ympärille. Käteensä hän otti tukevan
sotakilven, jonka hän oli valmistanut puhvelin vuodasta, sekä saman
puolikuun muotoisen kirveen, jolla hän oli surmannut Chakan soturin.
"Lapsekkaalla aseellapa aiot tappaa Jikiza Voittamattoman", murahti
Galazi luoden tapparaan synkän silmäyksen.
"Kelpaa kyllä vielä tämän kerran", vastasi Umslopogaas.
Umslopogaasin aterioitua he lähtivät sitten yhdessä taipaleelle vuorta
alas kulkien koko ajan hitaasti ja hätäilemättä ja joen yli he menivät
erään kahlaamon kohdalta, sillä Umslopogaas tahtoi säästää voimiaan.
Joen toisella rannalla Galazi kätkeytyi kaislikkoon, koska hänet
tunnettiin kylässä, ja siinä Umslopogaas sanoi hänelle jäähyväiset,
tietämättä, näkisikö hän ystäväänsä enää milloinkaan. Lähetessään
Jikizan suurta kylää Umslopogaas näki paljon kansaa virtaavan porteista
sisälle ja hän liittyi joukkoon saapuen muiden mukana avonaiselle
paikalle Jikizan majan eteen, johon päälliköt olivat jo kokoontuneet.
Heidän keskellään ja majan ovipieleen pinotun pääkallokasan edessä
istui Jikiza, kirveskansan ylpeä päällikkö, suuri ja karvainen mies,
joka katsahti häneen silmiään muljauttaen. Tuo mahtava tappara
Itkuntekijä oli kiinnitetty hänen ranteeseensa nahkasilmukalla, ja
jokainen tulija tervehti kirvestä nimellä "_inkosikaas_", valtijatar,
mutta ei sanallakaan Jikizaa. Umslopogaas istahti muiden joukkoon
päälliköiden läheisyyteen, eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän häneen
vähintäkään huomiota, paitsi Zinita, joka synkän näköisenä kanteli
olutta päälliköille. Oikealla puolella, Jikizan lähellä, istui eräs
tihrusilmäinen lihava äijä, joka katseli koko ajan himokkaasti
Zinita-tyttöä.
"Tuo on varmaankin Masilo", ajatteli Umslopogaas. "Sinunlaisesi veri
vuotaa sangen helposti, Masilo."
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, lausui Jikiza ympärilleen
mulkoillen: "Tämä on asia, minkä luovutan nyt ratkaistavaksenne,
neuvonantajat. Olen päättänyt naittaa tytärpuoleni Zinitan tälle
Masilolle, mutta emme ole vielä sopineet lahjasta, jonka hän on
velvollinen antamaan minulle. Vaadin sata nautaa, sillä tyttö on kaunis
ja virheetön, todellinen kaunotar, ja sitäpaitsi minun tyttäreni,
vaikkakaan ei minun vertani, mutta tämä Masilo tarjoaa vain
viisikymmentä päätä, minkätähden minä nyt pyydän teitä ratkaisemaan
kysymyksen."
"Pyyntösi täytämme, oi tapparan herra", vastasi eräs päällikkö, "mutta
ensin, oi voittamaton, sinun täytyy tämän vanhan tavan mukaan
julkisesti haastaa kaikki taisteluun Itkuntekijästä ja kirveskansan
päällikkyydestä."
"Kerrassaan joutava ja harmillinen tapa", murisi Jikiza, "niinkuin
en olisi sitä jo kyllin selvästi osoittanut. Nuorempana tapoin
viisikymmentä ja kolme, saamatta itse naarmuakaan, mutta nyt en ole
moneen, moneen vuoteen saanut mitään vastausta haasteeseen, jonka olen
kaikille kuuluttanut, kiekaissut kuin kukko tunkiolta.
"Kuulkaa siis kaikki! Onko täällä ketään, joka rohkenee astua esiin
taistelemaan minun, Jikizan, kanssa suuresta Itkuntekijä-tapparasta?
Voittaja pitäköön tapparan, jota myös kirveskansan päällikkyys seuraa."
Hän sanoi sanottavansa hyvin nopeasti kuin henkilö, joka höpisee
rukouksia jollekin hengelle, johon hän ei lainkaan luota, ja alkoi
sitten jälleen puhella Masilon karjasta, ja Zinita-tytöstä. Mutta
samassa hypähti Umslopogaas ylös ja huudahti katsoen häneen kilpensä
yli: "Täällä on eräs, oi Jikiza, joka haluaa otella kanssasi
Itkuntekijä-tapparasta ja asetta seuraavasta päällikkyydestä."
Kaikki purskahtivat nauruun, ja Jikiza tuijotti häneen ihmeissään.
"Astu esiin kiipesi takaa", sanoi hän, "ja sano minulle nimesi ja
sukusi, niin että tiedän, kuka tahtoo otella Jikiza Voittamattoman
kanssa tästä vanhasta tapparasta."
Umslopogaas astui silloin lähemmäksi antaen kilpensä vaipua ja
nuoruudestaan huolimatta hän oli niin tuima katsannoltaan, ettei ketään
enää naurattanut.
"Mitäpä nimeni ja sukuni sinuun kuuluvat, Jikiza", sanoi hän, "älä
huoli tiedustella niitä, vaan laittaudu kiireesti otteluun, johon sinun
täytyy antautua vanhan tavan mukaan, sillä minä palan halusta saada
pidellä Itkuntekijää, istua istuimellasi ja ratkaista tuon Masilo-sian
karjakysymyksen. Kun olen tappanut sinut, otan nimen, jota ei ole
kenelläkään vielä ollut."
Läsnäolijat nauroivat jälleen, mutta Jikiza ponnahti seisoalleen
raivosta suunniltaan.
"Mi-miten rohkenet puhua minulle noin, sinä vieroittamaton kakara",
ärjyi hän, "minulle voittamattomalle, minulle tapparan haltijalle! Enpä
olisi eläissäni uskonut, että saisin kuulla tuommoista puhetta joltakin
pitkäsääriseltä penikalta. Karja-aitaukseen, kirveskansan miehet,
karja-aitaukseen, niin että saan typistää tuon kerskujan päätään
lyhyemmäksi. Hän aikoo anastaa istuimeni, jota minä ja isäni olemme
pitäneet hallussamme tapparan voimalla jo neljän sukupolven ajan, mutta
minä sanon teille kaikille, että pian on hänen päänsä oleva minun, ja
sitten neuvottelemme jälleen Masilon asiasta."
"Säästele sanojasi, mies", keskeytti Umslopogaas, "tahi ellet voi olla
vaiti, niin puhele asioita, jotka tahdot selvittää,, ennenkuin sanot
auringolle jäähyväiset."
Jikiza oli nyt niin raivoissaan, ettei hän voinut enää puhuakaan, ja
vaahto pursusi hänen huulilleen, mutta väkijoukko seurasi kiistaa
huvitettuna, paitsi Masilo, joka katseli karsaasti tuota rotevaa ja
tuiman näköistä muukalaista ja Zinitaa, joka loi Masiloon vihamielisiä
silmäyksiä. Niin mentiin karja-aitaukseen, eikä Galazi, joka näki
taampaa, mitä oli tekeillä, voinut enää pysyä poissa, vaan lähti
piilopaikastaan ja liittyi joukkoon.