Aamulla herätessään Umslopogaas tunsi voimiensa palautuvan nopeasti,
mutta koko sen päivän hän lepäsi vielä luolassa Galazin mennessä
metsästämään. Illalla tämä palasi kantaen olkapäillään kauriin ruhoa,
jonka he nylkivät ja paistoivat nuotion ääressä istuessaan. Ja kun
aurinko oli mennyt mailleen, jatkoi Galazi kertomustaan.
"Nyt kuuntele jälleen, Umslopogaas, Mopon poika. Olin selviytynyt
metsästä ja saapunut tuon vanhan kivisen velhottaren, joka istuu tuolla
ylhäällä maailman loppua odottaen, jalkojen juureen. Aurinko paistoi
suloisesti, vaikka oli jo ilta, sillä minä olin kulkenut metsässä
kauan, sisiliskot kiitivät kivillä ja linnut lauloivat lennellen sinne
tänne, enkä minä ollut enää lainkaan peloissani. Kapusin rinnettä ylös,
jossa kasvoi pientä pensaikkoa kuin karvoja miehen käsivarressa, kunnes
vihdoin tulin tuon kivisen velhottaren polvien tasalle, jotka
muodostavat tuon luolan edessä olevan tasanteen. Kurkotin pääni
kallionreunan yli ja katsoin, ja sanon sinulle, Umslopogaas, että
vereni jähmettyi ja sydämeni suli vedeksi, sillä edessäni luolan suulla
piehtaroitsi kokonainen lauma susia, peloittavan suuria. Toiset
nukkuivat ja urahtelivat unissaan, toiset jyrsiskelivät jonkun otuksen
tähteitä, ja toiset istuivat kuin koirat kielen roikkuessa irvistävien
hammasrivien välistä.
"Katselin pelon vallassa näytelmää edessäni ja näin tasanteen toisella
puolella luolan suun, jossa pojan luiden piti oleman. Mutta minulla ei
ollut vähintäkään toivoa päästä sinne pelätessäni susia, sillä nyt minä
tiesin, että ne olivat nuo vuorella temmeltävät aaveet. Päätin paeta
tieheni ja käännyin jo mennäkseni. Mutta, Umslopogaas, samassa kun
käännyin, pyörähti Kahlaamon Vartija, tämä suuri nuija, ympäri iskien
minua selkään siten kuin mies lyö pelkuria. Oliko se sitten vain
sattuma, vai tahtoiko Kahlaamon Vartija häväistä kantajansa
pelkuruutta, sen saat sinä sanoa, sillä minä en tiedä, mutta ainakin
häpesin. Palaisinko kylään kaiken kansan ja tuon vanhan vaimon
pilkattavaksi? Ja jos halusinkin mennä, eivätkö aaveet tappaisi minua
yöllä metsän läpi pyrkiessäni? Ei, parempi oli kuolla sutten hampaisiin
ja heti paikalla.
"Niin päättelin mielessäni, ja peläten pelon saavan minut jälleen
valtaansa minä heilautin nuijan olkapäälleni ja hyppäsin hetkeäkään
viivyttelemättä tasanteelle sutten kimppuun kajauttaen halakazien
sotahuudon. Pedot hypähtivät myös ylös ja tuijottivat minuun leimuavin
silmin ja harjakset pystyssä, ja minä tunsin niiden hajun
sieraimissani. Mutta kun ne huomasivat, että hyökkääjä oli ihminen,
pelästyivät ne äkkiä syöksyen pakoon mikä minnekin ja loikkivat pitkin
hypyin tasanteelta, jonka tuon kivisen velhottaren polvet muodostavat,
jättäen minut yksinäni luolan eteen. Voitettuani näin kummitussudet
iskuakaan iskemättä paisui sydämeni ylpeydestä ja minä astelin luolan
suulle kopeasti kuin katolla käyskentelevä kukko. Katsahdin sisään
aukosta ja sattui niin, että laskeva aurinko paistoi sillä hetkellä
suoraan luolan suusta sisään, joten sisällä oli aivan valoisaa. Silloin
pelästyin toisen kerran, Umslopogaas, sillä saatoin nähdä luolan
perille saakka.
"Katsohan! Tuolla katon luoman varjon rajassa näet luolan seinässä
syvennyksen, joka on maasta kaksi miehen mittaa! Kapea ja korkea
syvennys, eikö niin? -- ikäänkuin joku olisi sen teräksellä kovertanut,
ja siinä voi mies istua jalkojen riippuessa ulkopuolella. Aivan niin,
Umslopogaas, siinä voi mies hyvin istua, vai mitä? Ja siinä istui eräs
mies, tahi mitä tuosta miehestä oli jäljellä! Syvennyksessä istui erään
miehen luuranko, musta nahka oli kuivunut luiden ympärille pitäen ne
koossa ja tehden hänet kamalan näköiseksi. Hän istui käsiinsä nojaten
ja oikeassa kädessä oli lannevyöstä repäisty nahkakaistale, joka oli
syöty melkein kokonaan, Umslopogaas; hän oli syönyt sen ennen
kuolemaansa. Silmät oli myös sidottu nahkaviilulla, ikäänkuin hän olisi
tahtonut päästä näkemästä jotakin, toinen jalka puuttui ja toinen
riippui syvennyksen reunalta. Maassa syvennyksen alla oli taittuneen
keihään punaiseksi ruostunut terä.
"Tulehan tänne, Umslopogaas, ja tunnustele kädelläsi seinää juuri tältä
kohdalta; sileä, vai kuinka? -- sileä kuin naisten jauhinkivet. 'Mikä
sen on siloittanut?' kysyt. Selitänpä sinulle.
"Katsoessani sisään aukosta näin tämän näyn: luolan permannolla makasi
suuri ja jäntevä naarassusi huohottaen aivan kuin se olisi laukannut
monta penikulmaa, ja sen vieressä oli toinen -- uros -- vanha ja musta,
suurempi kuin mitä olin milloinkaan nähnyt, oikea sutten kantaisä,
jonka pää ja kyljet olivat aivan harmaantuneet. Se seisoi. Katsoessani
se perääntyi lähelle luolan suuta, syöksähti äkkiä eteenpäin ja
ponnahti korkealle ilmaan tavoittaen syvennyksen reunalta riippuvaa
kuivunutta jalkaa. Käpälät iskeytyivät kallioon, missä seinämä on
sileä, ja siinä se näytti pysyttelevän silmänräpäyksen ajan julmien
leukojen iskiessä helähtäen yhteen vain keihään kärjen leveyden verran
kuolleen miehen jalan alapuolella. Sitten se putosi maahan ulvoen
raivosta ja perääntyi taas luolan suulle valmistautuen uuteen hyppyyn.
Leuat helähtivät jälleen ja peto putosi taas maahan ulvoen raivoisasti.
Naarassusi nousi myös ja sitten ne hyppivät yhdessä koettaen syöstä
alas hänet, joka istui ylhäällä. Mutta turhaan, pedot eivät päässeet
milloinkaan kuolleen miehen jalkaa keihäänkärjen leveyttä lähemmäksi.
Ja nyt tiedät, Umslopogaas, miksi kallio on noin kiiltävän sileä.
Kuukaudesta toiseen ja vuodesta vuoteen olivat sudet kynsineet sitä
koettaen saada alas hänet, joka istui ylhäällä. Yön toisensa jälkeen ne
olivat hyppineet siten luolan seinää vasten, mutta niiden helähtävät
leuat eivät saaneet milloinkaan hänen jalastaan kiinni. Toisen jalan ne
olivat tosin saaneet, mutta toinen oli liian korkealla.
"Siinä katsellessani pelon ja hämmästyksen vallassa otti naarassusi
kielen roikkuessa kidasta niin mahtavan hypyn, että se melkein saavutti
riippuvan jalan eikä kuitenkaan. Peto kellahti maahan ja minä näin,
että hyppy oli sen viimeinen sillä kerralla, sillä ponnistus oli ollut
ylivoimainen. Se makasi maassa ulvoen, tumman veren virratessa suusta.
Uros huomasi sen myöskin, se läheni, nuuski pari kertaa ja tietäen,
että naaras oli saanut jonkun vamman se karkasi tämän kurkkuun ja
vimmattu ähellys alkoi.
"Luola täyttyi ärinästä ja tärisyttävästä ulvonnasta, sudet kierivät
yhdessä rykelmässä ylhäällä istujan alapuolella, ja laskevan auringon
veripunaisessa valossa oli näytelmä niin hirmuinen, että minä vapisin
pelosta kuin lapsi. Naarassuden voimat alkoivat pettää, sillä uroksen
valkoiset iskuhampaat olivat pureutuneet syvälle sen kurkkuun. Samassa
minulle selveni, että nyt oli aika surmata uros, sillä tapettuaan
naaraksen se tappaisi minutkin. Hypähdin luolaan ja kohotin Vartijan
iskuun aikoen lyödä, ennenkuin susi nostaisi päätään. Mutta se kuuli
askeleeni, tahi ehkä varjoni sattui siihen, ja hellittäen otteensa se
katsahti minuun, tuo sutten isä, ja ponnahti sitten ääntä päästämättä
suoraan kurkkuani kohti.
"Näin sen tulevan ja heilauttaen Vartijan korkealle, minä iskin
kaikella voimallani. Isku sattui petoon ilmassa, osuen sellaisella
voimalla rintaan, että se tuupertui selälleen maahan. Mutta siinäkös se
pysyi! Ennenkuin ehdin iskeä toista kertaa, se jo oli jaloillaan ja
ensimmäistä hyppyä seurasi toinen. Hypähdin syrjään ja iskin alemmaksi.
Isku murskasi sen oikean takajalan, niin ettei se voinut enää hypätä.
Kuitenkin se kävi vielä vimmatusti kimppuuni kolmella jalalla loikkien,
ja vaikka nuija sattui sitä kylkeen, iski se minuun hampaillaan purren
vyötäisilleni sidotun nahkareppuni läpi, niin että haavoituin. Silloin
minä kiljaisin tuskasta ja raivosta ja survaisin nuijani molemmin käsin
sellaisella voimalla suoraan alaspäin, kuten mies iskee seivästä
maahan, että suden kallo murskautui pirstoiksi kuin saviruukku, ja peto
kaatui kuolleena maahan kiskaisten minut mukanaan.
"Nousin heti istumaan ja työntäen nuijan varren suden suuhun minä
väänsin leuat auki päästen siten irti sen hampaista. Sitten tarkastin
haavojani, jotka eivät olleet syvät, nahkareppu oli pelastanut minut,
mutta tunnen ne vielä tällä hetkelläkin, sillä sutten hampaissa on
myrkkyä. Samassa katsahdin ylös ja näin, että naarassusi oli jälleen
jaloillaan ja näköjään aivan vahingoittumaton. Näiden kummitussutten
laita on nimittäin siten, Umslopogaas, että vaikka ne tappelevat
herkeämättä, ne eivät voi tuhota toisiaan. Semmoisen suden voi vain
ihminen tappaa ja sekin on hyvin vaikea tehtävä. Siinä se seisoi
edessäni, mutta ei katsonut minuun eikä hengettömään urokseen, vaan
häneen, joka istui ylhäällä. Huomasin tämän ja hiipien hiljaa sen
taakse ja kohottaen Vartijan minä iskin sitä kohti kaikin voimin. Isku
sattui kaulaan katkaisten niskan, niin että peto kierähti heti
kuolleena maahan.
"Levähdin hetkisen ja menin sitten luolan suulle ja katsahdin ulos.
Taivaanrannan taa vaipuvan auringon viimeiset säteet valaisivat
kasvoja, mutta alempana olevan synkän metsän oli tumma hämärä jo
kietonut vaippaansa. Minun täytyi viettää yöni täällä luolassa, sillä
vaikka kuu kumotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, en kuitenkaan
tohtinut lähteä paluumatkalle sutten ja aaveiden keralla. Ja kun en
uskaltanut mennä yksin, niin, miten olisin tohtinut lähteä taipaleelle
kantaen häntä, joka istui ylhäällä syvennyksessä! Ei, täällä minun
täytyi olla, ja tehtyäni päätöksen minä menin lähteelle, joka kumpuaa
kalliosta luolan suusta hiukan oikealle, pesin haavan ja join. Sitten
tulin takaisin ja istahdin luolan suulle katsellen, miten ympärilläni
näkyvä maailma peittyi yön hämärään. Siihen saakka oli ollut aivan
hiljaista, mutta kun päivän viimeinen säde sammui, heräsi metsä. Illan
suussa virinnyt tuulenhenki kiihtyi huojuttaen metsän puita ja pannen
niiden latvat aaltoilemaan kuin kuutamossa merenpinnan, ja metsän
pimennosta kuului aaveiden ja sutten ulvontaa, johon vastattiin
kallioilta ylhäältä -- kuuletko, Umslopogaas, tuota meteliä -- samoin
ne ulvoivat silloinkin!
"Alkoi tuntua kaamealta istua tässä luolan suulla, sillä en ollut vielä
keksinyt tuon ovikiven salaisuutta, ja jos olisin tiennytkin sen, niin
olisinko tohtinut sulkeutua luolaan yksinäni noiden sudenraatojen ja
hänen kerallaan, jota nuo sudet olivat koettaneet pudottaa alas?
Astahdin etemmäksi tasanteelle ja katsahdin ylös. Kuu valaisi
kirkkaasti kivisen velhottaren kasvot, joka istuu iäisesti tuolla
ylhäällä. Hän näytti ilkkuvan minulle ja silloin -- silloin minä
pelästyin, sillä käsitin, että tämä oli kuolleiden olinpaikka,
rauhattomien henkien tyyssija, jotka kokoontuivat retkiltään tänne
kuten korppikotkat puuhun.
"Menin luolaan ja tuntien, että minun täytyi tehdä jotakin välttääkseni
tulemasta hulluksi; otin siis veitseni ja aloin kuun valossa nylkeä
tappamaani suurta urossutta. Työskentelin toista tuntia laulaen
ratokseni ja koettaen unhottaa hänet, joka istui ylhäällä, sekä
vuorilta kajahtelevan ulvonnan. Mutta kuu paistoi yhä kirkkaammin
luolaan, kunnes saatoin selvästi nähdä syvennyksessä istuvan olennon
haahmon ja silmille sidotun siteenkin. Miksi tuo side? Ehkäpä
päästäkseen näkemästä häntä tavoittelevien sutten leimuavia silmiä.
"Ja ulvonta tuli aina vain lähemmäksi; saatoin jo nähdä harmaiden
haahmojen vilahtelevan tasanteella edessäni, ja tuossahan jo tuijotti
minuun hehkuvan punainen silmäpari; terävä kuono nuuski ruhoa, jota
nyljin. Kohotin kiljahtaen nuijani ja iskin. Kuului tuskallinen älähdys
ja joku syöksähti nopeasti pakoon varjojen pimentoihin.
"Nyt oli nahka irti. Heitin sen luotani ja raahasin raadon tasanteen
reunalle, johon jätin sen virumaan. Ulvonta läheni jälleen ja minä näin
noiden harmaiden haahmojen hiipivän esiin toinen toisensa jälkeen. Nyt
ne kokoontuivat raadon ympärille ja karkasivat samassa sen kimppuun
repien ja riuhtoen hirmuisesti, kunnes ei ollut mitään jäljellä. Sitten
ne nuollen punaisia huuliaan pujahtivat takaisin metsään.
"En voi sanoa, nukuinko vai olinko valveilla, mutta sen tiedän, että
äkkiä katsahdin ylös ja näin ylhäällä katon rajassa valoa, Umslopogaas.
Ehkäpä se johtui siitä, että kuun säteet osuivat häneen, joka istui
ylhäällä, valaisten hänet kirkkaasti. Mutta valo oli punertavaa ja
hänen koko muotonsa hehkui siinä kuin laho puu pimeässä. Katselin tahi
olin katsovinani ja minusta näytti, että riippuva leuka liikahteli, ja
minä kuulin käheän ja onton äänen, joka kuulosti kuin olisi puhuttu
tyhjästä vatsasta kuivalla kurkulla.
"'Terve, Galazi, Siguyanan poika!' sanoi ääni. 'Sanopas, Susi-Galazi,
mitä tekemistä sinulla on Kummitusvuorella, jossa kivinen velhotar
istuu iäisesti maailman loppua odottaen?'
"Silloin minä vastasin, Umslopogaas, tahi olin vastaavinani, ja
minunkin ääneni kuulosti ontolta ja kummalliselta:
"'Terve, oi vainaja, joka istut kolossasi kuin korppikotka kalliolla.
Tämä on tehtäväni Kummitusvuorella: tulin hakemaan luitasi viedäkseni
ne äidillesi haudattaviksi.' 'Vuosia olen istunut täällä ylhäällä,
Galazi', vastasi ääni, 'nähden kummitussutten hyppivän ja hyppivän
kiskaistakseen minut alas, kunnes niiden kynnet olivat hioneet kallion
sileäksi. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä pysyin hengissä tässä
istuessani, nälkäisten sutten vahtiessa alhaalla ja nälän kalvaessa
sydäntäni. Ja kuolleena olen istunut tässä vuosia, tässä vanhan
kivivelhottaren helmassa, kuuta, aurinkoa ja tähtiä tarkaten ja
kummitussutten ulvontaa kuunnellen niiden temmeltäessä alapuolellani,
ja sillä ajalla minä olen oppinut paljon syvää viisautta tuolta
vannalta velhottarelta, joka istuu ylhäällä kiinteäksi kiveksi
kivettyneenä. Äitini oli vielä nuori ja kaunis, kun tunkeuduin metsän
läpi ja kiipesin noille kivipolville. Miltä näyttää hän nyt, Galazi?'
"'Hän on hyvin vanha ja ryppyinen ja hänen tukkansa on aivan
valkoinen', vastasin minä. 'Häntä pidetään hulluna, mutta hänen
pyynnöstään minä tulin etsimään sinua, oi vainaja, aseenani Vartija,
joka oli isäsi ja joka on nyt oleva minun!'
"'Saat pitää sen, Galazi', sanoi ääni, 'sillä vain sinä uskalsit uhmata
aaveita antaaksesi minulle rauhan ja haudan levon. Ja kuule, sinä saat
myös tietää, mitä tuo vanha velhotar, joka istuu iäisesti tuolla
ylhäällä kiveksi kivettyneenä, on minulle ilmaissut, sinä ja eräs
toinen. Sudet, joita olet nähnyt, eivät ole oikeita susia, eikä susi,
jonka tapoit, ole oikea susi; ei, ne ovat henkiä, pahoja henkiä,
vainajia, jotka elivät täällä maailmassa kauan sitten, mutta jotka
eivät pääse rauhaan, ennenkuin ihminen heidät surmaa. Tiedätkö, Galazi,
miten he elivät ja mitä he söivät? Kunhan päivä valkenee jälleen, niin
kiipeä kivinaisen rinnoille ja katso hänen rintojensa välissä olevaan
kuiluun. Silloin olet näkevä, miten nuo ihmiset elivät. Ja he ovat
saaneet tämmöisen tuomion: heidän täytyy harhailla laihoina ja
nälkäisinä sutten haahmossa täällä Kummitusvuoren rinteillä, jossa he
muinoin elelivät, kunnes heittävät henkensä ihmiskäden surmaamina. Aina
kalvava nälkä pani heidät hyppimään vuodesta vuoteen luitani
tavoitellen, ja se, jonka nyljit, oli heidän kuninkaansa ja tuo toinen
heidän kuningattarensa.
"Nyt, Susi-Galazi, ilmaisen sinulle tämän: sinusta tulee kummitussutten
kuningas, sinusta ja eräästä toisesta, jonka leijona on tuova luoksesi.
Kiinnitä tuo musta nahka olkapäillesi ja sudet seuraavat sinua, kaikki
kolmesataakuusikymmentäkolme, ja anna hänen, joka tuodaan luoksesi,
kantaa tuota harmaata nahkaa. Ne taistelevat puolestanne minne ne
viettekin, eivätkä hellitä, ennenkuin kaikki vastustajat ovat kuolleet.
Mutta muistakaa tämä, ne voivat metsästää vain siellä, missä ne
eläissäänkin kuljeskelivat ravintoaan hankkimassa. Mutta saitpa
äidiltäni huonon lahjan -- tarkoitan Vartijaa. Ilman sitä et tosin
olisi milloinkaan saanut kummitussutten kuningasta hengiltä, mutta
Vartijan omistajana saat vihdoin itsekin surmasi. No niin, aamulla sinä
sitten kannat minut äitini luo, niin että saan levätä rauhassa
paikassa, jossa kummitussudet eivät enää hypi rauhaani häiriten. Olen
puhunut, Galazi.'
"Kuolleen ääni hiljeni hiljenemistään ja muuttui yhä ontommaksi, niin
että lopulta tuskin kuulin, mitä hän sanoi. Kuitenkin kysyin vielä:
"'Kuka on siis hän, jonka leijona tuo luokseni hallitsemaan kanssani
kummitussusia, ja mikä on hänen nimensä?'
"Kuollut vastasi hyvin hiljaa, mutta luolan syvässä hiljaisuudessa minä
eroitin sanat:
"'Hän on nimeltään Umslopogaas Tappaja, Zulujen leijonan Chakan
poika!'"
Umslopogaas hypähti paikaltaan nuotion äärestä.
"Nimeni on Umslopogaas", sanoi hän, "mutta ei Tappaja, ja minä olen
Mopon poika enkä Chakan, Zulujen leijonan. Olet nähnyt unta, Galazi, ja
ellet, niin on kuollut valehdellut sinulle."
"Ehkä olet oikeassa, Umslopogaas", vastasi Susi-Galazi. "Ehkä uneksin
tahi ehkä kuollut valehteli, mutta vaikkapa hän valehtelikin, niin hän
puhui tottakin, kuten saat kuulla.
"Kuultuani hänen sanansa tahi uneksittuani kuulleeni ne, minä
todellakin vaivuin uneen, ja kun heräsin, oli alhaalla oleva metsä
aivan usvien peitossa harmaan valon valaistessa ylhäällä istuvan naisen
kasvoja. Muistin samassa näkemäni unen ja tahdoin nähdä, oliko kaikki
ollut todellakin vain unta. Nousin, astuin ulos ja löysin paikan, josta
pääsi kiipeämään kivivelhottaren rinnoille ja päälaelle. Kiivetessäni
sattuivat nousevan auringon säteet hänen kasvoihinsa, ja minä iloitsin
suuresti nähdessäni päivän koittavan. Mutta kun tulin lähemmäksi,
haihtuivat naisen kasvoja muistuttavat piirteet olemattomiin ja minä
näin edessäni vain rosoisia kallionlohkareröykkiöitä. Noidat ovat aina
sellaisia, Umslopogaas, olivatpa ne sitten kiveä tahi lihaa -- kun
pääset lähelle, muuttavat ne muotoaan.
"Olin nyt korkealla vuoren rinteellä ja harhailin suurten
kiviröykkiöitten välissä. Vihdoin keksin vuoressa halkeaman, joka oli
kolme kertaa niin leveä kuin mies jaksaa hypätä ja puolen keihäänheiton
pituinen, ja tuon halkeaman lähellä oli suuria, tulen mustaamia kiviä,
joiden vaiheella näkyi ruukunsirpaleita ja piikivestä muovailtu veitsi.
Kurkistin halkeamaan, joka oli sangen syvä ja kauttaaltaan vihreän
sammalen peittämä. Pohjassa, joka pysyi kosteana, kasvoi suuria
saniaisia, ja mitään muuta en nähnyt. Olin kuin olinkin nähnyt vain
unta. Käännyin jo poistuakseni, mutta muutin samassa mieltäni ja
kiipesin halkeamaan työntäen saniaiset sivulle. Saniaisten alla kasvoi
sammalta, jonka sysäsin nuijallani syrjään. Samassa sattui nuijani
taottu teräs johonkin kellertävään, pyöreää kiveä muistuttavaan
esineeseen, joka kumahti ontosti. Otin sen käteeni ja se oli lapsen
pääkallo, Umslopogaas.
"Kaivoin syvemmälle ja revin sammalen laajemmalta alalta, kunnes näin
kaikki. Sammalen alla oli vain ihmisluita -- vanhoja luita, jotka
olivat olleet siellä ties kuinka kauan; lasten luut olivat mädänneet,
mutta suuret olivat vielä jäljellä -- toiset keltaisia, toiset mustia
ja toiset vielä aivan valkoisia. Ne eivät olleet rikottuja, kuten
hyenain ja sutten raatelemat, mutta toisissa saatoin selvästi nähdä
ihmishampaiden jälkiä. Silloin palasin luolaan, Umslopogaas, enkä
katsonut kertaakaan taakseni.
"Tultuani luolaan minä nyljin naarassudenkin, ja kun olin lopettanut
työni, oli aurinko noussut ja minä tiesin ajan olevan lähteä
paluumatkalle. Mutta en voinut mennä yksinäni -- hänen, joka istui
ylhäällä, täytyi seurata minua. Pelkäsin kovin koskea häneen -- tuohon
vainajaan, joka oli puhunut minulle nukkuessani, mutta minun täytyi
kuitenkin tehdä se. Noudin kiviä ja pinosin ne seinää vasten, kunnes
ulotuin häneen; sitten nostin hänet maahan ja keveä hän olikin, vain
luuta ja nahkaa. Kun hän oli alhaalla, sidoin sudentaljat ympärilleni
ja luopuen nahkarepustani, johon hän ei olisi mahtunut, minä otin hänet
olkapäilleni kuten tavallisesti kannetaan lapsia, sillä hänen säärensä
olivat hieman hajallaan, ja tukien häntä jäljellä olevasta jalasta minä
lähdin taipaleelle kylää kohti. Kiiruhdin rinnettä alas mahdollisimman
nopeasti, sillä nyt tunsin tien, enkä nähnyt enkä kuullut mitään paitsi
kerran, kun suuri kotka iski nuolena hänen kimppuunsa, joka istui
olkapäilläni. Karjaisin, kotka lensi tiehensä, ja samassa olin jo
metsässä, puiden suojassa. Siellä minun täytyi kulkea varovasti,
etteivät puiden oksat iskisi kannettavani päätä maahan.
"Kuljin siten eteenpäin, kunnes lähenin metsän keskustaa. Silloin
kuulin suden ulvahtavan oikealla, johon vastattiin vasemmalta ja sitte
edestä ja takaa. En tohtinut pysähtyä, vaan jatkoin rohkeasti matkaani
oppaanani aurinko, joka välistä pilkisti puiden oksien lomitse. Näin
mustien ja harmaiden haahmojen pujahtelevan lähellä tietäni nuuskien
ilmaa hypähdellessään ja pian tulin pienelle aukealle, ja katso,
maailman kaikki sudet olivat kokoontuneet sinne. Vereni jähmettyi ja
jalkani alkoivat vavista. Seisoin hiljaa paikallani, nuija koholla, ja
sudet hiipivät hitaasti lähemmäksi urahdellen ja äristen tullessaan,
kunnes ne muodostivat tiheän piirin ympärilleni. Mutta ne eivät
hyökänneet kimppuuni, vaan tulivat yhä lähemmäksi. Yksi hyppäsi, mutta
ei tarkoittanut minua, vaan häntä, joka istui olkapäilläni. Hypähdin
syrjään, niin ettei peto osunut maaliinsa, ja pudottuaan maahan se
ärisi ja vinkui kuin suuresti peloissaan. Muistin silloin uneni, jos se
nyt oli uni, ja vainajan sanat, että minusta oli tuleva sutten kuningas
-- minusta ja eräästä toisesta, jonka leijona toisi luokseni. Kävisikö
niin? Ellei, niin mistä johtui, etteivät sudet raastaneet minua heti
palasiksi?
"Seisoin hetkisen ajatellen asiaa ja sitten koroitin ääneni ja ulvoin
kuin susi, ja katso, Umslopogaas, valtava ulvonta kajahti minua
vastaan. Ojensin käteni ja kutsuin niitä. Ne riensivät luokseni
tunkeillen ympärilläni kuin aikoen tuhota minut, mutta eivät tehneet
minulle mitään pahaa. Ne nuolivat jalkojani punaisella kielellään ja
tunkeutuivat kilvan luokseni painautuen minua vastaan kuin hyväilyjä
kerjäävän kissan on tapana tehdä. Eräs tosin koetti tavoitella häntä,
joka istui olkapäilläni, mutta minä sipaisin sitä nuijallani, jolloin
se pakeni kuin piesty koira, vieläpä toiset purivat sitä, niin että se
uikutti surkeasti. Nyt tiesin, ettei minun tarvinnut pelätä enää, sillä
olin kummitussutten kuningas, ja niin astelin ylpeästi edelleen sutten
valtava, harmaan ja mustan kirjava lauma jäljessäni. Niin minä vaelsin
tietäni eteenpäin ja ne tulivat hiljaa jäljessäni ja sivullani hiipien;
maahan karisseet lehdet vain rapisivat niiden jaloissa, tomu kohosi
korkealle, ja vihdoin me saavuimme metsän reunaan.
"Siinä johtui mieleeni, ettei minun sopinut siten näyttäytyä ihmisille,
sillä kaikki pitäisivät minua noitana ja minut tapettaisiin. Pysähdyin
sentähden metsän reunassa ja käskin kädenliikkeellä sutten palata
takaisin. Murheellinen ulvahdus oli vastauksena, ikäänkuin ne olisivat
olleet suruissaan eron johdosta, mutta minä huusin niille tulevani
takaisin niiden kuninkaaksi, ja minusta näytti, että niiden julmat ja
villit sydämet ymmärsivät sanani. Sitten ne hiipivät kaikki tiehensä ja
minä olin jälleen yksin.
"Ja nyt, Umslopogaas, on aika mennä levolle, huomenillalla lopetan
kertomukseni."