Nyt, isäni, palaan hieman takaisinpäin kertomuksessani, joka on pitkä
ja mutkainen kuin polveileva joki, ja kerron, mitä Umslopogaasille
tapahtui hänen jouduttuaan leijonan kynsiin. Hän kertoi minulle kaikki,
kun vihdoin tapasimme toisemme vuosien kuluttua.
Leijona riensi pitkin loikkauksin tiehensä Umslopogaas hampaissaan.
Kerran hän koetti riuhtaista itseänsä irti, mutta peto kiristi vain
otettaan, joten hän heittäytyi aivan hervottomaksi ja katseli
taaksepäin nähden Nadan kasvot, kun tämä syöksyi aitauksesta huutaen:
"Pelastakaa hänet!" Hän näki tytön kasvot ja kuuli nuo sanat, mutta
sitten pimeni maailma hänen ympärillään ja hänestä tuntui, että hän
vaipui sikeään uneen.
Tuntiessaan kipua reidessään, johon leijona oli häntä purrut,
Umslopogaas heräsi pian jälleen ja kuuli jonkun ärjäisevän. Hän
katsahti ylös ja näki lähellään leijonan, joka oli hellittänyt hänet
hampaistaan. Peto sähisi raivosta ja tuijotti edessään seisovaan
kookkaaseen ja rotevaan nuorukaiseen, jolla oli julmat kasvot ja yllään
mustan- ja harmaankirjava sudentalja, joka oli kiinnitetty hänen
olkapäilleen siten, että yläleuka hampaineen oli hänen päälaellaan. Hän
seisoi leijonan edessä suuri sotakilpi toisessa ja raskas raudoitettu
nuija toisessa kädessä, ärjähdellen uhkaavasti.
Peto painautui hyppyyn muristen raivoisasti, mutta nuorukainen ei
odottanutkaan hyökkäystä. Hän syöksähti eteenpäin ja iski petoa
nuijallaan päähän. Isku oli ankara ja osui paikalleen, mutta ei ollut
kuolettava, sillä leijona peräytyi takajaloilleen ja iski raivoisasti
häntä kohti. Hän ojensi kilven suojakseen, mutta tuo voimakas isku löi
kilven takaisin sellaisella vauhdilla, että nuorukainen kaatui
selälleen kilven alle ja makasi siinä ulvoen kuin tuskissaan keppuroiva
susi. Leijona oli samassa hänen kimpussaan, ja tilanne muuttui mitä
uhkaavimmaksi. Nuorukaisella oli vielä kilpi suojanaan, joten leijona
ei päässyt häntä heti raatelemaan, mutta Umslopogaas näki, ettei voinut
kauan kestää, ennenkuin kilpi väistyisi ja vieras saisi surmansa.
Leijonan rinnassa oli vielä terä syvälle painuneena Umslopogaasin
katkennut keihäs, ja nähdessään tämän Umslopogaas päätti painaa keihään
sydämeen saakka tahi kuolla. Hän nousi nopeasti, sillä hätä palautti
hänen voimansa, ja syöksyi paikalle, jossa leijona ahdisti kilven
suojassa kamppailevaa vierasta. Peto ei huomannut häntä, kun hän
heittäytyi polvilleen ja tarttuen katkenneeseen keihääseen työnsi sen
syvälle pedon ruumiiseen ja väänsi terän ympäri. Nyt se näki uuden
vastustajansa ja kääntyi tätä kohti haavoittaen terävillä kynsillään
tätä rintaan ja käsivarsiin.
Umslopogaas vierähti kyljelleen, mutta kuuli samassa valtavaa ulvontaa
ja katso, harmaita ja mustia susia syöksyi leijonan kimppuun repien ja
raastaen sitä, kunnes se kaatui ja silvottiin palasiksi. Umslopogaas
menetti jälleen tajuntansa, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän
makasi kuin kuollut.
Vihdoin hän tointui jälleen ja samalla palautui muistikin. Hän muisti
ottelun ja katsahti ylös nähdäkseen leijonan. Sitä ei näkynyt, mutta
sen sijaan hän huomasi makaavansa ruo'oista tehdyllä vuoteella jossakin
luolassa, jossa oli runsaasti kaikenlaisten eläinten nahkoja. Vedellä
täytetty ruukku oli hänen vieressään. Ojentaen kätensä hän tarttui
ruukkuun ja joi ja silloin hän huomasi, että hänen kätensä oli ohut
kuin taudin laihduttama ja rinta täynnä tuskin umpeen menneitä arpia.
Hänen siinä maatessaan ihmetellen, pimeni luolan suu ja sisään astui
sama nuorukainen, joka oli otellut leijonan kanssa joutuen tämän alle,
kantaen tapettua kaurista hartioillaan. Hän pudotti otuksen maahan ja
astui Umslopogaasin luo.
"Ou!" huudahti hän, "silmäsi ovat auki -- elätkö siis, muukalainen?"
"Elän", vastasi Umslopogaas, "ja olen kovin nälkäinen."
"Onpa jo aikakin", sanoi toinen. "Kaksitoista päivää sitten raahasin
sinut tänne metsien halki suurella vaivalla ja koko ajan olet maannut
tiedotonna juoden vain vettä. Leijona oli raadellut sinut niin pahasti,
etten voinut uskoa sinun jäävän henkiin. Kahdesti olin jo
surmaamaisillani sinut lopettaakseni kärsimyksesi ja säästyäkseni
vaivoista, mutta pidätin käteni eräältä vainajalta saamani ilmoituksen
tähden. Nyt syö, että voimasi palautuisivat. Sitten puhelemme."
Umslopogaas söi ja alkoi tervehtyä päivä päivältä, ja kun hän oli
voimistunut, istuivat he eräänä iltana luolassaan nuotion ääressä
keskustellen.
"Mikä on nimesi?" kysyi Umslopogaas.
"Minua sanotaan Susi-Galaziksi", vastasi toinen. "Olen zulu ja samaa
verta kuin Chaka-kuningas, sillä Senzangaconan isä oli isoisäni isä."
"Entä mistä olet kotoisin, Galazi?"
"Swazi-maasta -- halakazien heimoa, jonka päällikkö oikeastaan olisin.
Kas näin on asian laita: isoisäni Siguyana oli Senzangaconan, Chakan
isän, nuorempi veli. Mutta hän riitaantui Senzangaconan kanssa ja
hänestä tuli kulkuri. Muutamien Umtetwan miesten kanssa hän tuli sitten
Swazi-maahan ja asusti halakazi-heimon luona näiden suurissa luolissa,
ja lopulta kävi niin, että hän tappoi heimon päällikön ja anasti tämän
paikan. Hänen kuoltuaan hallitsi isäni, mutta maassa oli suuri puolue,
joka vihasi häntä sentähden, että hän oli zulu, tahtoen päällikön
paikalle oman heimon miehen. He eivät voineet kuitenkaan mitään, sillä
isäni hallitsi maata rautaisella kädellä. Minä olin isäni ja hänen
ensimmäisen vaimonsa ainoa poika ja syntynyt päälliköksi hänen
jälkeensä, minkätähden isäni vihamiehet -- heitä oli paljon ja he
olivat mahtavia miehiä -- vihasivat minuakin. Sellainen oli tilanne
viime talvena vuosi sitten, jolloin isäni päätti surmata kaksikymmentä
ylimystä, joiden hän tiesi vehkeilleen häntä vastaan. Mutta nämä saivat
tietää, mitä oli tulossa, ja houkuttelivat erään isäni vaimon, joka oli
heidän sukulaisensa, myrkyttämään hänet. Nainen syötti hänelle myrkyn
yöllä, ja aamulla minulle tuotiin sana, että isäni oli sairas ja tahtoi
tavata minua. Menin hänen majaansa, jossa tapasin hänet tuskissaan
riuhtoillen.
"'Mikä sinua vaivaa, isäni?' kysyin minä. 'Kuka on tehnyt tämän
konnantyön?'
"'Olen saanut myrkkyä, poikani', huohotti hän, 'ja hän, joka antoi sitä
minulle, seisoo takanasi'. Ja hän viittasi naiseen, joka seisoi ovella
pää alaspainuneena ja vavisten nähdessään ilkityönsä seuraukset.
"Tyttö oli nuori ja kaunis ja me olimme olleet ystäviä, mutta minä voin
sanoa, etten epäröinyt silmänräpäystäkään, sillä vereni kiehui. En
epäröinyt, vaan syöksyin häntä kohti keihäs koholla ja tapoin hänet
kaikista rukouksista huolimatta.
"'Hyvin tehty, Galazi', sanoi isäni. 'Mutta varo itseäsi, kun minä olen
poissa, sillä nämä swazi-koirat tahtovat karkoittaa sinut ja anastaa
paikkasi! Jos sinut karkoitetaan ja sinä kuitenkin jäät henkiin, niin
vanno minulle, ettet lepää, ennenkuin olet kostanut kuolemani.'
"'Sen vannon, isäni', vastasin minä. 'Vannon, etten säästä ainoatakaan
halakazi-heimon miestä, paitsi omia sukulaisiani; naiset vien orjuuteen
ja lapset vankeuteen!'
"'Suuria sanoja nuorukaisen suusta', lausui isäni, 'mutta tuon kaiken
olet tekevä, Galazi. Nyt kuolinhetkelläni näen selvästi, että sinä,
Siguyanan lapsi, saat vaeltaa koditonna muutamat jäljellä olevat
elinvuotesi ja tultuasi erääseen toiseen maahan saat kuolla miehen
lailla; ei näin, josta saan kiittää tuota naista.' Tämän sanottuaan hän
kohotti päätään, katsoi minuun ja heitti henkensä tuskaisesti
parahtaen.
"Astuin majasta raastaen tytön ruumista jäljessäni. Majan edessä oli
koolla useita ylimyksiä loppua odottaen, ja minä huomasin heidän synkät
katseensa.
"'Päällikkö, minun isäni, on kuollut!' huusin minä korkealla äänellä,
'ja minä, Galazi, joka nyt olen päällikkö, olen surmannut hänen
murhaajansa!' Ja minä riuhtaisin tytön ruumiin selälleen heidän
eteensä, niin että he saattoivat nähdä hänen kasvonsa.
"Tytön isä sattui olemaan miesten mukana, hän, joka oli houkutellut
tyttärensä tuohon konnantyöhön, ja näky saattoi hänet aivan suunniltaan
raivosta.
"'Mitä, veljet?' huusi hän. 'Sietäisimmekö, että tuo nuori zulu-koira,
tyttäreni murhaaja, tulee meidän päälliköksemme? Ei milloinkaan! Vanha
leijona on kuollut ja nyt on penikan vuoro!' Ja häh hyökkäsi minua
kohti keihäs koholla.
"'Ei milloinkaan!' toistivat toisetkin hyökäten myös minua kohti
keihäitään heristäen.
"Odotin enkä hätiköinyt, sillä isäni viimeisistä sanoista minä tiesin,
ettei kuolinhetkeni ollut vielä tullut. Odotin, kunnes mies oli aivan
lähellä; hän iski, minä hypähdin syrjään ja lävistin hänet samassa
keihäälläni, ja siihen hän vaipui kuolleena tyttärensä ruumiin päälle.
Sitten karjaisin ja syöksyin hyökkääjäin rivin läpi, eikä kukaan
koskenut minuun eikä voinut saavuttaa minua; ei ole miestä, joka saisi
minut kiinni, kun jalkani ovat maassa ja saan juosta vapaasti."
"Tahdonpa koettaa", sanoi Umslopogaas hymyillen, sillä hän oli
nopsajalkaisin kaikista zulunuorukaisista.
"Opettele ensin kävelemään jälleen ja juokse sitten", vastasi Galazi.
"Jatkahan kertomustasi", keskeytti Umslopogaas; "se on erittäin
jännittävä."
"Niin, se ei ole vielä lopussa, muukalainen. Pakenin halakazi-heimon
alueelta enkä viipynyt hetkeäkään Swazi-maassakaan, vaan kiiruhdin
nopeasti zulujen luo. Aikomukseni oli mennä suoraan Chakan puheille,
kertoa hänelle kärsimäni vääryydet ja pyytää, että hän lähettäisi
armeijan tuhoamaan halakazi-heimon. Mutta vaeltaessani minä saavuin
eräänä iltana ruokaa ja yösijaa etsiessäni erään vanhuksen luo, joka
tunsi Chakan ja oli tuntenut myös Siguyanan, minun isoisäni, ja oltuani
hänen luonaan pari päivää minä kerroin hänelle tarinani. Vanhus neuvoi
minua luopumaan suunnitelmastani sanoen, ettei Chaka-kuningas voinut
sietää omaan kuninkaalliseen sukupuuhunsa kuuluvia vesoja, vaan
tappaisi minut varmasti, ja tuo kunnon vanhus pyysi minua jäämään
luoksensa asumaan. Neuvo oli hyvä enkä minä ajatellut enää lähteä
kuninkaan luo oikeutta rukoilemaan, sillä se, joka pyytää kuninkaalta
oikeutta, yhdyttää välistä kuolemansa. Vanhuksen luo en myöskään
aikonut jäädä, sillä hänen poikansa katselivat minua karsain silmin, ja
sitäpaitsi tahdoin olla itse päällikkö, vaikkapa minun täytyisi
sentähden elellä aivan yksinänikin. Illalla lähdin sitten taipaleelle
lainkaan tietämättä, minne menisin.
"Kolmantena iltana saavuin erääseen pienoiseen kylään, joka on joen
toisella puolella vuoren juurella. Portilla istui eräs hyvin vanha
vaimo ilta-auringon paisteessa. Nähdessään minut hän sanoi minulle:
'Nuori mies, sinä olet kookas ja vahva ja nopea jaloistasi. Tahdotko
omistaa erään kuuluisan aseen, erään nuijan, jota kukaan ei voi
vastustaa?'
"Sanoin tahtovani omistaa sellaisen nuijan ja kysyin, mitä minun piti
tehdä saadakseni sen.
"'Tämä', sanoi vaimo: 'huomenna aamun sarastaessa sinun pitää mennä
tuonne vuorelle', ja hän osoitti vuorta, jossa nyt olet, muukalainen,
'jonka huipulla tuo kivinen velhotar istuu maailman loppua odottaen.
Kuljettuasi kaksi kolmattaosaa matkasta sinä tulet polulle, jota on
hyvin vaikea kiivetä, mutta sinun on pyrittävä eteenpäin ja hetkisen
kuluttua tulet synkkään metsään, jossa on hyvin pimeä. Siihen et saa
pysähtyä, vaan sinun täytyy tunkeutua metsän läpi, kunnes saavut
avonaiselle paikalle, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä
vuorenseinämä. Seinämässä on luola ja luolasta löydät erään miehen
luut. Tuo luut tänne ja minä annan sinulle nuijan.'
"Hänen vielä puhuessaan saapui portille kylän asukkaita, jotka
pysähtyivät kuuntelemaan.
"'Älä välitä hänen puheistaan, nuori mies', sanoivat he, 'ellet ole
kyllästynyt elämään. Älä välitä hänestä, hän on mielipuoli. Vuorelle ei
kukaan voi nousta, sillä se on aaveiden temmellyspaikka. Katsopas tuota
kivistä velhotarta, joka istuu sen huipulla! Ja tuo metsä on pahojen
henkien tyyssija eikä kukaan ole käynyt siellä vuosikausiin. Tämän
vaimon poika oli suuri huimapää; hän meni metsään kävelemään sanoen,
ettei hän pelännyt aaveita, ja kummitusväki, _amatongo_, tappoi hänet.
Siitä on jo monta vuotta eikä kukaan ole tohtinut lähteä etsimään hänen
luitaan. Hänen äitinsä istuu aina tässä kysellen jokaiselta
ohikulkijalta, eikö kukaan ottaisi suorittaakseen tehtävää ja tarjoten
suurta nuijaansa palkinnoksi, mutta kukaan ei ole tohtinut!'
"'He valehtelevat!' sanoi tuo vanha vaimo. 'Siellä ei ole
mitään kummituksia tahi aaveita. Aaveet asustavat vain heidän
pelkurisydämessään; vuorella on vain susia. Minä tiedän, että poikani
luut ovat luolassa, sillä olen hengessäni nähnyt ne, mutta
valitettavasti ovat vanhat jäseneni liian heikot voidakseni kiivetä
vuoripolkua ylös. Nuo ovat kaikki pelkuriraukkoja eikä täällä ole ollut
ainoaakaan miehistä miestä sen jälkeen kuin zulut surmasivat puolisoni
iskien hänet täyteen haavoja!'
"Kuuntelin mitään virkkamatta, mutta kun kaikki olivat sanoneet
sanottavansa, pyysin saada nähdä nuijan, joka annettaisiin palkinnoksi
sille, joka tohtisi mennä Kummitusvuoren metsän aaveita, _amatongeja_,
uhmaamaan. Vaimo nousi heti ja ryömi käsiinsä nojaten läheiseen majaan,
josta hän heti palasi laahaten jäljessään suurensuurta nuijaa.
"Katsele sitä, muukalainen, katso ja ihmettele!? Onko milloinkaan nähty
sen veroista?" Ja Galazi piteli asetta Umslopogaasin silmäin edessä.
Sepäs oli todellakin nuija, isäni, sillä minäkin, Mopo, näin sen
myöhemmin. Se oli raskas, kyhmyinen ja musta kuin tulessa noettu rauta
ja silattu teräksellä, joka oli kulunut iskuista sileäksi.
"Minä katselin asetta", jatkoi Galazi, "ja sanon sinulle, muukalainen,
että sydämessäni syttyi kiihkeä himo saada omistaa tuo ase.
"'Mikä on tämän nuijan nimi?' kysyin minä vaimo vanhukselta.
"'Sitä sanotaan Kahlaamon Vartijaksi', vastasi vaimo, 'eikä minkään
turhan takia. Viisi miestä on heiluttanut sitä sotakentällä ja
sataseitsemänkymmentäkolme miestä on heittänyt henkensä sen iskuista.
Hän, jolla se oli viimeksi, tappoi kaksikymmentä, ennenkuin hän itse
sortui kuolemaan, sillä nuijaa seuraa se onni, että sen omistaja kuolee
sankarina nuija kädessään. Koko Zulu-maassa on vain yksi toinen sen
veroinen ase, nimittäin Jikizan, tuolla taampana asustavan kirveskansan
päällikön suuri tappara, tuo vanha ja kuuluisa sarvivartinen
_Imbubuzi_, Itkuntekijä, joka kaataa kaikki vastustajat. Jos tappara
Itkuntekijä ja nuija Kahlaamon Vartija tukevat toisiaan, niin
Zulu-maassa on vain kolmisenkymmentä miestä, jotka kykenevät niitä
vastustamaan. Olen puhunut. Valitse!' Ja vaimovanhus katseli minua
kirkkaasti sameilla silmillään.
"'Nyt hän puhuu totta', sanoivat läsnäolijat. 'Anna nuijan olla, nuori
mies; hän, joka omistaa sen, jakelee tosin tuimia iskuja, mutta lopulta
hän sortuu keihäiden pistoihin. Kukaan ei tohdi omistaa Kahlaamon
Vartijaa.'
"'Onnellinen kuolema ja nopea myös!' sanoin minä ja tuumin asiaa
vanhuksen tarkatessa minua koko ajan. Vihdoin hän nousi pilkallisesti
naurahtaen. 'Eipä näy Vartija olevan tätä varten', sanoi hän minua
osoittaen. 'Tämähän on vain lapsi, minun on etsittävä oikea mies.'
"'Eipä hätäillä, vanhus', virkoin minä. 'Tahdotko lainata minulle
nuijan aseeksi, kun lähden hakemaan poikasi luita kummitusväen luota?'
"'Lainatako Vartijan sinulle, poika? Ei, ei! Sittenpä en taitaisi nähdä
enää vilaukseltakaan sinua enkä tätä kelpo nuijaakaan.'
"'En ole mikään varas', vastasin minä. 'Jos aaveet tappavat minut, niin
ette näe minua enää ettekä nuijaa, mutta jos elän, niin tuon luut
teille, tahi ellen löydä niitä, niin tuon ainakin nuijan takaisin.
Ellette lainaa minulle nuijaa, en minäkään lähde tuonne aaveiden
temmellyspaikalle.'
"'Poika, silmäsi ovat rehelliset', sanoi vaimo katsellen minua
tutkivasti. 'Kas, tuossa nuija, mene etsimään poikani luita. Jos
kuolet, tuhoutukoon nuija kerallasi; jollei tehtäväsi onnistu, tuo se
takaisin, mutta jos saat luut haltuusi, niin on nuija sinun ja on
tuottava sinulle mainetta ja kunniaa ja sinä olet kuoleva miehen lailla
kohottaen sitä viimeiseen saakka korkealle kaatuneiden vastustajaisi
yläpuolelle!'
"Seuraavana päivänä aamun sarastaessa minä sitten otin nuijan käteeni
ja keveän kilven toiseen ja valmistauduin matkalle. Vanhus antoi
minulle siunauksensa jäähyväisiä sanoessamme, mutta kylän muu väki
pilkkasi minua lausuillen: 'Niin piskuinen mies ja suuri nuija! Varo
vain, pienokainen, etteivät aaveet koettele nuijaasi omaan kalloosi!'
"He sanoivat niin, mutta eräs tyttö -- vanhuksen pojantytär -- vei
minut hiukan sivulle ja pyyteli, etten menisi, sillä Kummitusvuoren
metsällä oli hyvin paha maine; kukaan ei tohtinut sinne tunkeutua,
sillä aivan varmasti tiedettiin sen olevan täynnä pahoja henkiä, jotka
ulvoivat kuin sudet. Kiitin tyttöä, mutta toisille en virkkanut mitään;
kysyinhän vain tietä Kummitusvuorelle.
"Jos jaksat sinne, muukalainen, niin tule luolan suulle katsomaan
näköalaa, sillä kuu on noussut."
Umslopogaas nousi heti ja ryömi ulos ahtaasta suuaukosta. Siellä kohosi
hänen yläpuolellaan korkealle mahtava, harmaja vuorenhuippu, joka
ääriviivoiltaan muistutti etukumarassa istuvaa naisellista olentoa.
Paikka, jossa luola sijaitsi, oli niin ollen ikäänkuin tuon istuvan
naisen sylissä. Hiukan alempana oli pienten pensaiden peittämä jyrkästi
viettävä rinne, alempana häipyen laajaan ja tiheään viidakkoon, joka
ulottui kaukana siintävän vuorenharjanteen jyrkänteille saakka. Tuon
vuorenharjanteen juurella virtaavan joen toisella puolella levisivät
silmänkantamattomiin Zulu-maan aukeat aavikot.
"Tuolla, muukalainen", sanoi Galazi viitaten Kahlaamon aavikolle, "on
kylä, jossa tuo vanha vaimo elelee. Tuolla kohoaa tasangolta
vuorenrinne, jota ylös minun oli kiivettävä; tuolla on viidakko, jossa
_amatongo_, kummitusväki, asustaa, tuolla metsän tällä puolella menee
luolaan vievä polku ja tässä on luola. Katsopas tätä kivilohkaretta
tässä luolan suulla; se kääntyy -- näin ja sulkee luolansuun. Vaikka se
on noin suuri, voi pieni lapsikin vääntää sen paikoilleen, sillä se
liikkuu tasapainossa terävän kallionkulman kärkeen nojaten. Mutta pane
merkille tämä: lohkaretta ei saa kiertää liian paljon, sillä katsohan:
jos se koskettaa tähän", ja hän osoitti erästä piirtoa kalliossa luolan
suulla, "ei tarvitse olla vahvakaan kyetäkseen vääntämään sen takaisin;
olen tehnyt sen monta kertaa enkä ole vielä täysikasvuinen; mutta jos
se sivuuttaa tämän piirron, niin se solahtaa paikaltaan sisälle luolan
suuaukkoon tukkien sen kuin pyöreä piikivi kapean ruukun kaulan, ja
minä luulen, ettei kaksikaan miestä, toinen sisäpuolelta työntäen ja
toinen ulkopuolelta raastaen saisi sitä hievahtamaankaan. Katsos nyt:
minä käännän kiven asentoon kuten iltaisin on tapanani, näin" -- ja
tarttuen lohkareeseen hän kiepautti sen ympäri kuin oven, joka kääntyy
kiertonastojensa varassa. "Noin se saa olla ja sen voi pyörtää takaisin
vain yhdellä käden sysäyksellä, mutta kukaan ei voisi arvata, että
tässä on jokin luola, paitsi ne, jotka tietävät salaisuuden. Mutta nyt
kyllin kivestä. Astu sisään jälleen, matkamies, että saan jatkaa
kertomustani, joka on pitkä ja kummallinen.
"Lähdin vanhuksen majasta ja kylän väki saatteli minua joen partaalle.
Joki oli tulvillaan, ja vain harvat olivat tohtineet pyrkiä sen poikki.
"'Ha! ha!' nauroivat saattajani, 'siinä sinun matkasi oli, pieni mies;
vahdi nyt kahlaamoa, sinä, jonka piti voittaa itsellesi Kahlaamon
Vartija! Iske veteen nuijallasi, ehkäpä joki asettuu, niin että pääset
yli!'
"En vastannut mitään heidän pilkkasanoihinsa, sidoinpahan vain kilven
olkapäilleni ohuella hihnalla ja kiinnitin matkareppuni vyötäisilleni;
nuijaa kiikutin hampaissani varren nahkasilmukasta. Sitten painalsin
jokeen ja uin. Kahdesti painoi virta minut veden alle, muukalainen, ja
rannalla seisojat huudahtivat, että olin mennyttä miestä, mutta minä
nousin pinnalle jälleen ja saavuin vihdoin toiselle rannalle.
"Nyt eivät rannalla olijat pilkanneet enää; he seisoivat aivan vaiti
ihmetellen ja minä kiiruhdin eteenpäin, kunnes tulin jyrkänteen
juurelle. Kiipeäminen sujui työläästi, muukalainen; kun jalkasi ovat
vahvistuneet, näytän sinulle tien. Mutta minä en hellittänyt ja
keskipäivällä saavuin metsän reunaan. Siinä levähdin hetkisen ja
maistelin hiukan mukaani ottamiani eväitä, sillä nyt oli minun koottava
voimani mennäkseni aaveita vastaan, jos siellä nyt olikaan mitään
aaveita. Nousin ja tunkeusin viidakkoon. Puut ovat siellä suuria ja
paksuja, muukalainen, ja niin tiheälehtisiä, että muutamin paikoin on
päivälläkin yhtä pimeä kuin yöllä alkavan kuun aikana. Kuljeskelin
eteenpäin ja eksyin tieltä tuontuostakin, mutta aika-ajoin näin puiden
latvojen välistä tuon kivinaisen, joka istuu tuolla ylhäällä,
Kummitusvuoren huipulla, ja minä ohjasin kulkuni sen polvia kohti.
Pamppailevin sydämin pyrin urheasti eteenpäin tuossa synkässä metsässä,
jonka autius ja hämärä toivat mieleen yön hiljaiset hetket, ja
usein minä pyörähdin katsomaan taakseni, näkyisikö kummitusväen,
_amatongojen_, pälyviä silmiä. Mutta mitään ei näkynyt, paitsi suuria,
limaisia käärmeitä, jotka väistyivät tieltäni metsän kätköihin;
ehkäpä ne olivatkin noita henkiä, _amatongoja_. Välistä näin myöskin
vilahdukselta suuren suden, joka puikkelehti puiden välissä piilotellen
ja minua vaanien, ja koko ajan suhahteli tuuli suurissa oksissa
korkealla yläpuolellani surullisesti huokaillen, mikä kuulosti naisten
valitukselta.
"Vaelsin vain eteenpäin laulaen kulkiessani karkoittaakseni pelon
sydämestäni, ja vihdoin tuossa kahden tienoilla alkoivat puut harveta,
maa kohota ja valo tulvi jälleen esteettömästi taivaan korkeuksista.
Mutta sinä olet väsynyt, muukalainen, ja ilta käy myöhäiseksi. Paneudu
nukkumaan, ja huomenna minä lopetan kertomukseni. Sanohan ensin, mikä
on nimesi?"
"Olen nimeltäni Umslopogaas, Mopon poika", vastasi toinen, "ja kerron
tarinani, kun olet lopettanut omasi. Nyt nukkukaamme."
Nimen kuullessaan Galazi hätkähti ja näytti hyvin hämmästyneeltä,
mutta ei sanonut mitään. He paneutuivat levolle ja Galazi peitti
Umslopogaasin kauriin taljoilla.
Mutta itse oli Susi-Galazi niin karaistunut, että hän makasi paljaalla
kalliolla ilman mitään peitettä. Niin he nukkuivat ihmisverta
vainuavien sutten ulvoessa luolan suulla.