Nousin ylistäen kuningasta äänekkäästi ja poistuin kävellen hitaasti
portista ulos, mutta päästyäni ulkopuolelle kiihtyivät palaneen käteni
tuskat sietämättömiksi. Juoksin valittaen sinne tänne, kunnes päädyin
erään tuttavani majalle, josta löysin rasvaa, mutta voideltuani käteni
syöksyin jälleen ulos, sillä en voinut olla yhdessä kohden. Harhailin
tietämättä minne kuljin ja vihdoin saavuin kotini raunioille. Majoja
ympäröinyt aitaus oli vielä jäljellä; tuli ei ollut tarttunut siihen.
Astuin sisäpuolelle: siellä olivat majat tuhkana -- tuhkaa oli nilkan
vahvuiselta. Kävelin ja katselin hävityksen jälkeä ja jalkani sattui
johonkin kovaan ja särmikkääseen.
Oli kirkas kuutamo ja minä katsoin mitä se oli: edessäni olivat
vaimojeni ja lasteni mustuneet luut. Sydämeni katkerassa surussa minä
heittäydyin maahan ja peitin itseni kotini tuhalla ja vaimojeni ja
lasteni luilla. Niin, isäni, siinä minä makasin tuhan peitossa, tuhan,
joka peitti myös nuo hiiltyneet luut. Siten lepäsin viimeisen kerran
kotonani, ja niiden tomu, joille olin antanut elämän, suojeli minua
yökylmältä. Sellaista tapahtui meille Chakan päivinä, isäni, ei vain
minulle, vaan monelle muullekin.
Makasin tuhassa ja valitin kidutuksen aiheuttamasta tuskasta sekä
sydämeni suuresta surusta. Miksi en ollut nielaissut myrkkyäni tuolla
Chakan majassa ja Chakan silmäin edessä? Miksi en niellyt sitä nyt ja
lopettanut kärsimyksiäni? Ei, koska olin kärsinyt kaikki nämä tuskat,
niin en aikonut suoda hänelle sitä iloa. Nyt, kun olin kestänyt
tulikoetuksen, tulisin vielä kerran mahtavaksi ja voimakkaaksi, ja minä
himosin valtaa ja suuruutta. Niin, suruni päätin kestää ja tulla
suureksi, niin että kerran voisin kostaa kuninkaalle kaikki. Ah, isäni,
siinä tuhassa maatessani minä rukoilin esi-isäni henkiä, _Amatongioja_,
suojelushenkeäni _Ehloséta_, ja rohkeninpa rukoilla Umkulunkuluakin,
maailman suurta sielua, joka liikkuu taivaissa ja maan päällä
näkymättömänä ja äänettömästi, että saisin elää voidakseni surmata
Chakan samoinkuin hän oli surmannut minun rakkaani. Ja rukoillessani
minä vaivuin uneen, tahi menin tajuttomaksi ja olin kuin kuollut.
Näin näyn, joka oli lähetetty vastaukseksi rukoukseeni, tahi ehkä se
oli vain kiihtymyksestäni johtunut mielenhäiriö. Minusta näytti, isäni,
kuin olisin seisonut suuren ja leveän joen partaalla. Oli pimeätä,
virran kalvo vain kimalteli siellä täällä, mutta kaukaa toiselta
rannalta näkyi kuin myrskyisen päivän kajastusta, jonka valossa näin
valtavan kaislameren, joka aaltoili heräävässä aamutuulessa ja josta
ilmestyi miehiä, naisia ja lapsia, sadoittain, tuhansittain, jotka
syöksyivät virran laineisiin ja kiitivät pois. Isäni, kaikki nuo
näkemäni ihmiset olivat mustia -- joukossa ei ollut ainoatakaan sinun
laistasi valkoista, sillä tämä näky koski vain zulukansaa, joka yksin
on kaislikosta kotoisin. Toiset uivat virran yli hyvin nopeasti toisten
taistellessa vedessä kauemmin -- mutta niinhän on tässäkin elämässä --
toiset kuolevat pian ja toiset elävät hyvinkin kauan. Näin vedessä
lukemattomia kasvoja, joukossa monet tututkin. Siellä oli Chaka ja
hänen vieressään näin itseni; siellä oli myös prinssi Dingaan, Chakan
veli, ja Umslopogaas-poikanen ja Nada-tyttäreni, ja silloin minulle
selvisi, ettei Umslopogaas ollutkaan kuollut, vaan kadoksissa.
Käännyin katsomaan rannalle, jolla seisoin, ja huomasin, että takanani
kohosi musta kallioseinämä, valtava ja jyrkkä, jossa oli useita
norsunluisia ovia, joista tulvi valoa ja kuului naurua; toisia ovia oli
myös, mustia kuin kivihiilestä tehtyjä, ja niistä ammotti pimeys ja
kuulin valituksia. Ovien edessä oli istuin, jolla istui ihmeen ihana
naisellinen olento. Hän oli pitkä ja solakka, yllään valkoinen vaippa,
ja hän ainoa oli valkoinen, ja hänen hiuksensa olivat kuin tulessa
sulatettu kulta, ja hänen kasvonsa säteilivät kuin keskipäivän aurinko.
Ja minä näin, että nuo joesta tulijat seisahtuivat vielä vettävaluvina
naisen eteen ja minä kuulin heidän huutavan:
"Terve, _Inkosazana-y-Zulu!_ Terve, taivaan kuningatar!"
Tuolla ihmeellisellä naisella oli kummassakin kädessään pieni sauva.
Oikeassa kädessä oleva oli valkoinen, norsunluinen, ja vasemmassa
kädessä musta eebenholtsinen. Ja kun tulijat astuivat valtaistuimen
eteen tervehtimään häntä, viittasi hän milloin oikeassa kädessään
olevalla norsunluusauvalla, milloin eebenholtsisauvalla.
Norsunluusauvalla hän osoitti noita norsunluu-ovia, joista tulvi valoa
ja kuului naurua, ja eebenholtsisauvalla hän osoitti noita
kivihiiliovia, joista ammotti pimeys ja kuului valituksia. Ja
viittausten mukaan astuivat tervehtijät, toiset valoon ja toiset
pimeyteen.
Siinä seisoessani saapui pieni joukko joen yli. Katselin heitä ja
tunsin jokaisen. Tulijat olivat Unandi, Chakan äiti, vaimoni Anadi,
Moosa-poikani ja kaikki muut vaimoni ja lapseni ja ne, jotka olivat
tuhoutuneet heidän kerallaan.
He pysähtyivät naisen, Taivaan prinsessan eteen, jolle Umkulunkulu oli
uskonut tehtäväksi suojella zulu-kansaa, ja minä kuulin heidän
huutavan:
"Terve, _Inkosazana-y-Zulu_, terve!"
Silloin hän, Inkosazana, osoitti norsunluusauvalla norsunluuovia, mutta
he seisoivat paikoillaan hievahtamatta. Silloin hän puhui ensi kerran
hiljaisella äänellä, jota oli kaamea kuulla.
"Astukaa sisään, kansani lapset, astukaa sisään valoon ja kirkkauteen.
Miksi viivyttelette?"
Mutta he seisoivat vain paikoillaan ja Unandi lausui:
"Oi Taivaan kuningatar, me viivymme rukoillaksemme rangaistusta
hänelle, joka murhasi meidät. Minä, jota maan päällä sanottiin
Taivaiden äidiksi, rukoilen sinua, oi Taivaan Kuningatar, kaikkien
näiden seuralaisteni puolesta: rankaise häntä, joka murhasi meidät."
"Mikä on hänen nimensä?" kysyttiin tuolla hiljaisella ja kaamealla
äänellä.
"Chaka, zulujen kuningas", vastasi Unandi. "Chaka, minun poikani."
"Monet ovat jo vaatineet tuota päätä", vastasi Taivaan kuningatar, "ja
vielä useammat tulevat sitä vaatimaan. Älä pelkää, Unandi, hänen päänsä
on vaipuva. Älkää pelätkö, Anadi ja te Mopon vaimot ja lapset, se on
vaipuva, sanon minä. Keihäs, joka lävisti rintasi, Unandi, on lävistävä
myös Chakan rinnan, ja kuulkaa te Mopon vaimot ja lapset, käsi, joka
survaisee keihään, on oleva Mopon käsi. Minä johdan häntä ja hän on
tekevä, mitä minä tahdon. Hän on oleva kostoni välikappale maan päällä!
Astukaa sisään, kansani lapset, valoon ja kirkkauteen, sillä Chakan
tuomio on kirjoitettu."
Näin uneksin, isäni. Tämä oli näky, joka lähetettiin minulle
lohdutukseksi maatessani tuskissani ja epätoivossa rakkaideni luiden
keskellä kotini tuhassa. Siten minun suotiin nähdä taivaan Inkosazana
sellaisena kuin hän on todellisuudessa. Näin hänet vielä kahdesti,
mutta täällä maan päällä ja valveilla ollessani. Niin, kolmesti on
minun suotu nähdä nuo kasvot, joita en saa nähdä enää ennen kuolemaani,
sillä kukaan ei voi nähdä neljättä kertaa Inkosazanaa ja elää. Sano,
olenko järjiltäni, isäni, ja ovatko nuo näyt vain pimenneen järkeni
hulluja houreita? En tiedä, mutta totta on, että olin näkevinäni ne.
Heräsin taivaan alkaessa vaaleta nousevan päivän edellä; palaneen
käteni polte havahdutti minut unestani tahi tainnoksista. Ravistin
tuhan päältäni ja menin joelle peseytymään. Palattuani istahdin
kuninkaan vaimojen asunnon, _emposenin_, portille, odottamaan, kunnes
nämä tapansa mukaan tulisivat vettä noutamaan. Vihdoin he tulivat ja
peittäen kasvoni minä odotin Balekaa. Näin hänet pian, hän oli
surullisen näköinen ja käveli hitaasti vesiastia kädessään. Kuiskasin
hänen nimensä ja hän pujahti syrjään erään aloe-pensaan taakse sanoen
toisille jonkun terävän piikin tunkeutuneen jalkaansa ja viivytteli
siten, kunnes toiset olivat menneet. Sitten hän tuli luokseni ja me
tervehdimme katsellen murheen murtamina toisiamme silmiin.
"Oli onneton päivä, kun kuuntelin sinua, Baleka", sanoin minä, "sinua
ja Taivaiden äitiä, ja pelastin lapsesi. Katso nyt, mihin kurjuuteen se
on meidät saattanut! Kaikki omaiseni ovat kuolleet -- Taivaiden äiti on
kuollut -- ja minä itse olen saanut kestää mitä julmimman
tulikidutuksen." Ja minä näytin hänelle palaneen käteni.
"Niin, Mopo veljeni", vastasi hän, "mutta oma liha on jokaista lähinnä,
enkä minä välittäisi tästä paljoakaan, ellei poikani Umslopogaas olisi
myös kuollut, kuten äsken kuulin."
"Puhut kuin nainen ainakin, Baleka", sanoin minä. "Etkö sitten välitä
rahtuakaan siitä, että minä -- sinun veljesi -- olen menettänyt kaikki,
mitä rakastin?"
"Sinulle, veljeni, voi vielä uusi vilja versoa, mutta minulla ei ole
enää mitään toivoa, sillä kuningas ei katsahdakaan enää puoleeni. Suren
tähtesi, mutta minulla oli vain tämä ainoa, ja oma liha on jokaista
lähinnä. Luuletko minun pelastuvan? Ei, veljeni. Säästyin joksikin
ajaksi, mutta sitten menen sinne, jonne toisetkin ovat menneet. Chaka
on jo merkinnyt minut, jonkun ajan saan ehkä elää vielä, mutta sitten
minun täytyy kuolla. Hän leikkii vain kanssani kuten leopardi
haavoittuneen kauriin kanssa. Mutta siitä en välitä, suren vain poikaa,
sillä sellaista poikaa ei ollut toista. Oi, jos saisin kuolla pian ja
pääsisin etsimään häntä!"
"Jospa poika ei olekaan kuollut, Baleka, entä sitten?"
"Mitä sinä tarkoitat?" vastasi hän kääntyen puoleeni ja tuijottaen
minuun hurjasti. "Oi, sano se jälleen -- jälleen, Mopo! Kuolisin ilolla
vaikka sata kuolemaa saadakseni tietää, että Umslopogaas elää."
"Ei, Baleka, minä en tiedä mitään, mutta viime yönä näin unta", ja minä
kerroin hänelle näkyni kokonaan kuin myös sen, mitä oli tapahtunut sitä
ennen.
Hän kuunteli sanojani tarkoin kuin kuninkaan tuomiota elämästä tahi
kuolemasta.
"Luulen unesi merkitsevän jotakin, Mopo!" sanoi hän vihdoin. "Olet aina
ollut muita erikoisempi, jolle matkojen etäisyydet eivät merkitse
mitään. Nyt tiedän, että Umslopogaas elää, ja nyt minä voin kuolla
onnellisena. Niin, älä väitä vastaan; minun täytyy kuolla, tiedän sen.
Luin kuninkaan silmistä tuomioni. Mutta mitäpä siitä! Eihän se merkitse
mitään, kunhan vain prinssi Umslopogaas elää vielä."
"Rakkautesi on suuri, vaimo", sanoin minä, "ja juuri tämä rakkautesi on
saattanut meille monet murheet. Ja lopultakin voi käydä niin, ettei
sillä voiteta mitään, sillä säälimätön kohtalo vainoaa meitä. Sano nyt,
mitä minun pitää tehdä? Pakenenko vai jäänkö tänne jättäen kaikki
sallimuksen ja sattumain varaan?"
"Sinun täytyy jäädä tänne, Mopo. Katsos nyt! Minä tiedän kuninkaan
mietteet. Hän on peloissaan murhattuaan äitinsä; hän pelkää koko kansan
nousevan kostamaan äidinsurmaajalle. Sentähden sanoo hän kaikille,
ettei hän tappanut äitiään Unandia, vaan tämä tuhoutui tulessa, joka
taikavoimain vaikutuksesta tuhosi kotisi, ja vaikka kaikki tietävät
hänen valehtelevan, ei kukaan tohdi väittää häntä vastaan. Täällä
toimeenpannaan rikollisten etsiminen, 'vainuaminen', kuten hän sinulle
sanoikin, mutta erilainen 'vainuaminen' kuin ennen, sillä sinä ja hän
tulette toimittamaan taikureiden tehtävän, ja silloin hän surmauttaa
kaikki, joita hän pelkää, kaikki, joiden hän tietää vihaavan häntä
hänen pahuutensa tähden ja sentähden, että hän murhasi oman äitinsäkin.
Sentähden hän nyt säästi henkesi, Mopo, ja tekee sinusta jälleen
mahtavan miehen, sillä jos hänen äitinsä Unandi todellakin kuoli
noituuden uhrina, kuten hän sanoo, niin etkö silloin sinäkin kärsinyt
yhtä suurta vääryyttä ja eivätkö sinunkin vaimosi ja lapsesi joutuneet
saman noituuden uhreiksi? Sentähden, älä pakene! Odota aikaasi ja tule
mahtavaksi -- mahtavaksi koston suurta hetkeä varten, Mopo veljeni.
Sinulla on jo paljon kostettavaa, mutta mittasi on tuleva pian vielä
täydemmäksi, sillä kohta tulee minun vuoroni kuolla, jolloin minunkin
vereni huutaa sinua kostamaan. Kuule, Mopo. Eikö tässä maassa ole
muitakin prinssejä? Mitä tekevät kuninkaan veljet Dingaan, Umhlangana
ja Umpanda? Eivätkö he halua päästä valtaistuimelle, kuninkaaksi?
Eivätkö he joka aamu nouse vuoteeltaan tunnustellen raajojaan, elävätkö
he vielä, ja eivätkö he joka ilta paneudu levolle tietämättä, saavatko
he aamulla suudella vaimojaan vai kuninkaan punaisen keihään kärkeä?
Lähene heitä, veljeni; hiivi heidän sydämiinsä, urki heiltä heidän
mietteensä ja ilmaise heille omasi, ja minä olen varma, että vihdoin
tulee Chakan itsensä vuoro astua sisään portista, josta sinunkin
vaimosi ovat menneet ja josta minunkin täytyy pian mennä."
Niin puhui Baleka ja poistui jättäen minut mietteisiini, sillä hänen
sanansa olivat viisautta täynnä. Minä tiesin aivan hyvin, että
kuninkaan veljet olivat ainaisen pelon vallassa, sillä kuninkaan varjo
painoi heitä raskaasti. Pandasta ei ollut paljoakaan toivoa. Hän
rakasti mukavuutta ja oli osoittanut olevansa vailla tarmoa ja
neuvokkuutta. Mutta Dingaan ja Umhlangana olivat toista maata ja heistä
saattoi ehkä muovailla nuijan, joka iskisi Chakan kallon sirpaleiksi,
lintujen ruoaksi. Mutta Chakan malja ei ollut vielä täysi, joten
sopivaa hetkeä oli odotettava.
Mietiskeltyäni asiaa tarpeeksi minä nousin ja menin ystäväni luo
hoitelemaan palanutta kättäni, joka vaivasi minua kovin, ja laittelin
parhaillaan siteitä, kun lähetti saapui käskemään minua kuninkaan
puheille.
Lähdin heti ja tervehdin kuningasta heittäytyen maahan, mutta hän
tarttui käteeni ja nosti minut ylös lausuen lempeästi:
"Nouse, Mopo, palvelijani! Olet saanut paljon kärsiä vihollistesi
harjoittaman noituuden tähden. Olet menettänyt vaimosi ja lapsesi. Ja
minä olen menettänyt äitini. Itkekää, neuvonantajani, antakaa
kyyneltenne virtana valua, sillä minä olen menettänyt äitini ja Mopo
palvelijani vaimonsa ja lapsensa vihollistemme meihin kohdistaman
noituuden tähden!"
Ja kaikki neuvonantajat alkoivat silloin ääneensä itkeä Chakan
tuijottaessa heihin synkästi.
"Kuule, Mopo!" sanoi kuningas, kun itku oli vaiennut. "Kukaan ei voi
antaa minulle äitiäni takaisin, mutta minä voin antaa sinulle uusia
vaimoja, ja lapsia voit sinä vielä saada. Valikoi itsellesi kuusi
kuninkaalle varatuista naisista, karjastani saat sata parhainta päätä,
ja minun käskyläiseni rakentavat sinulle uuden kodin, joka on entistäsi
monin verroin suurempi ja kauniimpi. Nämä lahjoitan sinulle lämpöisellä
kädellä ja vielä enemmänkin olet saapa hyvitystä! Uuden kuun
ensimmäiseksi päiväksi kuulutan koko kansani koolle suureen
neuvotteluun, _bandhlaan_, johon sinunkin oma heimosi, langeni-heimo,
tulee saapuville, ja silloin me molemmat vietämme surujuhlan suuria
murheitamme muistellen ja silloin me otamme selville, kuka on kaikki
nämä surut aiheuttanut. Mene nyt, Mopo, mene! Ja menkää tekin,
neuvonantajani, ja jättäkää minut yksinäni itkemään äitini kuolemaa!"
Siten toteutuivat Balekan sanat, isäni, ja siten minusta tuli Chakan
avulla mahtavampi henkilö kuin ennen olin ollutkaan. Valikoin itselleni
karjan, parhaimman laatuaan; otin vaimot, joilla ei ollut kauneudessa
vertaa, mutta en välittänyt niistä, eikä minulle syntynyt enää lapsia.
Sydämeni oli kuin kuihtunut vesa. Chakan tuli oli imenyt voimat
ruumiistani, ja suru rakkaitteni menettämisen tähden oli vaimentanut
elämänhaluni.