Viivyin neljä päivää heimon luona ja toimitin kuninkaan asian.
Viidentenä päivänä minä ja seuralaiseni varustauduimme matkalle ja
käänsimme kasvomme kotia kohti, mutta kuljettuamme vähän matkaa me
kohtasimme joukon sotureita, jotka käskivät meidän pysähtyä.
"Mistä on kysymys, kuninkaan miehet?" kysyin minä rohkeasti.
"Siitä, Makedaman poika", vastasi heidän johtajansa, "että sinun on
luovutettava meille vaimosi Macropha ja lapsesi Umslopogaas ja Nada
voidaksemme menetellä heidän kanssaan kuninkaan käskyn mukaan."
"Umslopogaas", vastasin minä, "on mennyt sinne, johon kuninkaan käsi ei
ulotu, sillä hän on kuollut, ja mitä vaimooni Macrophaan ja tyttäreeni
Nadaan tulee, niin he ovat nyt swazien luolissa, joista kuningas saa
lähettää kokonaisen armeijan heitä etsimään voidakseen löytää heidät.
Macrophasta ei ole väliä, sillä minä vihaan häntä ja olen hylännyt
hänet, enkä välitä tytöstäkään, sillä maailmassahan on paljon tyttöjä,
ja on samantekevää, elääkö hän vai täytyykö hänen kuolla, mutta
kuitenkin rukoilen kuningasta säästämään hänen henkensä."
Puhelin näin huolettomasti, sillä tiesin aivan hyvin, että vaimoni ja
lapseni olivat turvassa Chakalta.
"Teet oikein rukoillessasi tyttäresi puolesta", sanoi soturi nauraen,
"sillä kaikki lapsesi on surmattu kuninkaan käskystä."
"Niinkö todellakin?" vastasin minä tyynesti, vaikka polveni vapisivat
ja kieleni takertui suulakeen. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Mutta
poikki isketty vesa versoo uusia silmuja, ja minulle voi vieläkin
syntyä lapsia."
"Aivan niin, Mopo, mutta ensin sinun täytyy saada uusia vaimoja, sillä
kaikki viisi vaimoasi ovat myöskin kuolleet."
"Niinkö todellakin?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon.
Olinkin jo kyllästynyt noihin lörpötteleviin akkoihin."
"Aivan niin, Mopo", sanoi soturi, "mutta saadaksesi uusia vaimoja ja
lapsia, täytyy sinun itsesi myös elää, sillä kuolleelle ei voi syntyä
lapsia, ja minä luulen, että Chakalla on varalla assegai, jota sinun on
suudeltava."
"Niinkö?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Auringon helle
on polttava ja matka väsyttää minua. Joka suutelee assegaita, nukkuu
sikeästi."
Niin sanoin, isäni, ja sillä hetkellä minä todellakin toivoin saavani
kuolla. Maailma oli minulle autio ja tyhjä. Macropha ja Nada olivat
menneet, Umslopogaas oli kuollut ja toiset vaimoni ja lapseni oli
murhattu. Minulla ei ollut enää voimia alkaa rakentaa uutta kotia,
rakkaistani ei ollut ketään jäljellä, ja kaikista päättäen täytyi minun
myös kuolla.
Soturit kyselivät seuralaisiltani, oliko puheeni Umslopogaasin
kuolemasta ja Macrophan ja Nadan menosta Swazi-maahan totta. Miehet
sanoivat: "Kyllä, totta on." Silloin soturit sanoivat vievänsä minut
kuninkaan luo, mikä ihmetytti minua suuresti, sillä olin luullut, että
he surmaisivat minut heti. Lähdimme liikkeelle, ja pala palalta sain
kuulla, mitä kotona oli tapahtunut.
Lähtöni jälkeisenä päivänä oli Chaka saanut kuulla urkkijoiltaan, että
toinen vaimoni -- Anadi -- oli sairas ja puheli kummia asioita
kuumehoureissaan. Hän otti silloin kolme soturia mukaansa ja meni
majaan auringon laskiessa. Soturit hän jätti oven ulkopuolelle sanoen
heille, ettei ketään saanut päästää ulos eikä sisään, ja itse hän astui
suureen majaani, jossa Anadi makasi sairaana, kädessään tuo pienoinen
assegai, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta. Unandi, Chakan äiti,
ja sisareni Baleka, Chakan vaimo, olivat sattumalta majassa, sillä
tietämättä, että olin vienyt pois Umslopogaasin, Balekan pojan, nuo
houkat naiset olivat jälleen tulleet hyväilemään ja suutelemaan poikaa.
Mutta tullessaan majaan he tapasivat siellä kaikki toiset vaimoni ja
lapseni. Nämä saivat käskyn poistua, paitsi Moosa, Anadin poika, joka
makasi sairaana -- sama poika, joka oli syntynyt kahdeksan päivää ennen
Umslopogaasia, Chakan poikaa. Moosa sai jäädä majaan ja he suutelivat
häntä ja antoivat hänelle imphiä, erästä sokeriruokoa, syötäväksi
peläten toisista naisista, minun vaimoistani, näyttävän hyvin
kummalliselta, etteivät he välittäneet toisista lapsistani, kun
Umslopogaas oli poissa.
Heidän siinä istuessaan pimeni oviaukko äkkiä ja katso, kuningas itse
astui sisään ja näki heidän hyväilevän Moosa-lapsukaista. Nähtyään kuka
tulija oli, heittäytyivät naiset maahan hänen eteensä ja tervehtivät
häntä. Mutta hän hymyili julmasti ja käski heidän istua. Sitten hän
puhutteli heitä sanoen: "Ihmettelette varmaankin, äitini Unandi ja
vaimoni Baleka, miksi olen tullut tänne Mopon, Makedaman pojan
majaan. Sanonpa sen teille: tulin sentähden, että hän on asioitani
toimittamassa, ja kuulin hänen vaimonsa Anadin olevan sairaana?-? hänkö
se on, joka makaa tuolla? Ja koska olen maan ensimmäinen lääkäri, tulen
parantamaan hänet, äitini Unandi ja sisareni Baleka."
Niin hän sanoi katsellen heitä puhuessaan ja ottaen nuuskaa pienen
keihäänsä kärjeltä, ja vaikka hänen sanansa olivat lempeät, vapisivat
molemmat naiset pelosta, sillä kun Chaka puheli noin, merkitsi se monen
kuolemaa. Mutta Unandi, taivaiden äiti, vastasi sanoen, että kuningas
oli tehnyt hyvin tullessaan sairaan luo, koska hänen lääkkeensä antoi
lepoa ja rauhaa sairaana oleville.
"Aivan niin", vastasi Chaka. "Muuten on hyvin miellyttävää, äitini ja
sisareni, nähdä teidän suutelevan tuota lasta. Ette varmaankaan voisi
rakastaa häntä enemmän, vaikka hän olisi omaa vertanne?"
Naiset vapisivat jälleen ja rukoilivat sydämessään, ettei Anadi, joka
oli sairas, heräisi ja puhelisi järjettömyyksiä houreissaan. Mutta
rukoukseen vastattiin alhaalta eikä ylhäältä, sillä Anadi heräsi ja
kuultuaan kuninkaan äänen hänen sairaalloiset ajatuksensa kohdistuivat
poikaan, jonka hän uskoi olevan kuninkaan lapsen.
"Ah!" sanoi hän nousten istumaan ja viitaten omaan poikaansa Moosaan,
joka kavahti säikähtyneenä majan seinää vasten. "Suutele häntä,
taivaiden äiti, suutele häntä! Keneksi sanotaan häntä, tuota nuorta
leijonan pentua, joka tuottaa meille onnettomuutta? Mopon ja Macrophan
pojaksi!" Ja hän nauroi hurjasti, vaikeni ja vaipui takaisin
nahkavuoteelleen.
"Mopon ja Macrophan pojaksi", toisti kuningas matalalla äänellä. "Kenen
poika hän on sitten, vaimo?"
"Oi, älä kysele häneltä, kuningas!" huudahtivat Unandi ja Baleka
heittäytyen maahan, sillä he olivat mielettömät pelosta. "Älä kysele
häneltä; hänellä on kummia haaveita, jotka eivät ole sinun korviasi
varten. Hän on noiduttu ja hourii."
"Hiljaa!" sanoi Chaka. "Tahdon kuulla, mitä tuo nainen puhelee. Ehkä
jokin totuuden tähti pilkoittaa hänelle pimeyden läpi ja minä saan
nähdä valkeuden. Kuka hän on sitten, vaimo?"
"Kukako hän on?" vastasi Anadi. "Oletko sinä hullu, koska kysyt, kuka
hän on? Hän on -- sh! -- pane korvasi lähelle, että voin puhua hiljaa,
sillä majan seinätkin voivat kuiskata salaisuuden kuninkaalle. Hän on
-- kuuletko sanani -- hän on Chakan ja Balekan, Mopon sisaren, poika,
vaihdokas, jonka Unandi, taivaiden äiti, saattoi petoksella tänne, ja
jonka hän aikoo viedä kansan eteen, kun maa on kyllästynyt kuninkaan
julmuuteen, ja asettaa hänet kuninkaan istuimelle."
"Hän valehtelee, oi kuningas!", huusivat molemmat naiset. "Älä kuule
häntä, hän valehtelee. Poika on Moosa, hänen oma poikansa, jota hän ei
nyt tunne kuumehoureissaan."
Mutta Chaka nousi ja nauroi julmasti. "Nobela ennusti kuin ennustikin
oikein", huudahti hän, "ja minä tein väärin kun tapoin hänet. Vai teit
sinä minulle tämmöisen kepposen, äitini! Halusit antaa minulle pojan
vastoin tahtoani, pojan, jonka piti kerran tappaa minut. Hyvä on,
Taivaiden äiti, alistu siis taivaiden tuomioon! Tahdoit antaa minulle
pojan tappaaksesi minut ja saadaksesi hallita; nyt minä, sinun poikasi,
tahdon vuorostani ryöstää itseltäni äitini. Kuole, Unandi! -- kuole
käden iskusta, jonka synnytit!" Ja Chaka iski pienen keihäänsä suoraan
äitinsä sydämeen.
Unandi, Taivaiden äiti, Senzangaconan vaimo, seisoi hetkisen
päästämättä huudahdustakaan. Sitten hän kohotti kätensä ja veti keihään
kyljestään.
"Samoin olet sinäkin kuoleva, Chaka, julmuri!" huusi hän ja kaatui
kuolleena majan permannolle.
Siten murhasi Chaka Unandin, oman äitinsä. Kun Baleka näki, mitä
tapahtui, pakeni hän majasta _emposeniin_, ja juoksi niin nopeasti,
etteivät ovella seisovat vartijat ehtineet pysäyttää häntä. Mutta omaan
majaansa päästyään hänen voimansa pettivät ja hän vaipui tajuttomana
maahan. Moosa poikani jäi kauhun lamauttamana paikoilleen, ja Chaka,
joka luuli häntä omaksi pojakseen, murhasi hänetkin omalla kädellään.
Sitten hän astui ulos ja jättäen nuo kolme soturia portille vahtiin hän
käski komppanian sotureita piirittää majani ja sytyttää ne tuleen. Sen
he tekivätkin, ja kun omaiseni syöksyivät ulos, tapettiin heidät, ja
ne, jotka eivät tulleet ulos, kuolivat liekkeihin. Siten tuhoutuivat
kaikki vaimoni, lapseni, palvelijani ja kaikki, jotka olivat heidän
luonaan. Pesä oli poltettu mehiläisineen ja minä yksin olin jäänyt
eloon -- minä sekä Macropha ja Nada, jotka olivat kaukana.
Chakan verenhimo ei ollut vieläkään tyydytetty, sillä, kuten jo on
kerrottu, hän lähetti sanansaattajat matkalle käskien heidän tappaa
vaimoni Macrophan ja tyttäreni Nadan ja nuorukaisen, jota sanottiin
pojakseni. Mutta minut hän oli käskenyt tuoda elävänä eteensä.
Kun soturit eivät tappaneet minua heti, harkitsin minä tilannetta joka
taholta, sillä varma vakaumukseni oli, että minut jätettiin henkiin
vain kuollakseni hiukan myöhemmin ja julmimmalla tavalla. Sentähden
päättelin, että saatoin yhtä hyvin itse tehdä itselleni sen, minkä eräs
toinen aikoi minulle tehdä. Minkätähden pitäisi minun, joka olin jo
tuomioni saanut, odottaa tuomion täytäntöönpanoa? Mitä oli minulla
jäljellä, joka voisi kiinnittää minut tähän elämään; kaikki, joita
rakastin, olivat kuolleet tahi poissa. Helppo oli kuolla, sillä minä
tunsin kuoleman tiet. Minulla oli vyössäni salaperäistä lääkettä; hän,
joka maistaa sitä, isäni, ei näe enää auringon varjon liikkuvan eikä
tähtien tuikkivan. En tahtonut tuta keihäänkärkeä enkä nuijan iskua, en
tahtonut myöskään kuolla hitaasti kiduttajain veisten raatelemana.
Janon tuskiin nääntyminen kauhistutti minua ja vaellella sokeana
hautaan saakka tuntui kohtaloista julmimmalta. Joka päivä olen tunnin
toisensa jälkeen saanut katsella kuolemaa silmästä silmään ja sentähden
on tämä lääke ollut mukanani yötä päivää. Nyt oli sen hetki varmasti
tullut.
Niin minä ajattelin maatessani yöllä valveillani ja ottaen esille
katkeran rohtoni panin sen kielelleni. Mutta samassa muistin tyttäreni
Nadan, joka minulla oli vielä jäljellä, vaikka hän asustikin
kaukaisessa maassa, ja vaimoni Macrophan, ja sisareni Balekan, joka oli
sotureiden kertomuksen mukaan vielä elossa, vaikka en voinut silloin
käsittää, miksi kuningas ei ollut tappanut häntäkin.
Mieleeni johtui eräs toinenkin seikka. Jos saisin jäädä elämään, niin
voisin kostaa hänelle, joka oli saattanut minulle kaiken tämän tuskan;
mutta voivatko kuolleet iskeä? Valitettavasti kuolleet ovat voimattomat
ja jos he voivatkin vielä kärsiä, niin he eivät voi antaa iskua
iskusta. Ei, tahdoin elää. Sittenhän oli aika kuolla, kun sitä ei
voinut enää välttää, kun Chaka oli julistanut tuomioni. Kuolema tietää
hetkensä eikä vastaa kyselyihin; hän on vieras, jolle ei kenenkään
tarvitse oveaan avata, sillä hän voi hiipiä kynnyksen yli
näkymättömänä, kuin ilma milloin hän vain tahtoo. Lääkettäni en
tahtonut vielä maistaa.
Seurasin siis sotureita Chakan luo, isäni. Oli jo ilta, kun tulimme
perille, sillä aurinko oli jo laskenut astuessamme portista sisälle,
mutta saamansa käskyn mukaan meni minua saattelevan vartioston
päällikkö Chakan luo ilmoittamaan, että olin ulkopuolella kahleissa.
Kuningas sanoi: "Tuotakoon hänet, joka oli henkilääkärini, eteeni, että
voisin kertoa hänelle, miten olen hoidellut hänen omaisiaan."
Vartijat tarttuivat minuun ja veivät minut kuninkaan asunnolle ja
tyrkkäsivät minut suuren majan ovesta sisään.
Majassa paloi tuli, sillä ilta oli kylmä, ja Chaka istui tulen toisella
puolella kasvot oveen päin. Savu häilyi hänen ympärillään, ja nuotion
loiste kiilteli hänen kasvoillaan ja välähteli hänen kammottavissa
silmissään.
Ovella tarttuivat muutamat neuvonantajat käsivarsiini ja raastoivat
minua tulta kohti, mutta minä riuhtaisin itseni irti ja heittäydyin
maahan tervehtien kuningasta hänen kuninkaallisilla nimillään.
Neuvonantajat aikoivat karata uudelleen kimppuuni, mutta Chaka lausui:
"Antakaa hänen olla; tahdon puhella palvelijani kanssa." Silloin miehet
kumarsivat maahan sakka, ja minä istahdin majan permannolle kuningasta
vastapäätä ja me keskustelimme tulen läpi.
"Kerrohan minulle karjasta, jota lähetin sinut laskemaan, Mopo
Makedaman poika", virkkoi Chaka. "Ovatko palvelijani hoitaneet
rehellisesti karjaani?"
"Ovat, oi kuningas", vastasin minä.
"Sanopas minulle eläinten lukumäärä ja merkit, Mopo, äläkä unhota
ainoatakaan."
Minä luettelin hänelle yksitellen härät, lehmät ja hiehot unhottamatta
ainoatakaan, ja hän kuunteli vaieten kuin nukuksissa oleva. Mutta minä
tiesin, ettei hän nukkunut, sillä hänen tuliset silmänsä välähtivät
silloin tällöin nuotion loisteessa. Tiesin myös, että hän tahtoi vain
kiduttaa minua, tahi tahtoi todellakin kuulla karjasta, ennenkuin minut
tapettiin. Selostukseni päättyi vihdoin.
"Hyvä on", sanoi hän. "Maailmassa näkyy olevan vielä rehellisiäkin
ihmisiä. Tiedätkös, Mopo, että sinua on poissaollessasi kohdannut suuri
ja katkera suru?"
"Olen kuullut siitä, oi kuningas!" vastasin minä huolettomasti kuin
olisi puhe ollut jostakin aivan mitättömästä asiasta.
"Niin, Mopo, taivaan kirous on kohdannut huonettasi. Minulle on
kerrottu, että pitkäisen tuli sytytti yhdellä kertaa kaikki majasi."
"Olen kuullut siitä, oi kuningas."
"Minulle on kerrottu, että sisälläolijat menettivät järkensä tulen
nähdessään ja surmasivat itsensä keihäillä tahi syöksyivät liekkeihin."
"Olen kuullut siitä, oi kuningas! Mutta mitäpä tuosta! Kaikki joet ovat
kyllin syviä hullun hukkua!"
"Olet kuullut näistä tapahtumista, Mopo, mutta et ole vielä kuullut
kaikkea. Tiedätkös, Mopo, että niiden joukossa, jotka kuolivat
talossasi, oli myös hän, joka oli synnyttänyt minut, Taivaiden äiti?"
Silloin minä näyttelin taitavasti, isäni, hyvän suojelushenkeni
opastamana. Minä heittäydyin maahan ja valitin ääneen kuin suuren surun
vallassa.
"Säästä korviani, oi musta!" valitin minä. "Älä sano minulle, että hän,
joka synnytti sinut, on kuollut, oi zulujen leijona. Muista ei ollut
väliä. Heidän kuolemansa aiheuttama suru on kuin tuulen henkäys, kuin
vesipisara; mutta tämä on kuin myrskyvihuri, kuin meri."
"Lopeta, lopeta jo, palvelijani!" lausui Chaka ivallisesti. "Teit hyvin
valittaessasi ääneen suruasi, kun Taivaiden äitiä ei ole enää, ja
pahoin olisit menetellyt, jos olisit surrut sentähden, että taivaan
tuli suuteli porttejasi. Jos olisit tehnyt jälkimmäisen ja jättänyt
ensimmäisen tekemättä, olisin tiennyt, että sydämesi on pahuutta
täynnä, ja nyt olisit todellakin saanut itkeä -- verikyyneleltä, Mopo.
Hyvä sinulle, että selitit arvoituksen oikein."
Nyt näin Chakan minulle valmistaman kuilun syvyyden ja siunasin
suojelushenkeäni, _Ehloséta_, joka oli sanellut minulle vastaukseni.
Toivoin jo, että Chaka antaisi minun mennä, mutta toivoni oli turha,
tämä oli vasta koetukseni alku.
"Tiedätkös, Mopo", sanoi kuningas, "että kuollessaan kotisi liekkeihin
äitini huusi merkilliset ja kaameat sanat, jotka kantautuivat korviini
tulen huminasta huolimatta? Hän sanoi, että sinä Mopo, sisaresi Baleka
ja sinun vaimosi olitte vehkeilleet yhdessä antaaksenne lapsen minulle,
joka haluan olla lapseton. Nämä olivat hänen sanansa, kuulin ne
liekkien keskeltä. Sano siis nyt minulle, Mopo, missä ovat lapset,
jotka otit mukaasi matkalle, tuo leijonasilmäinen poika, nimeltään
Umslopogaas, ja tyttö, jonka nimi on Nada?"
"Umslopogaas on kuollut, leijona tappoi hänet, oi kuningas!" vastasin
minä, "ja Nada on swazien luolissa." Ja minä kerroin hänelle
Umslopogaasin kuoleman ja miten olin hylännyt vaimoni Macrophan.
"Leijonasilmäinen poika leijonan kitaan!" virkkoi Chaka. "Hänestä
kyllin; hän on poissa. Nadaa voidaan keihäin etsiä swazien luolista,
niin että hänestä myös kyllin. Puhelkaamme nyt tuosta äitini
kuolinlaulusta, Mopo, laulusta, jonka hän lauloi liekkien räiskeessä.
Sano minulle, Mopo, sano nyt minulle, onko siinä perää?"
"Ei, oi kuningas! Taivaat olivat varmaankin saattaneet Taivaiden äidin
järjiltään, kun hän lauloi tuon laulun", vastasin minä. "En tiedä siitä
mitään, oi kuningas."
"Et tiedä siitä mitään, Mopo?" toisti kuningas, ja hän loi jälleen
minuun hirveän silmäyksen savukiemuroiden takaa. "Et tiedä siitä
mitään, Mopo? Sinulla on varmaankin kylmä; kätesihän aivan vapisevat
kylmästä. Ei, älä pelkää -- lämmitä niitä, lämmitä niitä, Mopo. Työnnä
kätesi nuotion kuumimpaan liekkiin!" Ja pienellä keihäällään, jonka
varsi oli kuninkaallista punapuuta, hän osoitti kohtaa, jossa tuli
hehkui punaisimpana -- osoitti ja nauroi.
Silloin, isäni, minä tyrmistyin kokonaan ja menin aivan kylmäksi --
niin, aivan kylmäksi; minä, joka olin pian lämpenevä, sillä minä
käsitin Chakan tarkoituksen. Hän aikoi panna minut tulikoetukselle.
Istuin hetkisen vaiti ajatellen. Silloin kuningas lausui jälleen
kuuluvasti: "Ei Mopo, älä nyt ole noin häveliäs ja vaatimaton; pitääkö
minun nauttia lämpimästä ja nähdä sinun värisevän vilusta? Tänne,
neuvonantajani, nouskaa ja tarttukaa Mopon käteen ja työntäkää se
liekkiin, niin että hänen sydämensä saa riemuita liekin lämmön
suloisuudesta. Sillä aikaa juttelemme tuosta lapsesta, joka oli äitini
sanojen mukaan vaimoni Balekan, Mopon, minun palvelijani sisaren
synnyttämä."
"Ei tarvitse, oi kuningas", sanoin minä pelon rohkaisemana, sillä
huomasin, että ellen tehnyt jotakin, päättäisi kuolema hyvin äkkiä
epäröimiseni. Vyöhöni kätketty myrkky johtui myös kerran mieleeni ja
minä ajattelin jo niellä sen ja lopettaa siten kärsimykseni, mutta
elämänhalu on suuri ja kostonhimo voimakas, niin että sanoin
sydämessäni: "Ei vielä, kestän tämänkin; kuolen myöhemmin, jos
tarvitaan."
"Kiitän kuningasta hänen armeliaisuudestaan ja lämmittelen mielelläni.
Puhu, kuningas, minun lämmitellessäni, ja sinä olet kuuleva totuuden",
lausuin minä ylväästi.
Ojensin vasemman käteni, isäni, ja työnsin sen tuleen -- en kuitenkaan
kuumimpaan kohtaan, vaan liekin latvaan, jossa savukiemurat alkoivat
näkyä. Ihoni oli märkä pelon pusertamasta hiestä, eikä tuli ensin
tehnyt minulle mitään vahinkoa, mutta minä tiesin tuskien tulevan.
Chaka katseli minua hetkisen hymyillen. Sitten hän sanoi hitaasti ja
viivytellen, niin että tuli ehtisi tehdä tehtävänsä:
"Sanopas, Mopo, etkö sinä todellakaan tiedä mitään sisaresi Balekan
pojan syntymästä?"
"Tiedän vain tämän, oi kuningas", vastasin minä. "Vuosia sitten
synnytti vaimosi Baleka pojan, jonka minä tapoin sinun käskystäsi, ja
jonka ruumiin toin nähtäväksesi."
Nyt, isäni, oli kuumuus kuivannut ihoni kosteuden, niin että tuli alkoi
kärventää kättäni aiheuttaen minulle suuria tuskia. Mutta siitä ei
voinut huomata merkkiäkään kasvoillani, sillä minä tiesin hyvin, että
jos värähtäisinkään tahi huudahtaisin, olisin hävinnyt koetuksessa ja
joutuisin kuoleman omaksi.
Kuningas lausui jälleen: "Vannotko pääni nimeen, Mopo, ettei poikaani
piiloteltu sinun luonasi?"
"Vannon, oi kuningas; vannon sen pääsi nimessä", vastasin minä.
Nyt olivat tuskani niin hirveät, ettei niitä voi kuvaillakaan. Tunsin
silmäni pullistuvan kuopistaan, vereni kiehui syöksyen päähäni ja
poskilleni vierähti pari verikyyneltä. Mutta kättäni minä pidin tulessa
näyttämättä merkkiäkään kärsimyksistäni kuninkaan ja hänen
seuralaistensa katsellessa minua uteliaasti. Chaka oli hetkisen vaiti
ja tuo hetki tuntui minusta koko elämääni pitemmältä.
"Ah!" lausui hän vihdoin, "minusta näyttää, että sinä alat jo lämmetä,
Mopo! Ota kätesi tulesta. Olet kestänyt koetuksen ja minä olen saanut
vastauksen. Sydämesi on puhdas, sillä jos siellä olisi ollut vilppiä,
niin tuli olisi pakottanut sen esiin ja sinä olisit huutanut surkeasti,
Mopo, mikä huuto olisikin ollut viimeisesi!"
Vedin käteni tulesta ja tuskani taukosi hetkeksi.
"Hyvä on, oi kuningas!" sanoin minä rauhallisesti. "Tulella ei ole
voimaa vahingoittaa niitä, joiden sydän on puhdas."
Puhuessani katselin kättäni. Se oli aivan musta, isäni, -- musta kuin
karrelle palanut puu ja kokoon käpertyneistä sormista olivat kynnet
kadonneet kokonaan. Katsele sitä nyt, isäni, minun silmäni ovat sokeat,
mutta sinä näet. Nyt se on valkoinen, kuten sinun -- valkoinen, kuollut
ja kuivettunut. Siinä on muisto tulesta Chakan majassa, tulesta, joka
suuteli minua monta, monta vuotta sitten; tuon tuskan illan jälkeen on
minulla ollut hyvin vähän hyötyä tästä kädestäni. Mutta oikea käteni
oli vielä jäljellä, isäni, ja, ah! minä käytin sitä.
"Näyttää siltä, että tuo Nobela velhotar, joka on kuollut, valehteli
ennustaessaan sinun tahtovan pahaa minulle, Mopo", virkkoi Chaka
jälleen. "Sinä ja sisaresi Baleka olette kaikesta päättäen viattomat,
joten laulu, jonka Taivaiden äiti lauloi liekkien huminassa, ei ollut
tosi. Hyvä sinulle, Mopo, sillä tässä asiassa ei valani olisi auttanut
sinua. Mutta äitini on kuollut -- kuollut liekkeihin vaimosi ja lastesi
keralla, Mopo, jonkun katalan noituuden uhrina. Me vietämme surujuhlan,
Mopo, sinä ja minä, sellaisen surujuhlan, ettei sen vertaista ole ennen
nähty Zulu-maassa, sillä silloin täytyy koko maailman itkeä. Ja siinä
surujuhlassa toimeenpannaan suuri 'vainuaminen, Mopo. Taikureita emme
tarvitse, vaan sinä ja minä toimitamme tehtävän, ja itse me vainuamme
käsiimme heittiöt, jotka ovat saattaneet meille kaikki nämä tuskat.
Mitä! Eikö äitini kuolemaa kostettaisi, hänen, joka synnytti minut, ja
eikö sinun vaimojesi ja lastesi kuolemaa kostettaisi, Mopo, sinun --
viattoman miehen? Mene, Mopo, uskollinen palvelijani, jota minä olen
kunnioittanut tuleni lämmöllä, mene!" Ja hän tuijotti minuun vielä
kerran savun läpi ja viittasi keihäänsä kärjellä ovea kohti.