TAIKUREIDEN TAPPIO.

Tämän jälkeen oli aivan rauhallista aina sadonkorjuujuhlan loppuun

saakka. Juhlankin aikana tapettiin vain muutamia, vaikka taikurit

olivat koolla pitäen suuren neuvottelun, _ingomboco_, jossa he

vainusivat ja paljastivat vehkeilyjä kuningasta vastaan ja ilmiantoivat

suuren joukon syyllisiä. Zulu-maassa olivat asiat nyt kehittyneet sille

kannalle, että kaikki vapisivat taikureiden edessä. Kukaan ei nukkunut

yötään rauhallisesti, sillä aamulla saattoi jonkun tietäjän,

_isanusin_, sauva koskettaa häneen, jolloin hänen täytyi kuolla.

Chaka ei sanonut ensin mitään ja niinkauan kuin syytetyt -- niitä oli

paljon -- olivat väkeä, joista hän tahtoi päästä, hän oli tyytyväinen.

Mutta kun taikurit alkoivat ajaa omia tarkoitusperiään syyttämällä

henkilöitä, joista Chaka piti, vihastui hän. Maan tapa oli nimittäin

sellainen, että taikureiden syyttämän henkilön täytyi kuolla kaikkine

omaisineen, joten kuningas oli pahemmassa kuin pulassa, sillä hän

tuskin rohkeni pelastaa niitäkään, joita hän rakasti. Eräänä iltana,

kun synkät mietteet vaivasivat häntä, menin häntä katsomaan. Päivällä

oli pidetty _ingomboco_ ja taikurit olivat tuominneet kuolemaan viisi

hänen uljainta sotapäällikkökään ja paljon muitakin. Kaikki oli

surmattu ja sotureita oli lähetetty tappamaan heidän vaimonsa ja

lapsensakin. Chaka oli nyt raivoissaan kaiken tämän johdosta ja avasi

minulle sydämensä.

"Zulu-maata hallitsevat vain taikurit enkä minä, Mopo Makedaman poika",

sanoi hän minulle. "Eikö sitten rajaa olekaan? Lopuksi kai taikurit

koskettavat sauvallaan minuun ja minutkin tapetaan? He ovat -- liian

mahtavia, nämä tietäjät, ja synkistyttävät koko maan kuin yön varjo.

Sano minulle, miten minä voisin päästä heistä."

"Keihässillan kulkijat sortuvat ennemmin tahi myöhemmin, oi kuningas",

vastasin minä hämärästi; "eivätkä taikuritkaan astele vakavasti tuolla

sillalla. Eikö taikurinkin sydän voi tauota sykkimästä?. Eikö hänenkin

hurmettaan saa huppelehtimaan?"

Chaka katsoi minuun pitkään. "Olet rohkea mies, Mopo, kun tohdit puhua

minulle noin", sanoi hän. "Etkö tiedä, että on pyhyydenloukkaus koskea

johonkin taikuriin?"

"Sanoin vain, mitä kuningas ajattelee", vastasin minä. "Kuule, oi

kuningas, on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin, mutta entä,

jos taikuri onkin valehtelija? Entä jos hän vainuaa väärin ja tuomitsee

siten viattoman kuolemaan? Onko siis rikos saattaa hänet samaan

kohtaloon, jonka hän on niin monelle valmistanut? Sano, oi kuningas!"

"Hyvin puhuttu!" vastasi Chaka. "Sanopas nyt, Makedaman poika, miten

tämä asia olisi selvitettävä?"

Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin jotakin Mustan korvaan ja hän

nyökäytti hyväksyvästi päätään. Annoin hänelle neuvon, sillä minä olin

nähnyt tietäjäin, _isanusien_, konnuuden ja pelkäsin omaa ja kaikkien

rakkaitteni henkeä. He vihasivat minua sentähden, että olin heidän

tiedoissaan ja taidoissaan mestari, jolla oli terävä silmä ja herkkä

korva.

Eräänä aamuna tapahtui sitten jotakin merkillistä. Kuningas syöksyi

portistaan kovasti huutaen ja käski kaikkien tulla katsomaan minkä

konnantyön joku noita oli tehnyt hänelle. Mentiin katsomaan ja nähtiin,

että kuninkaan asunnolle vievän portin pielet oli tahrittu verellä.

Taisteluissa karaistuneiden miesten polvet vapisivat, kun he näkivät

näyn ja naiset puhkesivat äänekkäisiin valituksiin, kuin jotakin

kuollutta surren; he valittivat kauhusta, jonka tuo hirveä enne

aiheutti.

"Kuka on tehnyt tämän?" kysyi Chaka hirveällä äänellä. "Kuka on

tohtinut pirskoittaa verta kuninkaan porttiin ja manata hänelle

onnettomuuksia?"

Kukaan ei vastannut, ja Chaka jatkoi: "Tämä ei olekaan pikku asia, joka

huuhdotaan unohduksiin vain parin miehen verellä. Mies, joka teki

tämän, ei kuole yksinään tahi astu henkien maahan vain muutamien

harvojen seurassa. Hänen koko heimonsa on seuraava häntä, pienimmät

lapsetkin ja karjakin viimeistä päätä myöten! Kiiruhtakoot

sanansaattajat itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään käskemään kokoon

maan kaikki taikurit! Kaikkien rykmenttien komentajat ja jokaisen kylän

päälliköt tulkoot myös saapuville! Kymmenentenä päivänä tästä päivästä

lukien pidettäköön neuvottelu, _ingomboco_, ja tästä on tuleva

sellainen noitien ja konnien vainuaminen, ettei Zulumaassa ole moista

ennen nähty."

Sanansaattajat lähtivät täyttämään kuninkaan käskyä saatuaan

ylimyksiltä, _indunoilta_, tietää koollekutsuttavien henkilöiden nimet,

ja päivä päivältä kokoontui väkeä kuninkaan porteille ylistäen tätä

äänekkäästi, polvillaan ryömien. Mutta hän ei suvainnut vastata

kenellekään. Erään ylimyksen hän tapatti, koska tämä kantoi kädessään

kuninkaallisesta punapuusta tehtyä keihästä, jonka Chaka itse oli

kerran antanut hänelle.

Iltana ennen neuvottelun pitoa astuivat taikurit, miehet ja naiset,

kaupungin portista sisälle. Heitä oli puolitoistasataa, ja he olivat

naamioineet itsensä hirveän näköisiksi ihmisluilla, kalanpyrstöillä,

häränhännällä, surmattujen pahantekijöiden rasvalla ja käärmeennahalla.

He astuivat vaieten eteenpäin, kunnes saapuivat kuninkaan asunnon

_intunkulun_, edustalle. Siinä he pysähtyivät ja lauloivat

tervehdyslaulunsa kuninkaalle:

"Olemme tulleet, oi kuningas, luolista ja soiden kätköistä

Tapettujen veressä kylpemään.

Olemme koonneet joukkomme

Suurta tappoa vainuavien korppikotkain lailla.

Emme tule yksinämme, oi kuningas; aaveiden seurassa kuljemme,

Aaveiden, jotka kuiskaavat meille tuomitun nimen.

Emme tule yksinämme, sillä me olemme kuoleman väkeä ja lapsia

Ja hän johtaa askeleemme tuomitun luo.

Punainen kuu valaisee aavikon aukeita ja verinen päivä

laskee länteen.

Katsokaa, konnat, ja sanokaa niille hyvästit,

Sillä teitä on satoja, jotka toivotte kuninkaalle pahaa

Haa! pian sanomme me teille hyvästit!"

He vaikenivat ja siirtyivät heille varatulle alueelle viettämään yötä

loihtuja lukien ja taikoja tehden. Mutta ne, jotka olivat kokoontuneet

kulkuetta katsomaan, vapisivat laulun sanat kuullessaan, sillä he

tiesivät vallan hyvin, ettei moni mies näkisi enää auringon laskevan.

Minä vapisin myöskin, sillä sydämeni oli täynnä pelkoa. Ah, isäni,

päivät, jolloin Chaka hallitsi, olivat pahoja päiviä ja kuolema vaani

meitä joka käänteessä! Silloin ei voinut kukaan sanoa henkeään

omakseen, ei vaimojaan, ei lapsiaan, ei mitään. Kuningas oli kaiken

herra, ja mitä sodat säästivät, sen tuhosivat taikurit.

Päivä valkeni hitaasti ja ennenkuin oli aivan valoisakaan, tulivat

airueet käskemään kaikkia kuninkaan ingombocoon. Miehiä saapui

sadoittain lyhyet kepit mukanaan, sillä aseiden kantaminen oli kuoleman

uhalla kielletty, ja istuutuivat suuriin piireihin kuninkaan porttien

eteen. Oh, he olivat murheellisen näköiset, eikä heille maistunut ruoka

sinä aamuna, heille, kuoloon kulkijoille He istuutuivat ja piirien

ympärille asettui joukko rotevia ja julmia sotureita, oikein

valioväkeä, aseina vain nuijat. Ne olivat pyöveleitä!

Kun kaikki olivat valmiit, astui kuningas ulos ylimysten ja minun

seuraamana. Kun hän ilmestyi leopardin talja yllään ja päätä pitempänä

kaikkia muita, heittäytyi kansa maahan ja jokaisen huulilta kajahti

äkkiä ja voimakkaasti kuninkaallinen tervehdys _bayéte!_ Mutta Chaka ei

ollut huomaavinaan mitään; hänen otsansa oli synkkä kuin pilvinen

vuorenhuippu. Hän katsahti väkijoukkoon ja pyöveleiden ketjuun, ja

minne hänen katseensa osui, siellä miehet kalpenivat pelosta. Sitten

hän istahti häntä varten aukeaman laitaan varatulle tuolille suuren

piirin pohjoispuolelle.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten tuli naisten asunnon portista

joukko nuoria helmillä koristeltuja tyttöjä tanssien ja kantaen

vihreitä oksia. He taputtivat käsiään ja lauloivat tullessaan:

"Olemme kuninkaan juhlan airueet. Ah!

Korpit tänään pitoja pitävät. Ah! Ah!

Hyvä -- hyvä on kuolla kuninkaan edestä!"

He vaikenivat ja järjestäytyivät riviin meidän taaksemme. Sitten Chaka

kohotti kätensä ja samassa alkoi kuulua juoksevien askelten töminää.

Kuninkaan majojen takaa ilmestyi taikureiden mahtava lauma -- miehet

oikealta ja naiset vasemmalta. Jokaisella oli vasemmassa kädessään

jonkun villi-eläimen häntä ja oikeassa kimppu heittokeihäitä ja

pienoinen kilpi. He olivat kauheat nähdä ja kun he juoksivat, kalisivat

luut, ja käärmeennahat ja häränrakot liehuivat takana ilmassa, kasvot

kiilsivät rasvasta, silmät tuijottivat kuin kalansilmät ja huulet

mutkistelivat nälkäisesti, kun he silmäilivät ympäri kuolonpiiriä. Ha!

Ha! Nuo konnat eivät voineet arvata, ketkä olisivat tappajat ja ketkä

tapettaisiin ennen auringon laskua!

He lähestyivät kuin kuoleman kolkko kulkue syvän hiljaisuuden

vallitessa, jonka vain heidän askeltensa töminä ja luukoristeiden kuiva

kalina rikkoivat, ja pysähtyivät pitkään riviin Chakan eteen. Hetkisen

he seisoivat vaiti, mutta yht'äkkiä ojensi jokainen pienen kilpensä

eteenpäin ja kaikki huudahtivat yhteen ääneen:

"Terve, isä!"

"Terve, lapset!" vastasi Chaka.

"Mitä sinä halajat, isä? Vertako?"

"Syyllisten verta!"

He kääntyivät puhelemaan keskenään, ja miehet puhuivat naisille:

"Zulu-leijona halajaa verta."

"Hän on tuleva kylläiseksi", vastasivat naiset.

"Zulu-leijona vainuaa verta."

"Hän on näkevä sitä!" huusivat naiset.

"Hänen silmänsä etsivät rikollisia."

"Hän voi pitää niitä kuolleina!" kirkuivat naiset.

"Hiljaa!" ärjäisi Chaka. "Älkää tuhlatko aikaa lörpöttelyyn, vaan

toimikaa. Kuulkaa! Heittiöt ovat kohdistaneet noituutensa minuun ja

ovat rohjenneet tahria verellä kuninkaan portit. Löytäkää heidät vaikka

maan uumenista, te rotat! Kiitäkää ilmojen teitä ja etsikää nuo

lurjukset, te korppikotkat! Nuuskikaa jokainen maja ja ilmaiskaa noiden

kirottujen nimet, te sakaalit, te yömetsästäjät! Kiskokaa heidät

luolistaan, jos he ovat kätkeytyneet, maan ääristä, jos he ovat

paenneet, haudoista, jos he ovat kuolleet! Työhön! Työhön! Osoittakaa

heidät minulle ja palkkanne on oleva suuri; heidät tuhotaan, vaikka he

olisivat kokonainen kansakunta. Alkakaa kymmenmiehisissä joukoissa,

sillä teitä on paljon ja kaiken pitää olla valmis ennen auringon

laskua. Nyt alkakaa!"

"Ennen auringon laskua, isä", vastasivat he.

Kymmenen naista astui nyt esiin ja heitä johti sen ajan kuuluisin

naistaikuri -- eräs iäkäs nainen nimeltään Nobela, jonka näköä pimeys

ei voinut verhota, jolla oli yhtä herkkä vainu kuin koiralla, ja joka

kuuli öisin huutelevien vainajien puheet ja kertoi tarkkaan kaikki

kuulemansa. Kaikki muut taikurit, miehet ja naiset, istuivat

puoliympyrään kuninkaan eteen, mutta tämä nainen astui esiin yhdeksän

toverinsa seurassa. He kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja

etelään tarkastellen taivasta; he kääntyivät itään ja länteen,

pohjoiseen ja etelään tutkien maata; he kääntyivät itään ja länteen,

pohjoiseen ja etelään tutkistellen miesten sydämiä. Sitten he ryömivät

ympäri piiriä kuin kissat ja heittäytyivät maahan nuuskien multaa, ja

koko ajan vallitsi mitä syvin hiljaisuus kuin keskiyön hetkellä. Miehet

kuuntelivat oman sydämensä lyöntiä ja silloin tällöin äännähti joku

puiden oksille istahtanut korppikotka.

Vihdoin virkkoi Nobela:

"Vainuatteko hänet, sisareni?"

"Vainuamme", vastattiin.

"Istuuko hän idässä, sisareni?"

"Hän istuu idässä".

"Onko hän muukalaisen poika, sisareni?"

"Hän on muukalaisen poika."

Sitten he ryömivät lähemmäksi, ryömivät polvillaan käsiinsä nojaten,

kunnes he olivat kymmenen askeleen päässä paikasta, jossa minä istuin

ylimysten joukossa kuninkaan lähellä. Ylimykset katsahtivat toisiinsa

pelosta kalveten, ja, isäni, minun polveni menivät aivan voimattomiksi

ja luitten ydin suli vedeksi, sillä minä tiesin, ketä he tarkoittivat

muukalaisen pojasta puhuessaan. Minä se olin, isäni; he aikoivat

syyttää minua, ja jos niin kävi, niin minut ja kaikki omaiseni

surmattaisiin, sillä kuninkaan valakaan tuskin kykeni suojelemaan minua

taikureita vastaan.

Katselin heidän julmia kasvojaan heidän madellessaan eteenpäin kuin

käärmeet. Katsahdin taakseni ja näin pyöveleiden tarttuvan tiukasti

nuijiinsa ollen valmiit antamaan kuolon iskun. Silloin muistin sanat,

jotka olimme kuiskailleet kuninkaan kanssa kahdenkesken tämän

neuvottelun koollekutsumisesta, ja toivo hiipi sydämeeni kuin taivaalle

päivän ensimmäinen kajo myrskyisen yön jälkeen. Paljon en kuitenkaan

tohtinut vielä toivoa, sillä saattoihan olla, että kuningas oli vain

virittänyt minulle ansan. Taikurit olivat nyt aivan lähellä ja

pysähtyivät.

"Olemmeko uneksineet väärin, sisareni?" kysyi Nobela.

"Mitä öisin uneksimme, sen näemme päivällä", vastattiin.

"Kuiskaanko hänen nimensä korvaanne, sisareni?" kysyi Nobela-vanhus.

He kohottivat päänsä maasta kuin käärmeet ja nyökkäsivät, ja kun he

nyökkäsivät, kalisivat luukoristeet heidän kuihtuneilla kauloillaan.

Siten he nojasivat päät yhteen muodostaen ympyrän, ja Nobela pisti

päänsä piirin keskelle ja kuiskasi yhden ainoan sanan.

"Ha! Ha!" nauroivat he. "Me kuulemme. Aivan niin. Se on hänen nimensä.

Nimitettäköön hänet sillä nimellä tässä Taivaan kasvojen edessä, hänet

ja koko hänen sukunsa. Älköön hän sitten kuulko enää milloinkaan mitään

muita nimiä!"

Samassa he hypähtivät ylös ja syöksyivät minua kohti Nobela etunenässä

osoittaen minua villieläimen hännillä, joita he pitivät kädessään.

Nobela sipaisi minua kasvoihin ja huudahti:

"Terve sinulle, Mopo Makedaman poika! Sinä olet tahrinut kuninkaan

portinpielet verellä saattaaksesi onnettomuutta kuninkaalle.

Hajoitettakoon majasi maan tasalle!"

Minä näin hänen tulevan ja tunsin kuin unessa kasvoihini suunnatun

iskun. Kuulin pyöveleiden askeleet heidän kiiruhtaessaan paikalle

raastaakseen minut kamalaan kuolemaan, mutta kieleni oli liimautunut

kitalakeeni -- enkä saanut sanaakaan suustani. Katsahdin kuninkaaseen

ja olin kuulevinani hänen mutisevan: "Läheltä piti, ettei osunut!"

Sitten hän kohotti keihäänsä ja kaikki vaikenivat. Pyövelit

pysähtyivät, taikurit seisoivat ojennetuin käsin, ja kaikki olivat kuin

lumouksen jäykistämät.

"Seis!" sanoi hän. "Astu sivulle, Makedaman poika, jota syytetään

rikoksesta! Ja sinä myös, Nobela, astu sinäkin sivulle seuralaisinesi,

jotka syytätte häntä! Mitä? Pitäisikö minun tyytyä yhden koiran

kuolemaan? Jatkakaa vainuamistanne, te korppikotkat, jatkakaa, joukko

joukolta! Päivä on työtä varten, illalla juhlitaan!"

Nousin hämmästyneenä ja astuin sivulle. Naistaikurit astuivat myös

hämmästyksen valtaamina sivulle, sillä eihän moista vainuamista oltu

nähty milloinkaan tässä maassa. Mies, johon taikuri oli koskenut, oli

siihen hetkeen saakka heti tapettu. Miksi siis, ihmettelivät miehet,

viivyteltiin tuomion täytäntöönpanoa? Taikurit ihmettelivät myös ja

katsoivat kuninkaaseen selvyyttä saadakseen kuten katsotaan

ukkospilveen salamaa odotettaessa. Mutta Musta ei virkkanut sanaakaan.

Niin me seisoimme sivulla, ja toinen ryhmä naistaikureita aloitti

temppunsa. He työskentelivät kuten edellisetkin, mutta kuitenkin hiukan

eri tavalla, sillä taikureiden tapa on, ettei kaksi menettele aivan

samoin vainuamisen jalossa taidossa. Ja tämä ryhmä sipaisi useampia

kuninkaan neuvonantajia kasvoihin syyttäen heitä rikoksesta.

"Astukaa sivulle!" sanoi kuningas miehille, jotka oli osoitettu

syyllisiksi, "ja te, jotka olette saaneet ilmi heidän konnuutensa,

yhtykää tuohon joukkoon, joka syyttää Mopoa Makedaman poikaa. Voihan

olla, että kaikki ovat syylliset."

Käskyä toteltiin heti ja kolmas ryhmä ryhtyi toimeen. Muutamia

uljaimpia sotapäälliköitä mainittiin nyt syyllisiksi ja tämä joukko sai

jälleen astua syrjään samoinkuin heidän syyttäjänsäkin.

Niin jatkettiin koko päivä. Naistaikurit astuivat esiin ryhmä toisensa

jälkeen, osoittivat uhrinsa ja saivat astua sivulle edellisten joukkoon

samoinkuin tuomitutkin, kunnes naisia ei ollut enää yhtään jäljellä.

Sitten tuli miestaikureiden vuoro, ja minä näin, että heidän sydämensä

olivat täynnä pelkoa; he pelkäsivät ansaa. Mutta kuninkaan käsky oli

täytettävä, ja vaikka heidän taitonsa petti, oli uhrit kuitenkin

löydettävä. He nyppivät miehen sieltä ja toisen täältä, kunnes meitä

tuomituita oli suuren suuri joukko. Istuimme vaiti maassa ja katselimme

surullisesti toisiamme ja aurinkoa, joka aleni alenemistaan

taivaanrantaa kohti, ja jonka luulimme näkevämme viimeisen kerran. Ja

kuta pitemmälle päivä kului, sitä hurjemmiksi kävivät taikurit, jotka

eivät olleet vielä taitoaan koettaneet. Ne hyppivät korkealle ilmaan,

kiristelivät hampaitaan ja kierivät maassa pidellen kädessään

käärmeitä, joita he söivät elävältä manaten henkiä ja huudellen

muinaisten kuningasten nimiä.

Vihdoin oli päivä kulunut iltaan ja viimeinen taikuriryhmä ryhtyi

työhön vainuten syyllisiksi muutamia kuninkaan vaimojen asunnon,

_emposenin_, vartijoita. Mutta heidän joukossaan oli eräs nuori mies,

pitkä ja ryhdikäs, joka ei ottanut osaa toveriensa mellastukseen, vaan

seisoi erillään tuon suuren piirin keskellä ja tarkasteli taivasta. Ja

kun hänen kumppaninsa olivat tehneet työnsä ja siirtyneet sivulle

samoinkuin heidän syyttämänsä henkilötkin, huudahti kuningas kovalla

äänellä tälle viimeiselle taikurille kysyen hänen nimeään ja heimoaan

ja miksi hän ei tehnyt velvollisuuttaan.

"Nimeni on Indabazimbi, Arpin poika, oi kuningas, ja kuulun

maquilisini-heimoon", vastasi nuorukainen. "Käskeekö kuningas minun

vainuta henkilön, jonka henget sanovat tehneet tämän konnantyön?"

"Käsken", sanoi kuningas.

Silloin nuorukainen Indabazimbi astui suoraan piirin poikki huutamatta

tahi soikottelematta käsillään, vaan kuten mies, joka astelee vanhaa

tuttua tietään majastaan karja-aitaukselle, ja löi kädessään olevalla

hännällä kuningasta kasvoihin sanoen: "Syyllinen on _Yläpuolellani

Kaartuva Taivas_!"

Läsnäolijani joukosta kuului ihmettelevää mutinaa, ja kaikki

kurkottivat päätään nähdäkseen, kuinka tuo huimapää surmattaisiin

hirvein kidutuksin. Mutta Chaka nousi ja nauroi hurjasti.

"Sinäpä sen sanoit", huudahti hän, "ja vain sinä! Kuulkaa kaikki!

_Minä_ itse sen tein! _Minä_ sivelin veren porttini pieliin; omin käsin

minä sen sivelin saadakseni tietää, kuka taikureista puhuu totta ja

kuka valehtelee. Nyt näyttää siltä, että koko Zulu-maassa on vain yksi,

joka puhuu totta -- tämä nuorukainen tässä -- ja valehtelijoita,

katsokaa, niitähän on kuin lehtiä puussa. Katsokaa, tuossa he seisovat

ja tuossa ovat ne, jotka he ovat tuominneet syyllisiksi -- viattomia

kaikki, jotka he olisivat antaneet koiran kuolemalle alttiiksi

vaimoineen ja lapsineen. Nyt minä kysyn teiltä, lapseni, minkä palkkion

he ovat ansainneet?"

Silloin kuului kansanjoukosta jyrisevä huuto: "Anna heidän kuolla, oi

kuningas!"

"Niin!" vastasi hän. "He kuolkoot, niinkuin valehtelijoiden pitääkin!"

Silloin alkoivat taikurit, miehet ja naiset, parkua pelosta ja

rukoilivat armoa raastaen ihonsa verille kynsillään, sillä kaikista

vähimmin tahtoivat he maistaa oman lääkkeensä katkeruutta, joka oli --

kuolema. Mutta kuningas nauroi vain sitä hurjemmin.

"Kuulkaa, te siellä!" sanoi hän viitaten meihin, jotka olimme saaneet

tuomiomme. "Nämä valehtelijat ja väärintekijät tuomitsivat teidät

kuolemaan. Nyt kostakaa, ahmikaa kylliksenne. Tappakaa heidät, lapseni,

tappakaa, tuhotkaa heidät kaikki -- pyyhkäiskää heidät olemattomiin --

kaikki, paitsi tätä nuorukaista!"

Silloin me syöksyimme ylös, sillä sydämemme kuohuivat vihaa, ja me

himosimme kostoa kaikista kärsimistämme kauhuista. Tuomitut tappoivat

tuomarinsa ja iloitsivat, että heidät oli vapautettu taikureiden sorron

taakasta.

Vihdoin oli työ tehty, ja me peräydyimme ruumiskasan luota. Kaikki oli

hiljaa -- ei kuulunut enää rukouksia eikä kirouksiakaan. Taikurit

vaelsivat tietä, jolle he olivat niin monta lähettäneet. Kuningas tuli

lähemmäksi katsomaan. Hän tuli yksin, ja kaikki, jotka olivat olleet

hänen käskyänsä täyttämässä, kumartuivat maahan ja hiipivät tiehensä

hänen ohitseen ylistäen häntä. Minä vain seisoin paikallani lian ja

veren tahrimana, sillä minä en pelännyt seistä kuninkaan läsnäollessa.

Chaka läheni ja katseli tapettujen röykkiötä, jonka vaiheilla tomupilvi

vielä häilyi.

"Siinä ne ovat, Mopo", sanoi hän, "heittiöt, jotka rohkenivat

valehdella kuninkaalle! Neuvosi virittää heille ansa oli hyvä, Mopo,

mutta kuitenkin näytti minusta, että sinä hätkähdit, kun Nobela,

velhotarten kuningatar, syytti sinua rikoksesta vaatien henkeäsi. No

niin, he ovat kuolleet, ja maani hengittää jälleen vapaasti, ja paha,

jonka he ovat aiheuttaneet, on kuin tuo tomu, joka pian vaipuu maahan

ja häviää."

Niin hän sanoi vaieten samassa, sillä katso, tomupilvessä liikkui

jotakin, joka pyrki esiin ruumiskasasta. Sikin sokin heitetyt ruumiit

siirtyivät hitaasti syrjään tulijan raivatessa itselleen tietä, kunnes

hän seisoi vapaasti jaloillaan ja horjui meitä kohti kaamean ja hirveän

näköisenä. Tulija oli vanha vaimo, ja liasta ja verestä huolimatta minä

tunsin hänet. Se oli Nobela, hän, joka oli tuominnut minut kuolemaan ja

jonka minä olin juuri äsken iskenyt hengettömäksi. Hän nousi nyt

kuolleista minua kiroamaan.

Vartalo ja kasvot olivat täynnä haavoja ja puku oli revitty

riekaleiksi, jotka punoittivat verestä. Näin hänen olevan

kuolemaisillaan, vaikka elonkipinä ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja

viha säihkyi hänen käärmemäisistä silmistään.

"Terve kuningas!" kirahti hän.

"Vaiti, valehtelija!" vastasi Chaka; "olet kuollut!"

"En vielä, kuningas. Kuulin sinun ja tuon koiran puhelevan, jonka

olisin heittänyt sakaaleille, enkä aio kuolla, ennenkuin olen

sanottavani sanonut. Vainusin hänet tänä aamuna ollessani elossa ja

vainuan hänet nyt kuollessanikin. Hän on totisesti noituva sinut

verellä, Chaka -- hän ja äitisi Unandi, sekä vaimosi Baleka. Muista

sanojani, kuningas, kun assegai punoittaa edessäsi viimeisen kerran!

Hyvästi!" Ja hän huudahti kimeästi ja kaatui kuolleena maahan.

"Röyhkeys ja valhe ansaitsevat kuoleman -- kas siinä taikurin palkka",

sanoi kuningas huolettomasti ja pyörähti kantapäällään, mutta Nobelan

sanat painuivat kuitenkin hänen mieleensä ainakin mikäli ne koskivat

Unandia ja Balekaa. Siellä ne olivat kätkössä kuin siemen mullassa

itäen vähitellen ja tuottaen hedelmän aikanaan.

Siten päättyi Chakan suuri _ingomboco_, suurin, mitä milloinkaan on

pidetty Zulu-maassa.

Musta sankari: Allanin ystävän Umslopogaasin lapsuus ja nuoruuden vaiheet Kertomus zulukaffereista · 第 26 / 54 题