Tämän jälkeen oli aivan rauhallista aina sadonkorjuujuhlan loppuun
saakka. Juhlankin aikana tapettiin vain muutamia, vaikka taikurit
olivat koolla pitäen suuren neuvottelun, _ingomboco_, jossa he
vainusivat ja paljastivat vehkeilyjä kuningasta vastaan ja ilmiantoivat
suuren joukon syyllisiä. Zulu-maassa olivat asiat nyt kehittyneet sille
kannalle, että kaikki vapisivat taikureiden edessä. Kukaan ei nukkunut
yötään rauhallisesti, sillä aamulla saattoi jonkun tietäjän,
_isanusin_, sauva koskettaa häneen, jolloin hänen täytyi kuolla.
Chaka ei sanonut ensin mitään ja niinkauan kuin syytetyt -- niitä oli
paljon -- olivat väkeä, joista hän tahtoi päästä, hän oli tyytyväinen.
Mutta kun taikurit alkoivat ajaa omia tarkoitusperiään syyttämällä
henkilöitä, joista Chaka piti, vihastui hän. Maan tapa oli nimittäin
sellainen, että taikureiden syyttämän henkilön täytyi kuolla kaikkine
omaisineen, joten kuningas oli pahemmassa kuin pulassa, sillä hän
tuskin rohkeni pelastaa niitäkään, joita hän rakasti. Eräänä iltana,
kun synkät mietteet vaivasivat häntä, menin häntä katsomaan. Päivällä
oli pidetty _ingomboco_ ja taikurit olivat tuominneet kuolemaan viisi
hänen uljainta sotapäällikkökään ja paljon muitakin. Kaikki oli
surmattu ja sotureita oli lähetetty tappamaan heidän vaimonsa ja
lapsensakin. Chaka oli nyt raivoissaan kaiken tämän johdosta ja avasi
minulle sydämensä.
"Zulu-maata hallitsevat vain taikurit enkä minä, Mopo Makedaman poika",
sanoi hän minulle. "Eikö sitten rajaa olekaan? Lopuksi kai taikurit
koskettavat sauvallaan minuun ja minutkin tapetaan? He ovat -- liian
mahtavia, nämä tietäjät, ja synkistyttävät koko maan kuin yön varjo.
Sano minulle, miten minä voisin päästä heistä."
"Keihässillan kulkijat sortuvat ennemmin tahi myöhemmin, oi kuningas",
vastasin minä hämärästi; "eivätkä taikuritkaan astele vakavasti tuolla
sillalla. Eikö taikurinkin sydän voi tauota sykkimästä?. Eikö hänenkin
hurmettaan saa huppelehtimaan?"
Chaka katsoi minuun pitkään. "Olet rohkea mies, Mopo, kun tohdit puhua
minulle noin", sanoi hän. "Etkö tiedä, että on pyhyydenloukkaus koskea
johonkin taikuriin?"
"Sanoin vain, mitä kuningas ajattelee", vastasin minä. "Kuule, oi
kuningas, on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin, mutta entä,
jos taikuri onkin valehtelija? Entä jos hän vainuaa väärin ja tuomitsee
siten viattoman kuolemaan? Onko siis rikos saattaa hänet samaan
kohtaloon, jonka hän on niin monelle valmistanut? Sano, oi kuningas!"
"Hyvin puhuttu!" vastasi Chaka. "Sanopas nyt, Makedaman poika, miten
tämä asia olisi selvitettävä?"
Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin jotakin Mustan korvaan ja hän
nyökäytti hyväksyvästi päätään. Annoin hänelle neuvon, sillä minä olin
nähnyt tietäjäin, _isanusien_, konnuuden ja pelkäsin omaa ja kaikkien
rakkaitteni henkeä. He vihasivat minua sentähden, että olin heidän
tiedoissaan ja taidoissaan mestari, jolla oli terävä silmä ja herkkä
korva.
Eräänä aamuna tapahtui sitten jotakin merkillistä. Kuningas syöksyi
portistaan kovasti huutaen ja käski kaikkien tulla katsomaan minkä
konnantyön joku noita oli tehnyt hänelle. Mentiin katsomaan ja nähtiin,
että kuninkaan asunnolle vievän portin pielet oli tahrittu verellä.
Taisteluissa karaistuneiden miesten polvet vapisivat, kun he näkivät
näyn ja naiset puhkesivat äänekkäisiin valituksiin, kuin jotakin
kuollutta surren; he valittivat kauhusta, jonka tuo hirveä enne
aiheutti.
"Kuka on tehnyt tämän?" kysyi Chaka hirveällä äänellä. "Kuka on
tohtinut pirskoittaa verta kuninkaan porttiin ja manata hänelle
onnettomuuksia?"
Kukaan ei vastannut, ja Chaka jatkoi: "Tämä ei olekaan pikku asia, joka
huuhdotaan unohduksiin vain parin miehen verellä. Mies, joka teki
tämän, ei kuole yksinään tahi astu henkien maahan vain muutamien
harvojen seurassa. Hänen koko heimonsa on seuraava häntä, pienimmät
lapsetkin ja karjakin viimeistä päätä myöten! Kiiruhtakoot
sanansaattajat itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään käskemään kokoon
maan kaikki taikurit! Kaikkien rykmenttien komentajat ja jokaisen kylän
päälliköt tulkoot myös saapuville! Kymmenentenä päivänä tästä päivästä
lukien pidettäköön neuvottelu, _ingomboco_, ja tästä on tuleva
sellainen noitien ja konnien vainuaminen, ettei Zulumaassa ole moista
ennen nähty."
Sanansaattajat lähtivät täyttämään kuninkaan käskyä saatuaan
ylimyksiltä, _indunoilta_, tietää koollekutsuttavien henkilöiden nimet,
ja päivä päivältä kokoontui väkeä kuninkaan porteille ylistäen tätä
äänekkäästi, polvillaan ryömien. Mutta hän ei suvainnut vastata
kenellekään. Erään ylimyksen hän tapatti, koska tämä kantoi kädessään
kuninkaallisesta punapuusta tehtyä keihästä, jonka Chaka itse oli
kerran antanut hänelle.
Iltana ennen neuvottelun pitoa astuivat taikurit, miehet ja naiset,
kaupungin portista sisälle. Heitä oli puolitoistasataa, ja he olivat
naamioineet itsensä hirveän näköisiksi ihmisluilla, kalanpyrstöillä,
häränhännällä, surmattujen pahantekijöiden rasvalla ja käärmeennahalla.
He astuivat vaieten eteenpäin, kunnes saapuivat kuninkaan asunnon
_intunkulun_, edustalle. Siinä he pysähtyivät ja lauloivat
tervehdyslaulunsa kuninkaalle:
"Olemme tulleet, oi kuningas, luolista ja soiden kätköistä
Tapettujen veressä kylpemään.
Olemme koonneet joukkomme
Suurta tappoa vainuavien korppikotkain lailla.
Emme tule yksinämme, oi kuningas; aaveiden seurassa kuljemme,
Aaveiden, jotka kuiskaavat meille tuomitun nimen.
Emme tule yksinämme, sillä me olemme kuoleman väkeä ja lapsia
Ja hän johtaa askeleemme tuomitun luo.
Punainen kuu valaisee aavikon aukeita ja verinen päivä
laskee länteen.
Katsokaa, konnat, ja sanokaa niille hyvästit,
Sillä teitä on satoja, jotka toivotte kuninkaalle pahaa
Haa! pian sanomme me teille hyvästit!"
He vaikenivat ja siirtyivät heille varatulle alueelle viettämään yötä
loihtuja lukien ja taikoja tehden. Mutta ne, jotka olivat kokoontuneet
kulkuetta katsomaan, vapisivat laulun sanat kuullessaan, sillä he
tiesivät vallan hyvin, ettei moni mies näkisi enää auringon laskevan.
Minä vapisin myöskin, sillä sydämeni oli täynnä pelkoa. Ah, isäni,
päivät, jolloin Chaka hallitsi, olivat pahoja päiviä ja kuolema vaani
meitä joka käänteessä! Silloin ei voinut kukaan sanoa henkeään
omakseen, ei vaimojaan, ei lapsiaan, ei mitään. Kuningas oli kaiken
herra, ja mitä sodat säästivät, sen tuhosivat taikurit.
Päivä valkeni hitaasti ja ennenkuin oli aivan valoisakaan, tulivat
airueet käskemään kaikkia kuninkaan ingombocoon. Miehiä saapui
sadoittain lyhyet kepit mukanaan, sillä aseiden kantaminen oli kuoleman
uhalla kielletty, ja istuutuivat suuriin piireihin kuninkaan porttien
eteen. Oh, he olivat murheellisen näköiset, eikä heille maistunut ruoka
sinä aamuna, heille, kuoloon kulkijoille He istuutuivat ja piirien
ympärille asettui joukko rotevia ja julmia sotureita, oikein
valioväkeä, aseina vain nuijat. Ne olivat pyöveleitä!
Kun kaikki olivat valmiit, astui kuningas ulos ylimysten ja minun
seuraamana. Kun hän ilmestyi leopardin talja yllään ja päätä pitempänä
kaikkia muita, heittäytyi kansa maahan ja jokaisen huulilta kajahti
äkkiä ja voimakkaasti kuninkaallinen tervehdys _bayéte!_ Mutta Chaka ei
ollut huomaavinaan mitään; hänen otsansa oli synkkä kuin pilvinen
vuorenhuippu. Hän katsahti väkijoukkoon ja pyöveleiden ketjuun, ja
minne hänen katseensa osui, siellä miehet kalpenivat pelosta. Sitten
hän istahti häntä varten aukeaman laitaan varatulle tuolille suuren
piirin pohjoispuolelle.
Hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten tuli naisten asunnon portista
joukko nuoria helmillä koristeltuja tyttöjä tanssien ja kantaen
vihreitä oksia. He taputtivat käsiään ja lauloivat tullessaan:
"Olemme kuninkaan juhlan airueet. Ah!
Korpit tänään pitoja pitävät. Ah! Ah!
Hyvä -- hyvä on kuolla kuninkaan edestä!"
He vaikenivat ja järjestäytyivät riviin meidän taaksemme. Sitten Chaka
kohotti kätensä ja samassa alkoi kuulua juoksevien askelten töminää.
Kuninkaan majojen takaa ilmestyi taikureiden mahtava lauma -- miehet
oikealta ja naiset vasemmalta. Jokaisella oli vasemmassa kädessään
jonkun villi-eläimen häntä ja oikeassa kimppu heittokeihäitä ja
pienoinen kilpi. He olivat kauheat nähdä ja kun he juoksivat, kalisivat
luut, ja käärmeennahat ja häränrakot liehuivat takana ilmassa, kasvot
kiilsivät rasvasta, silmät tuijottivat kuin kalansilmät ja huulet
mutkistelivat nälkäisesti, kun he silmäilivät ympäri kuolonpiiriä. Ha!
Ha! Nuo konnat eivät voineet arvata, ketkä olisivat tappajat ja ketkä
tapettaisiin ennen auringon laskua!
He lähestyivät kuin kuoleman kolkko kulkue syvän hiljaisuuden
vallitessa, jonka vain heidän askeltensa töminä ja luukoristeiden kuiva
kalina rikkoivat, ja pysähtyivät pitkään riviin Chakan eteen. Hetkisen
he seisoivat vaiti, mutta yht'äkkiä ojensi jokainen pienen kilpensä
eteenpäin ja kaikki huudahtivat yhteen ääneen:
"Terve, isä!"
"Terve, lapset!" vastasi Chaka.
"Mitä sinä halajat, isä? Vertako?"
"Syyllisten verta!"
He kääntyivät puhelemaan keskenään, ja miehet puhuivat naisille:
"Zulu-leijona halajaa verta."
"Hän on tuleva kylläiseksi", vastasivat naiset.
"Zulu-leijona vainuaa verta."
"Hän on näkevä sitä!" huusivat naiset.
"Hänen silmänsä etsivät rikollisia."
"Hän voi pitää niitä kuolleina!" kirkuivat naiset.
"Hiljaa!" ärjäisi Chaka. "Älkää tuhlatko aikaa lörpöttelyyn, vaan
toimikaa. Kuulkaa! Heittiöt ovat kohdistaneet noituutensa minuun ja
ovat rohjenneet tahria verellä kuninkaan portit. Löytäkää heidät vaikka
maan uumenista, te rotat! Kiitäkää ilmojen teitä ja etsikää nuo
lurjukset, te korppikotkat! Nuuskikaa jokainen maja ja ilmaiskaa noiden
kirottujen nimet, te sakaalit, te yömetsästäjät! Kiskokaa heidät
luolistaan, jos he ovat kätkeytyneet, maan ääristä, jos he ovat
paenneet, haudoista, jos he ovat kuolleet! Työhön! Työhön! Osoittakaa
heidät minulle ja palkkanne on oleva suuri; heidät tuhotaan, vaikka he
olisivat kokonainen kansakunta. Alkakaa kymmenmiehisissä joukoissa,
sillä teitä on paljon ja kaiken pitää olla valmis ennen auringon
laskua. Nyt alkakaa!"
"Ennen auringon laskua, isä", vastasivat he.
Kymmenen naista astui nyt esiin ja heitä johti sen ajan kuuluisin
naistaikuri -- eräs iäkäs nainen nimeltään Nobela, jonka näköä pimeys
ei voinut verhota, jolla oli yhtä herkkä vainu kuin koiralla, ja joka
kuuli öisin huutelevien vainajien puheet ja kertoi tarkkaan kaikki
kuulemansa. Kaikki muut taikurit, miehet ja naiset, istuivat
puoliympyrään kuninkaan eteen, mutta tämä nainen astui esiin yhdeksän
toverinsa seurassa. He kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja
etelään tarkastellen taivasta; he kääntyivät itään ja länteen,
pohjoiseen ja etelään tutkien maata; he kääntyivät itään ja länteen,
pohjoiseen ja etelään tutkistellen miesten sydämiä. Sitten he ryömivät
ympäri piiriä kuin kissat ja heittäytyivät maahan nuuskien multaa, ja
koko ajan vallitsi mitä syvin hiljaisuus kuin keskiyön hetkellä. Miehet
kuuntelivat oman sydämensä lyöntiä ja silloin tällöin äännähti joku
puiden oksille istahtanut korppikotka.
Vihdoin virkkoi Nobela:
"Vainuatteko hänet, sisareni?"
"Vainuamme", vastattiin.
"Istuuko hän idässä, sisareni?"
"Hän istuu idässä".
"Onko hän muukalaisen poika, sisareni?"
"Hän on muukalaisen poika."
Sitten he ryömivät lähemmäksi, ryömivät polvillaan käsiinsä nojaten,
kunnes he olivat kymmenen askeleen päässä paikasta, jossa minä istuin
ylimysten joukossa kuninkaan lähellä. Ylimykset katsahtivat toisiinsa
pelosta kalveten, ja, isäni, minun polveni menivät aivan voimattomiksi
ja luitten ydin suli vedeksi, sillä minä tiesin, ketä he tarkoittivat
muukalaisen pojasta puhuessaan. Minä se olin, isäni; he aikoivat
syyttää minua, ja jos niin kävi, niin minut ja kaikki omaiseni
surmattaisiin, sillä kuninkaan valakaan tuskin kykeni suojelemaan minua
taikureita vastaan.
Katselin heidän julmia kasvojaan heidän madellessaan eteenpäin kuin
käärmeet. Katsahdin taakseni ja näin pyöveleiden tarttuvan tiukasti
nuijiinsa ollen valmiit antamaan kuolon iskun. Silloin muistin sanat,
jotka olimme kuiskailleet kuninkaan kanssa kahdenkesken tämän
neuvottelun koollekutsumisesta, ja toivo hiipi sydämeeni kuin taivaalle
päivän ensimmäinen kajo myrskyisen yön jälkeen. Paljon en kuitenkaan
tohtinut vielä toivoa, sillä saattoihan olla, että kuningas oli vain
virittänyt minulle ansan. Taikurit olivat nyt aivan lähellä ja
pysähtyivät.
"Olemmeko uneksineet väärin, sisareni?" kysyi Nobela.
"Mitä öisin uneksimme, sen näemme päivällä", vastattiin.
"Kuiskaanko hänen nimensä korvaanne, sisareni?" kysyi Nobela-vanhus.
He kohottivat päänsä maasta kuin käärmeet ja nyökkäsivät, ja kun he
nyökkäsivät, kalisivat luukoristeet heidän kuihtuneilla kauloillaan.
Siten he nojasivat päät yhteen muodostaen ympyrän, ja Nobela pisti
päänsä piirin keskelle ja kuiskasi yhden ainoan sanan.
"Ha! Ha!" nauroivat he. "Me kuulemme. Aivan niin. Se on hänen nimensä.
Nimitettäköön hänet sillä nimellä tässä Taivaan kasvojen edessä, hänet
ja koko hänen sukunsa. Älköön hän sitten kuulko enää milloinkaan mitään
muita nimiä!"
Samassa he hypähtivät ylös ja syöksyivät minua kohti Nobela etunenässä
osoittaen minua villieläimen hännillä, joita he pitivät kädessään.
Nobela sipaisi minua kasvoihin ja huudahti:
"Terve sinulle, Mopo Makedaman poika! Sinä olet tahrinut kuninkaan
portinpielet verellä saattaaksesi onnettomuutta kuninkaalle.
Hajoitettakoon majasi maan tasalle!"
Minä näin hänen tulevan ja tunsin kuin unessa kasvoihini suunnatun
iskun. Kuulin pyöveleiden askeleet heidän kiiruhtaessaan paikalle
raastaakseen minut kamalaan kuolemaan, mutta kieleni oli liimautunut
kitalakeeni -- enkä saanut sanaakaan suustani. Katsahdin kuninkaaseen
ja olin kuulevinani hänen mutisevan: "Läheltä piti, ettei osunut!"
Sitten hän kohotti keihäänsä ja kaikki vaikenivat. Pyövelit
pysähtyivät, taikurit seisoivat ojennetuin käsin, ja kaikki olivat kuin
lumouksen jäykistämät.
"Seis!" sanoi hän. "Astu sivulle, Makedaman poika, jota syytetään
rikoksesta! Ja sinä myös, Nobela, astu sinäkin sivulle seuralaisinesi,
jotka syytätte häntä! Mitä? Pitäisikö minun tyytyä yhden koiran
kuolemaan? Jatkakaa vainuamistanne, te korppikotkat, jatkakaa, joukko
joukolta! Päivä on työtä varten, illalla juhlitaan!"
Nousin hämmästyneenä ja astuin sivulle. Naistaikurit astuivat myös
hämmästyksen valtaamina sivulle, sillä eihän moista vainuamista oltu
nähty milloinkaan tässä maassa. Mies, johon taikuri oli koskenut, oli
siihen hetkeen saakka heti tapettu. Miksi siis, ihmettelivät miehet,
viivyteltiin tuomion täytäntöönpanoa? Taikurit ihmettelivät myös ja
katsoivat kuninkaaseen selvyyttä saadakseen kuten katsotaan
ukkospilveen salamaa odotettaessa. Mutta Musta ei virkkanut sanaakaan.
Niin me seisoimme sivulla, ja toinen ryhmä naistaikureita aloitti
temppunsa. He työskentelivät kuten edellisetkin, mutta kuitenkin hiukan
eri tavalla, sillä taikureiden tapa on, ettei kaksi menettele aivan
samoin vainuamisen jalossa taidossa. Ja tämä ryhmä sipaisi useampia
kuninkaan neuvonantajia kasvoihin syyttäen heitä rikoksesta.
"Astukaa sivulle!" sanoi kuningas miehille, jotka oli osoitettu
syyllisiksi, "ja te, jotka olette saaneet ilmi heidän konnuutensa,
yhtykää tuohon joukkoon, joka syyttää Mopoa Makedaman poikaa. Voihan
olla, että kaikki ovat syylliset."
Käskyä toteltiin heti ja kolmas ryhmä ryhtyi toimeen. Muutamia
uljaimpia sotapäälliköitä mainittiin nyt syyllisiksi ja tämä joukko sai
jälleen astua syrjään samoinkuin heidän syyttäjänsäkin.
Niin jatkettiin koko päivä. Naistaikurit astuivat esiin ryhmä toisensa
jälkeen, osoittivat uhrinsa ja saivat astua sivulle edellisten joukkoon
samoinkuin tuomitutkin, kunnes naisia ei ollut enää yhtään jäljellä.
Sitten tuli miestaikureiden vuoro, ja minä näin, että heidän sydämensä
olivat täynnä pelkoa; he pelkäsivät ansaa. Mutta kuninkaan käsky oli
täytettävä, ja vaikka heidän taitonsa petti, oli uhrit kuitenkin
löydettävä. He nyppivät miehen sieltä ja toisen täältä, kunnes meitä
tuomituita oli suuren suuri joukko. Istuimme vaiti maassa ja katselimme
surullisesti toisiamme ja aurinkoa, joka aleni alenemistaan
taivaanrantaa kohti, ja jonka luulimme näkevämme viimeisen kerran. Ja
kuta pitemmälle päivä kului, sitä hurjemmiksi kävivät taikurit, jotka
eivät olleet vielä taitoaan koettaneet. Ne hyppivät korkealle ilmaan,
kiristelivät hampaitaan ja kierivät maassa pidellen kädessään
käärmeitä, joita he söivät elävältä manaten henkiä ja huudellen
muinaisten kuningasten nimiä.
Vihdoin oli päivä kulunut iltaan ja viimeinen taikuriryhmä ryhtyi
työhön vainuten syyllisiksi muutamia kuninkaan vaimojen asunnon,
_emposenin_, vartijoita. Mutta heidän joukossaan oli eräs nuori mies,
pitkä ja ryhdikäs, joka ei ottanut osaa toveriensa mellastukseen, vaan
seisoi erillään tuon suuren piirin keskellä ja tarkasteli taivasta. Ja
kun hänen kumppaninsa olivat tehneet työnsä ja siirtyneet sivulle
samoinkuin heidän syyttämänsä henkilötkin, huudahti kuningas kovalla
äänellä tälle viimeiselle taikurille kysyen hänen nimeään ja heimoaan
ja miksi hän ei tehnyt velvollisuuttaan.
"Nimeni on Indabazimbi, Arpin poika, oi kuningas, ja kuulun
maquilisini-heimoon", vastasi nuorukainen. "Käskeekö kuningas minun
vainuta henkilön, jonka henget sanovat tehneet tämän konnantyön?"
"Käsken", sanoi kuningas.
Silloin nuorukainen Indabazimbi astui suoraan piirin poikki huutamatta
tahi soikottelematta käsillään, vaan kuten mies, joka astelee vanhaa
tuttua tietään majastaan karja-aitaukselle, ja löi kädessään olevalla
hännällä kuningasta kasvoihin sanoen: "Syyllinen on _Yläpuolellani
Kaartuva Taivas_!"
Läsnäolijani joukosta kuului ihmettelevää mutinaa, ja kaikki
kurkottivat päätään nähdäkseen, kuinka tuo huimapää surmattaisiin
hirvein kidutuksin. Mutta Chaka nousi ja nauroi hurjasti.
"Sinäpä sen sanoit", huudahti hän, "ja vain sinä! Kuulkaa kaikki!
_Minä_ itse sen tein! _Minä_ sivelin veren porttini pieliin; omin käsin
minä sen sivelin saadakseni tietää, kuka taikureista puhuu totta ja
kuka valehtelee. Nyt näyttää siltä, että koko Zulu-maassa on vain yksi,
joka puhuu totta -- tämä nuorukainen tässä -- ja valehtelijoita,
katsokaa, niitähän on kuin lehtiä puussa. Katsokaa, tuossa he seisovat
ja tuossa ovat ne, jotka he ovat tuominneet syyllisiksi -- viattomia
kaikki, jotka he olisivat antaneet koiran kuolemalle alttiiksi
vaimoineen ja lapsineen. Nyt minä kysyn teiltä, lapseni, minkä palkkion
he ovat ansainneet?"
Silloin kuului kansanjoukosta jyrisevä huuto: "Anna heidän kuolla, oi
kuningas!"
"Niin!" vastasi hän. "He kuolkoot, niinkuin valehtelijoiden pitääkin!"
Silloin alkoivat taikurit, miehet ja naiset, parkua pelosta ja
rukoilivat armoa raastaen ihonsa verille kynsillään, sillä kaikista
vähimmin tahtoivat he maistaa oman lääkkeensä katkeruutta, joka oli --
kuolema. Mutta kuningas nauroi vain sitä hurjemmin.
"Kuulkaa, te siellä!" sanoi hän viitaten meihin, jotka olimme saaneet
tuomiomme. "Nämä valehtelijat ja väärintekijät tuomitsivat teidät
kuolemaan. Nyt kostakaa, ahmikaa kylliksenne. Tappakaa heidät, lapseni,
tappakaa, tuhotkaa heidät kaikki -- pyyhkäiskää heidät olemattomiin --
kaikki, paitsi tätä nuorukaista!"
Silloin me syöksyimme ylös, sillä sydämemme kuohuivat vihaa, ja me
himosimme kostoa kaikista kärsimistämme kauhuista. Tuomitut tappoivat
tuomarinsa ja iloitsivat, että heidät oli vapautettu taikureiden sorron
taakasta.
Vihdoin oli työ tehty, ja me peräydyimme ruumiskasan luota. Kaikki oli
hiljaa -- ei kuulunut enää rukouksia eikä kirouksiakaan. Taikurit
vaelsivat tietä, jolle he olivat niin monta lähettäneet. Kuningas tuli
lähemmäksi katsomaan. Hän tuli yksin, ja kaikki, jotka olivat olleet
hänen käskyänsä täyttämässä, kumartuivat maahan ja hiipivät tiehensä
hänen ohitseen ylistäen häntä. Minä vain seisoin paikallani lian ja
veren tahrimana, sillä minä en pelännyt seistä kuninkaan läsnäollessa.
Chaka läheni ja katseli tapettujen röykkiötä, jonka vaiheilla tomupilvi
vielä häilyi.
"Siinä ne ovat, Mopo", sanoi hän, "heittiöt, jotka rohkenivat
valehdella kuninkaalle! Neuvosi virittää heille ansa oli hyvä, Mopo,
mutta kuitenkin näytti minusta, että sinä hätkähdit, kun Nobela,
velhotarten kuningatar, syytti sinua rikoksesta vaatien henkeäsi. No
niin, he ovat kuolleet, ja maani hengittää jälleen vapaasti, ja paha,
jonka he ovat aiheuttaneet, on kuin tuo tomu, joka pian vaipuu maahan
ja häviää."
Niin hän sanoi vaieten samassa, sillä katso, tomupilvessä liikkui
jotakin, joka pyrki esiin ruumiskasasta. Sikin sokin heitetyt ruumiit
siirtyivät hitaasti syrjään tulijan raivatessa itselleen tietä, kunnes
hän seisoi vapaasti jaloillaan ja horjui meitä kohti kaamean ja hirveän
näköisenä. Tulija oli vanha vaimo, ja liasta ja verestä huolimatta minä
tunsin hänet. Se oli Nobela, hän, joka oli tuominnut minut kuolemaan ja
jonka minä olin juuri äsken iskenyt hengettömäksi. Hän nousi nyt
kuolleista minua kiroamaan.
Vartalo ja kasvot olivat täynnä haavoja ja puku oli revitty
riekaleiksi, jotka punoittivat verestä. Näin hänen olevan
kuolemaisillaan, vaikka elonkipinä ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja
viha säihkyi hänen käärmemäisistä silmistään.
"Terve kuningas!" kirahti hän.
"Vaiti, valehtelija!" vastasi Chaka; "olet kuollut!"
"En vielä, kuningas. Kuulin sinun ja tuon koiran puhelevan, jonka
olisin heittänyt sakaaleille, enkä aio kuolla, ennenkuin olen
sanottavani sanonut. Vainusin hänet tänä aamuna ollessani elossa ja
vainuan hänet nyt kuollessanikin. Hän on totisesti noituva sinut
verellä, Chaka -- hän ja äitisi Unandi, sekä vaimosi Baleka. Muista
sanojani, kuningas, kun assegai punoittaa edessäsi viimeisen kerran!
Hyvästi!" Ja hän huudahti kimeästi ja kaatui kuolleena maahan.
"Röyhkeys ja valhe ansaitsevat kuoleman -- kas siinä taikurin palkka",
sanoi kuningas huolettomasti ja pyörähti kantapäällään, mutta Nobelan
sanat painuivat kuitenkin hänen mieleensä ainakin mikäli ne koskivat
Unandia ja Balekaa. Siellä ne olivat kätkössä kuin siemen mullassa
itäen vähitellen ja tuottaen hedelmän aikanaan.
Siten päättyi Chakan suuri _ingomboco_, suurin, mitä milloinkaan on
pidetty Zulu-maassa.