Vuodet kuluivat ja tämä asia joutui unohduksiin. Siitä ei kuulunut sen
enempää, mutta, isäni, se oli vielä vain toistaiseksi unohduksissa, ja
minä ajattelin kauhulla hetkeä, jolloin se jälleen tulisi esille, sillä
salaisuuden tiesi kaksi naista -- Unandi, Taivaiden äiti, ja sisareni
Baleka, kuninkaan vaimo. Sen tiesivät myös molemmat vaimoni -- Macropha
ja Anadi -- olivat arvanneet asianlaidan. Eihän salaisuus voinut niin
ollen ikuisesti säilyä! Ajan mittaan kävi niin, etteivät Unandi ja
Baleka voineet salata mieltymystään lasta kohtaan, jota sanottiin minun
pojakseni ja oli nimeltään Umslopogaas, mutta joka oli Chaka-kuninkaan
ja Balekan poika ja Unandin pojanpoika. He pistäytyivät usein majaani
muka vaimojani tervehtimään ja ottivat pojan syliinsä ja hyväilivät
sitä kaikin tavoin. Varoitin heitä turhaan, sillä rakkaus pani heidän
sydäntensä kielet väräjämään voimakkaammin kuin minun sanani, eivätkä
he voineet olla käymättä pojan luona. Kerran kävi kuitenkin niin, että
Chaka näki pojan istuvan äitinsä Unandin sylissä.
"Mitä tekemistä äidilläni on sinun kakarasi kanssa, Mopo?" kysyi hän.
"Hänhän voi yhtä hyvin suudella minua." Ja hän nauroi kuin susi.
Vastasin, etten tiennyt ja asia unohtui vähitellen, mutta käynnit
loppuivat siihen, sillä Chaka alkoi pitää äitiään senjälkeen tarkoin
silmällä. Umslopogaas-poikanen varttui rotevaksi ja vahvaksi
nuorukaiseksi, jonka vertaista ikään nähden ei ollut toista koko
tienoolla päivän matkan päässä. Mutta jo pienestä pitäen hän oli äreä
ja harvasanainen ja aivan isänsä Chakan kaltainen siinä suhteessa,
ettei hän pelännyt mitään. Koko avarassa maailmassa oli vain kaksi
henkilöä, joita hän rakasti -- minä Mopo, jota sanottiin hänen
isäkseen, ja Nada, jonka sanottiin olevan hänen kaksoissisarensa.
Kuten Umslopogaas-poikanen oli vahvin ja uljain lapsi, niin sanottakoon
nyt, että Nada oli kaunein ja suloisin. Minä uskon todellakin, isäni,
vaikka en voi sitä aivan varmasti sanoa, ettei hän ollutkaan
puhdasverinen zulu. Hänen silmänsäkin olivat syvemmät ja suuremmat,
tukka pitempi ja suorempi kuin meikäläisillä ja iho vaaleampi --
melkein kirkkaan kuparin värinen. Tämä kaikki oli äidin, Macrophan,
perintöä, vaikka hän oli Macrophaa paljon kauniimpi ja kauniimpi kuin
kukaan näkemäni heimoni nainen. Hänen äitinsä, vaimoni Macropha, oli
Swazi-heimoa ja oli tuotu sotavankina kuninkaan luo, joka antoi hänet
minulle vaimoksi. Kerrottiin hänen olevan erään halakazi-heimoon
kuuluvan Swazi-päällikön tytär, ja on aivan totta, että hän oli tämän
vaimon synnyttämä, mutta minä en tiedä, oliko tuo päällikkö hänen
isänsä vai ei. Olen nimittäin Macrophalta kuullut, että ennen hänen
syntymäänsä oli hänen isänsä luona oleskellut eräs valkoinen mies --
eräs rannikolta tullut portugalilainen, joka oli hyvin kaunis, ja
taitava seppä. Tämä valkoinen mies rakasti vaimoni Macrophan äitiä,
ja väitetään, että Macropha oli hänen tyttärensä eikä tuon
Swazi-päällikön. Sen ainakin tiedän, että päällikkö tappoi tuon
valkoisen miehen ennen vaimoni syntymää. Mutta kukaan ei tiedä varmasti
asian oikeata laitaa ja minäkin mainitsen sen vain sentähden, että
Nadan kauneus oli enemmän valkoisen rodun kauneuden kaltainen kuin
meidän, mikä on hyvin ymmärrettävää, jos hänen isoisänsä sattui olemaan
valkoinen mies.
Umslopogaas ja Nada olivat aina yhdessä. Yhdessä he nukkuivat, söivät
ja tekivät kävelyretkiä; he ajattelivat samoin ja puhuivat samoin. Ou,
heitäpä kelpasi katsella! Heidän ollessa vielä lapsia Umslopogaas
pelasti kahdesti Nadan hengen.
Ensimmäisellä kerralla oli tapahtumain kulku seuraava. Nuo molemmat
lapset olivat kulkeneet kauas kotoa etsien marjoja, joista pienokaiset
pitävät. He vaelsivat huolettomina laulaen kävellessään, kunnes
löysivät marjapaikan ja söivät oikein sydämen halusta. Päivä oli
kulunut iltaan, ja kun he olivat syöneet kyllikseen, nukahtivat he.
Yöllä he sitten heräsivät myrskyn ulvontaan ja kylmään sateeseen, sillä
talvi oli alullaan, jolloin kaikki hedelmät ovat kypsät.
"Ylös, Nada!" sanoi Umslopogaas, "meidän täytyy päästä kotiin tahi
muuten kuolemme viluun."
Nada nousi säikähtyneenä, ja käsi kädessä he lähtivät pyrkimään
pimeässä kotia kohti. Mutta myrskyssä ja pimeässä he eksyivät tieltä,
ja kun päivä vihdoin koitti, olivat he metsässä, jota he eivät
tunteneet. He levähtivät hetkisen syöden löytämiään marjoja ja
jatkoivat sitten matkaansa kulkien koko päivän, kunnes yö heidät
yllätti, jolloin he taittelivat puiden oksia ylleen suojellakseen
itseään kylmältä ja olivat niin uuvuksissa, että nukahtivat toistensa
syliin. Päivän koittaessa he lähtivät jälleen liikkeelle, mutta olivat
sangen väsyneet, sillä marjoja oli vähän, niin että puolen päivän
aikaan heidän voimansa olivat lopussa. He heittäytyivät lepäämään erään
jyrkän kukkulan rinteelle ja Nada nojasi päätään Umslopogaasin rintaa
vasten.
"Kuolkaamme tässä, veljeni", sanoi hän.
Mutta pojan rohkeus ei ollut lannistunut ja hän vastasi: "Sitten on
aika kuolla, sisareni, kun kuolema tulee meitä noutamaan. Katsos nyt!
Lepää sinä tässä, ja minä kiipeän kukkulan laelle katsomaan, mitä
metsän toisella puolella näkyy."
Hän nousi ja lähti ja löysi rinteeltä paljon marjoja ja syötäväksi
kelpaavia juuria, joilla hän tyydytti nälkänsä. Vihdoin hän pääsi
perille kukkulan laelle ja katsahti eteensä aukenevan vihreän lakeuden
yli. Ja katso, kaukana idässä hän näki valkean juovan, joka oli kuin
höyrypilvi mustaa kalliota vasten, ja tiesi, että tuo juova oli
kuninkaan kaupungin toisella puolella oleva vesiputous. Hän riensi
rinnettä alas ilosta hihkaisten ja otti mukaansa juuria ja marjoja,
mutta kun hän tuli Nadan luo, näki hän tämän menettäneen tajuntansa
nälän, kylmän ja väsymyksen vaikutuksesta. Tyttö lepäsi maassa
liikkumattomana kuin nukkuva, ja hänen luokseen oli hiipinyt sakaali,
joka pakeni heti kun poika lähestyi.
Näyttänee siltä, ettei Umslopogaasilla ollut valinnan varaa. Hänen
täytyi joko koettaa pelastaa itsensä tahi jäädä kuolemaan Nadan luo.
Mutta hätä keksii keinon. Lonkkavyöstään hän palmikoi hihnoja, joilla
hän sitoi Nadan selkäänsä, ja lähti taivaltamaan kaupunkia kohti.
Hän ei olisi milloinkaan päässyt sinne saakka, sillä matka oli pitkä,
mutta illan tullen muutamat tiedustelijat tapasivat eräässä metsässä
alastoman pojan, joka sauvaan nojaten horjui vaahto huulilla ja
tuijottavin katsein hitaasti eteenpäin kantaen tyttöä selässään. Poika
oli niin väsynyt, ettei saanut sanaa suustaan ja hihnat olivat
syöpyneet syvälle hänen olkapäihinsä, mutta eräs tiedustelija tunsi
hänet kuitenkin, ja he kantoivat hänet kotiin. Nadatyttöstä he luulivat
kuolleeksi ja aikoivat jättää hänet metsään, mutta Umslopogaas osoitti
hänen rintaansa, ja kun miehet tunsivat, että sydän sykki vielä, toivat
he tytönkin mukanaan. Molemmat tointuivat pian hyvässä hoidossa ja
rakastivat toisiaan entistä kiihkeämmin.
Minä sanoin sitten Umslopogaasille, ettei hän saanut poistua
kaupungista ja viedä sisartaan toista kertaa erämaan vaaroille
alttiiksi, mutta pojan täytyi saada kulkea ympäriinsä kuin ketun,'ja
Nada seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä he pääsivät pujahtamaan
kotoa, kun portit olivat auki, ja päätyivät erääseen hyvin
pahamaineiseen syvään notkoon, jossa sanottiin aaveiden mellastavan ja
surmaavan jokaisen, joka uskalsi sinne tunkeutua. En tiedä, oliko
noissa puheissa perää, mutta sen tiedän, että tuossa notkossa oleili
eräs nainen, joka asusti pienessä luolan tapaisessa ja eli sillä, mitä
hän onnistui tappamaan tahi varastamaan tahi mitä hän kaivoi käsin
maasta. Tuo nainen oli mielipuoli. Hänen miehensä oli surmattu, sillä
taikurit olivat vainunneet, että tämä oli harjoittanut noituutta
kuningasta vahingoittaakseen. Sitten oli Chaka tavallisuuden mukaan
lähettänyt pyövelinsä hävittämään rikollisen majan ja tappamaan kaikki
hänen omaisensa. Viimeksi tapettiin lapset, kolme nuorta tyttöä, ja
äitikin olisi keihästetty, mutta kun hän näki ympärillään vallitsevan
hävityksen kauhistuksen, meni rietas henki häneen tehden hänet
hulluksi, niin että soturit jättivät hänet rauhaan peläten koskea
häneen tuon hengen tähden. Eikä häntä myöhemminkään kukaan ahdistanut.
Hän pakeni ja asettui asumaan tuohon kummitusnotkoon ja hänen
hulluutensa ilmeni siten, että milloin hän vain näki lapsia, varsinkin
tyttölapsia, hänet valtasi vastustamaton himo tappaa nuo lapset kuten
hänen omat lapsensa oli tapettu. Usein hän tekikin semmoisia tekoja,
sillä täyden kuun aikana, kun hänen hulluutensa oli huipussaan, saattoi
hän kulkea pitkät matkat lapsia etsien ja siepaten niitä majoista kuin
hyeena. Mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan koskea häneen hänessä
asustavan hengen tähden, eivät nekään, joiden lapsia hän oli murhannut.
Umslopogaas ja Nada saapuivat sitten notkoon, jossa tuo lastenmurhaaja
asusti, ja istahtivat vesilammikon reunalle luolan lähelle palmikoimaan
kukkakiehkuraa. Hetkisen kuluttua poistui Umslopogaas Nadan luota
etsiäkseen kallioliljoja, joista hän piti, ja huhuili palatessaan
Nadalle herättäen siten naisen, joka nukkui luolassaan, sillä tämä
liikkui ulkona vain öisin kuten sakaali. Nainen syöksähti ulos keihäs
kädessä vainuten verta ja keksi heti Nadan, joka istui nurmikolla
kukkasia sitoen, ja alkoi hiipiä lähemmäksi. Samassa tunsi Nada --
lapsi kertoi minulle niin -- kylmän tuulahduksen ja pelästyi suuresti,
vaikka hän ei nähnytkään naista, joka aikoi murhata hänet. Hän pudotti
kukat maahan ja katsahti lammikkoon, jonka kalvossa hän näki ylhäältä
häntä kohti hiipivän lastensurmaajan inhottavat kasvot, tukka valuen
silmille ja silmät kiiluen kuin leijonan silmät.
Nada hypähti huudahtaen ylös ja pakeni polkua pitkin sinnepäin, johon
Umslopogaas oli mennyt, mielipuoli kintereillään. Umslopogaas kuuli
huudon ja kääntyi syöksyen kukkulan harjanteen yli, ja katso, raivotar
oli aivan hänen edessään. Tämä oli jo tarttunut Nadan tukkaan ja keihäs
oli jo koholla surmaniskuun. Umslopogaasilla ei ollut keihästä,
pienoinen kepakko vain, mutta siitä huolimatta hän hyökkäsi naisen
kimppuun iskien tätä niin tuimasti käsivarteen, että nainen hellitti
kätensä tytön tukasta ja kääntyi kiljahtaen poikaa kohti aikoen
lävistää tämän keihäällään, jolloin Umslopogaas hypähti syrjään. Iskua
seurasi heti toinen, mutta Umslopogaas väisti senkin hypäten korkealle
ilmaan. Kolmannella iskulla keihäs sattui hänen olkapäähänsä, vaikka
hän heittäytyikin pitkälleen maahan, mutta samalla hänen ruumiinsa
paino väänsi aseen mielipuolen kädestä, ja ennenkuin tämä ehti tarttua
häneen, oli hän jo kauempana keihäs vielä olkapäässä kiinni.
Silloin nainen kääntyi ja syöksyi raivosta ulvoen Nadaa kohti aikoen
surmata tämän käsin. Mutta Umslopogaas oli hammasta purren kiskaissut
keihään haavasta ja hyökkäsi samassa karjahtaen mielipuolen kimppuun,
joka sieppasi suuren kiven ja sinkautti sen poikaa kohti sellaisella
voimalla, että se murskautui pirstoiksi iskiessään kallioon pojan
takana. Mutta Umslopogaas ei säikähtänyt, vaan hyökkäsi päin, ja hänen
iskunsa oli niin tuima, että keihäänkärki tunkeutui naisen selästä
ulos, ja nainen kaatui kuolleena maahan. Sitten Nada sitoi
Umslopogaasin haavan, joka oli hyvin syvä, ja ankaria tuskia kärsien
poika vihdoin pääsi kotiin ja kertoi minulle seikkailunsa.
Silloin alkoivat muutamat rähistä ja vaativat, että pojan täytyi
kuolla, koska hän oli tappanut hengen riivaaman henkilön. Mutta minä
kielsin. Poikaan ei kosketa. Hän oli tappanut naisen omaa ja
sisarensa henkeä puolustaessaan, ja jokaisella oli oikeus tappaa
itsepuolustuksekseen, paitsi ei kuningasta ja hänen käskyläistään.
Sitäpaitsi, sanoin minä, oli tuossa naisessa asustanut henki ollut
paha, sillä eiväthän hyvät henget vaadi lapsia surmattavaksi, vaan
pikemminkin karjaa, sillä meillä ei ole tapana uhrata hengillemme
ihmisiä, ei sotavankejakaan, vaikka nuo basutu-koirat tekevätkin niin.
Mutta rähinä vain yltyi, sillä taikurit olivat saaneet päähänsä, että
pojan täytyi kuolla. Hän oli tappanut henkilön, joka oli ollut hengen
riivaama, ja siitä koituisi paljon pahaa, jos pojan sallittaisiin elää.
Vihdoin sai kuningaskin kuulla asiasta. Hän kutsutti minut ja pojan
luoksensa ja käski taikurienkin olla saapuvilla.
Taikurit selittivät ensin mielipiteensä ja vaativat, että pojan oli
kuoltava, ja Chaka kysyi heiltä, mitä tapahtuisi, jos pojan
sallittaisiin elää. He vastasivat, että murhatun naisen henki tekisi
paljon pahaa kuninkaalliselle huoneelle. Chaka kysyi, tapahtuisiko
mitään kuninkaalle itselleen. He tiedustelivat asiaa hengeltään ja
vastasivat sitten kieltävästi; ei hänelle itselleen, mutta jollekin
hänen seuraajalleen. Chaka sanoi siihen, ettei hän välittänyt
rahtuakaan siitä, mitä jollekin hänen seuraajalleen tapahtuisi, olipa
se sitten hyvää tahi pahaa. Sitten hän puhui Umslopogaasille, joka
katsoi häntä rohkeasti silmiin kuten vertainen vertaistaan.
"Poika", sanoi hän, "onko sinulla jotakin sanottavaa, minkätähden sinua
ei tapettaisi näiden miesten vaatimuksen mukaan?"
"On, oi Musta", vastasi Umslopogaas. "Tapoin naisen puolustaessani
henkeäni."
"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä, kuningas, tahtoisin tappaa
sinut, tappaisitko sinä minut tahi käskyläiseni? Naisessa ollut henki
oli kuningashenki, joka käski tappaa sinut; sentähden olisi sinun
pitänyt alistua kohtaloosi. Eikö sinulla ole muita syitä?"
"On, Elefantti", vastasi Umslopogaas. "Nainen olisi murhannut sisareni,
jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni."
"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä käskisin tappaa sinut jostakin
syystä, enkö samalla käskisi tappaa kaikkia omaisiasikin? Eikö
kuningashenki menettelisi aivan samoin? Ellei sinulla ole muuta
sanomista, niin sinun täytyy kuolla."
Nyt pelästyin, sillä pelkäsin Chakan antavan käskyn surmata taikurien
vaatimuksesta pojan, jota sanottiin minun pojakseni. Mutta Umslopogaas
katsahti ylös ja vastasi rohkeasti kuten mies, joka ei rukoile armoa,
vaan vaatii oikeuttaan.
"Sanon sinulle tämän, oi vihollisten surma, ja ellei se riitä, niin
heretkäämme juttelemasta ja minut tapettakoon. Sinä, kuningas, olit
käskenyt tappaa tuon naisen, mutta käskyläisesi jättivät hänet rauhaan,
koska he luulivat häntä hulluksi. Olen täyttänyt kuninkaan käskyn; olen
surmannut naisen, olipa hän hullu tahi viisas, jonka kuningas oli
käskenyt surmata enkä ole ansainnut kuolemaa, vaan palkkion."
"Hyvin puhuttu, Umslopogaas!" vastasi Chaka. "Kymmenen härkää
annettakoon tälle pojalle, jolla on miehen sydän; hänen isänsä
vaalikoon eläimiä poikansa lukuun. Oletkos nyt tyytyväinen,
Umslopogaas?"
"Otan, mikä minulle on tulevaa ja kiitän kuningasta, koska hänen ei
tarvitse maksaa minulle, ellei hän tahdo", vastasi Umslopogaas.
Chaka tuijotti poikaan hetkisen ja näytti jo vihastuvan, mutta
purskahti sitten nauruun.
"Kas vain", sanoi hän, "kauan sitten oli Senzangaconan majassa vasikka,
joka oli aivan tämän kaltainen. Poika on aivan samanlainen kuin minä
olin. Jatka, kuten olet alkanutkin, poikaseni, ja matkasi päässä sinua
ehkä tervehditään _bayéte_-huudolla. Mutta minun tielleni älä tule,
sillä kahden samanlaisen on mahdotonta sopia. Ja nyt poistu!"
Lähdimme heti, mutta mennessämme huomasin taikureiden supisevan
keskenään, sillä he olivat närkästyneet ja ennustelivat onnettomuuksia.
He kadehtivat minua ja olivat toivoneet voivansa iskeä minua suoraan
sydämeen, saattamalla pojan, jota sanottiin lapsekseni, turmioon.