Vaelsimme koko yön, kunnes koirakin väsyi, ja päiväksi piilouduimme
erääseen maissipeltoon, sillä pelkäsimme jonkun näkevän meidät.
Iltapäivällä kuulimme ääniä ja kurkistaen maissin runkojen välistä me
näimme joukon isäni miehiä, jotka olivat meitä etsimässä. He menivät
lähellä olevaan kylään kysymään, oliko meitä nähty, minkä jälkeen emme
nähneet heitä pitkään aikaan. Yöllä vaelsimme jälleen eteenpäin, mutta
oli varmaankin kohtalon sallimus, että kohtasimme erään vanhan vaimon,
joka katsoi meihin omituisesti sanomatta kuitenkaan mitään. Kuljimme
sitten yötäpäivää, sillä me tiesimme, että tuo vanha vaimo antaisi
meidät ilmi vainoojillemme, jos hän tapaisi nämä, ja niin kävikin.
Kolmannen päivän iltana tulimme eräälle maissipellolle ja näimme, että
vilja oli tallattu maahan. Katkenneiden runkojen seassa lepäsi hyvin
vanhan miehen ruumis, joka oli niin täynnä keihäänpistoja kuin siili
piikkejä. Olimme suuresti ihmeissämme ja kiiruhdimme edelleen. Silloin
huomasimme, että kylä, johon pelto kuului, oli poltettu poroksi.
Hiivimme lähemmäksi ja -- ah! minkä surullisen näyn näimmekään!
Myöhemmin totuimme sellaisiin näkyihin.
Kaikkialla makasi kuolleita kymmenittäin -- vanhuksia, nuorukaisia,
lapsia ja naisia pienokaiset rinnoillaan -- siellä poltettujen majojen
välissä keihäiden lävistäminä. Maa oli punainen heidän verestään ja
punaisilta näyttivät hekin laskevan auringon valossa. Oli kuin suuri
henki eli Umkulunkulu olisi sivellyt maan verisellä kädellä. Baleka
alkoi itkeä, väsynyt kun oli, tyttö raukka, ja me löysimme vain ruohoa
ja vihreitä jyviä syödäksemme.
"Täällä on käynyt vihollinen", sanoin minä ja puhuessani olin
kuulevinani valitusta murretun kaisla-aitauksen takaa. Menin katsomaan.
Siellä makasi nuori nainen; hän oli pahoin haavoittunut, mutta eli
vielä, isäni. Lähellä makasi eräs mies kuolleena ja hänen ympärillään
toisia, jotka kuuluivat johonkin toiseen heimoon; hän oli kaatunut
taistellen. Naisen edessä oli kolmen lapsen ruumiit, neljäs, joka oli
vielä aivan pieni, lepäsi hänen rinnoillaan. Katselin häntä, ja hän
valitti jälleen avaten silmänsä, jolloin hän huomasi minut seisoessani
hänen vieressään keihäs kädessä.
"Tapa minut sukkelaan!" sanoi hän. "Etkö ole jo tarpeeksi kiduttanut
minua?"
Sanoin olevani vieras enkä tahtonut tappaa häntä.
"Tuo sitten minulle vettä", pyysi hän; "tuolla kylän takana on lähde."
Kutsuin Balekan paikalle ja kiiruhdin astioineni lähteelle. Lähteessä
oli ruumiita, mutta minä vedin ne pois, ja kun vesi oli hiukan
selvennyt, täytin maljani ja kiiruhdin takaisin haavoittuneen luo. Hän
joi ja voimistui hiukan -- vesi virkisti.
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin minä.
"Zulujen päällikön Chakan soturit tulivat ja tuhosivat meidät", vastasi
nainen. "He hyökkäsivät kimppuumme tänä aamuna päivän koittaessa, kun
vielä nukuimme majoissamme. Heräsin taistelun melskeeseen. Nukuin
mieheni ja lasteni vieressä, jotka lepäävät tuossa. Miehelläni oli
keihäs ja kilpi. Hän oli urhoollinen. Katsokaa, hän kuoli sankarin
lailla, hän tappoi kolme noita zulu-paholaisia, ennenkuin itse kaatui.
Sitten he karkasivat minun kimppuuni ja tappoivat lapseni ja iskivät
minua, kunnes luulivat minua kuolleeksi. Kun hävitys oli täydellinen,
poistuivat he. En tiedä, miksi he tulivat, mutta luulen syynä olevan
sen, ettei päällikkömme tahtonut lähettää väkeä Chakan avuksi Zweeteä
vastaan."
Hän vaikeni huudahtaen tuskallisesti ja kuoli. Sisareni itki ja minäkin
olin liikutettu. "Ah", ajattelin minä, "suuri henki on varmaankin hyvin
paha. Muuten ei tämmöistä voisi tapahtua." Silloin ajattelin niin,
isäni, mutta nyt ajattelen toisin. Emme ymmärtäneet suuren hengen
tarkoitusta, siinä kaikki. Olin silloin vielä nuori ja arkasydäminen,
mutta myöhemmin, kuten jo sanoin, minä totuin tuommoisiin näkyihin.
Minua ei voinut mikään liikuttaa, ei mikään. Chakan päivinä olivat
kaikki virrat verensekaiset -- niin, meidän täytyi vettä etsiessämme
aina tarkastaa, oliko se puhdasta, ennenkuin joimme. Silloin oppivat
ihmiset kuolemaan eivätkä nurisseet. Mitäpä se olisi hyödyttänyt?
Kerranhan oli kuitenkin kuoltava. Kuolemasta ei kannata välittää, ei
rahtuakaan, mutta syntymisen laita on toisin. Syntymisemme maailmaan on
erehdys, isäni.
Pysähdyimme kylään yöksi, mutta emme voineet nukkua, sillä kaatuneiden
henget harhailivat ympärillämme huudellen toisilleen. Olihan aivan
luonnollista, että he tekivät niin, miehet hakivat vaimojaan ja äidit
lapsiaan. Mutta me pelkäsimme heidän olevan vihoissaan meille, kun
olimme tunkeutuneet heidän kyläänsä, niin että painauduimme lujasti
toisiimme pelosta vavisten. Koos vapisi myöskin ja ulvoi silloin
tällöin valittavasti. Mutta henget eivät näyttäneet huomaavan meitä ja
aamupuoleen yötä heidän huutonsa hiljenivät.
Ensimmäisen valonkajastuksen ilmestyessä taivaalle me nousimme ja
kuljettuamme hetkisen sinne tänne mutkitellen kuolleita välttääksemme
me olimme pian aavikolla jälleen. Tie Chakan luo oli nyt helppo löytää,
sillä soturit ja ryöstetty karja olivat polkeneet maahan leveän tien,
ja silloin tällöin tapasimme jonkun kuolleen soturin, joka oli surmattu
sentähden, ettei ollut haavojensa takia kyennyt pysymään joukon mukana.
Minua alkoi epäilyttää, oliko lainkaan viisasta mennä Chakan luo, sillä
kaiken sen jälkeen, mitä olimme nähneet, minä aloin pelätä, että hän
tappaisi meidät. Mutta kun meillä ei ollut mihin mennä, sanoin minä,
että jatkaisimme matkaamme, kunnes jotakin tapahtuisi.
Voimamme alkoivat olla lopussa, ja Baleka sanoi, että meidän olisi
parempi heittäytyä maahan kuolemaan päästäksemme kaikista vaivoista.
Istahdimme erään lähteen reunalle. En tahtonut sentään vielä kuolla,
vaikka se olisikin ollut kaikista parasta, kuten Baleka sanoi.
Istuessamme siinä hävisi Koos lähellä olevaan pensaikkoon ja samassa
minä näin sen hyppäävän jonkun kimppuun ja kuulin meteliä. Kiiruhdin
katsomaan -- koira oli yhdyttänyt itsensä kokoisen metsävuohen, joka
oli nukkunut pensaikossa. Lävistin eläimen keihäälläni ja huudahdin
ilosta, sillä nythän meillä oli syötävää.
Nyljin otuksen ja leikkasin sen reidestä pitkiä viipaleita, jotka
huuhdoimme lähteessä ja söimme raakoina, sillä meillä ei ollut tulta,
millä olisimme voineet keittää ruokamme. Raaka liha on kylläkin
vastenmielistä syödä, mutta me olimme niin nälissämme, ettemme
välittäneet mistään, ja liha virkisti meitä. Syötyämme niin paljon kuin
jaksoimme me nousimme ja peseydyimme lähteessä, mutta ollessamme
melkein valmiit katsahti Baleka äkkiä ylös ja huudahti kauhusta. Sillä
edessämme erään kunnaan laella noin kymmenen keihäänheiton päässä oli
kuusi aseistettua oman heimoni miestä -- isäni Makedaman lapsia --
jotka vielä vainosivat meitä vangitakseen tahi tappaakseen meidät. He
huomasivat meidät -- huudahtivat ja hyökkäsivät kohti. Hypähdimme ylös
ja syöksyimme aavikolle -- juoksimme kuin hirvet, sillä pelko terästi
jalkamme.
Edessämme ei ollut mitään esteitä ja maa vietti loivasti Umfolozi-jokea
kohti, joka polveili tasangon halki suuren ja kimmeltävän käärmeen
lailla. Toisella puolella maa alkoi jälleen nousta emmekä tienneet,
mitä äyräiden takana mahtoi olla, mutta me ajattelimme, että Chakan
kylät olivat sielläpäin. Riensimme jokea kohti -- mihinkäpä muualle, Ja
soturit tulivat perässämme. He pääsivät yhä lähemmäksi; he olivat
täysissä voimissaan ja raivoissaan sentähden, että olivat joutuneet
niin kauas kotoa. Juoksimme henkemme edestä, mutta he vain lähenivät.
Saavuimme joen äyräälle, joki oli tulvillaan ja peloittavan leveä.
Ylempänä oli vahva niva, jossa vesi velloi näkymättömien louhien
synnyttämissä vaahtoisissa pyörteissä; alempana kohisi koski, jonka
hyrskyistä ei kukaan olisi voinut hengissä selvitä; välillä oli tyyni
suvanto, jossa oli kuitenkin vahva virta.
"Ah, veljeni, mitä nyt teemme?" huohotti Baleka.
"Muuta valittavaa ei ole kuin joko sortua heimolaistemme keihäisiin,
tahi koettaa päästä joen yli", vastasin minä.
"On helpompi hukkua kuin kuolla keihäisiin", sanoi Baleka.
"Hyvä on. Osaammehan ainakin uida ja tulkoot isäimme henget avuksemme."
Vein hänet suvannon yläpäähän ja heitettyämme rannalle peitteet ja
kaikki tavaramme -- paitsi keihästäni, jonka otin hampaideni väliin --
me syöksyimme veteen ja kahlasimme niin kauas kuin voimme. Vesi ulottui
pian rintaan saakka ja astuttuamme pari askelta vielä me aloimme uida
toista ranta kohti Koos edellämme.
Samassa ilmestyivät soturitkin törmälle.
"Ah, te veitikat!" huusi eräs, "lähdittekö uimaan! Uikaa vain, mutta te
hukutte varmasti, ja ellette huku, niin me tapamme teidät, sillä me
tiedämme kahlaamon, ja otamme teidät kiinni! Nitistämme teidät, vaikka
meidän täytyisi juosta perässänne maailman ääriin." Ja hän sinkautti
meitä kohti keihäänsä, joka sujahti väliimme välähtäen kuin salama.
Uimme koko ajan voimakkain vedoin ja pääsimme virtaan. Se kiidätti
meitä alaspäin, mutta me etenimme yhä, sillä olimme molemmat hyviä
uimareita. Jos pääsisimme rannalle, ennenkuin kantautuisimme koskeen,
olisimme turvassa, ellemme -- niin hyvää yötä sitten!
Olimme jo, lähellä rantaa, mutta vaahtohyrskyt olivat myös lähellä.
Ponnistelimme ja taistelimme henkemme edestä. Baleka oli rohkea tyttö
ja ui urhoollisesti, mutta virta painoi hänet alapuolelleni enkä minä
voinut häntä mitenkään auttaa. Nojasin jalkani erästä kalliota vasten
ja silmäsin ympärilleni. Tuolla hän oli kahdeksan askeleen päässä
kohisevista pyörteistä. En voinut tehdä mitään. Olin liian voimaton ja
minusta näytti, että hänen täytyi tuhoutua. Mutta silloin tuli Koos
apuun.
Se ui hänen luokseen ja kääntyi sitten vasten virtaa haukahtaen pari
kertaa, ja Baleka tarttui oikealla kädellään sen häntään. Hän käytteli
jalkojaan ja vasenta kättään ja molemmat lähenivät hitaasti -- hyvin
hitaasti. Ojensin keihääni varren heitä kohti ja Baleka tarttui siihen
vasemmalla kädellään. Hänen jalkansa olivat vielä kuohuissa, mutta minä
vedin ja Koos veti ja vihdoin saimme hänet rantaveteen ja siitä
kuivalle maalle, johon hän vaipui huohottaen henkimenokseen.
Kun toisella rannalla olevat soturit näkivät meidän päässeen yli,
huudahtivat he raivoisasti ja riensivät alaspäin.
"Nouse, Baleka!" sanoin minä. "Soturit ovat menneet kahlaamoa
etsimään."
"Ah, anna minun kuolla!" vastasi hän.
Mutta minä pakotin hänet nousemaan ja hetkisen kuluttua hän jo hengitti
säännöllisesti ja me kiiruhdimme niin nopeasti kuin voimme pitkää
rinnettä ylös. Kuljettuamme hiukan kolmatta tuntia me tulimme
tasangolle ja näimme kaukana edessäpäin suuren kylän.
"Rohkaise mielesi", sanoin minä. "Katso, tuolla asuu Chaka."
"Niin, veljeni", vastasi hän, "mutta mikä kohtalo odottaa meitä siellä?
Takanamme ja edessämme on kuolema -- olemme kuoleman kidassa."
Pian saavuimme tielle, joka meni kahlaamolta suoraan kylään, ja jota
myöten Chakan soturit olivat kulkeneet. Kiiruhdimme eteenpäin, kunnes
vihdoin olimme vain puolen tunnin matkan päässä kylästä. Katsahdimme
taaksemme, ja katso! vainoojamme olivat taas perässämme -- viisi
kaikkiaan -- sillä yksi oli hukkunut koettaessaan päästä joen yli.
Juoksimme jälleen, mutta olimme jo ennestään uuvuksissa, ja soturit
tulivat yhä lähemmäksi. Silloin muistui koira mieleeni. Koos oli
vihainen ja hyökkäsi käskystäni kenen kimppuun hyvänsä. Kutsuin sen
luokseni ja vaikka tiesin, ettei se selviäisi leikistä hengissä, päätin
uhrata sen. Osoitin miehiä, ja koira syöksyi nuolena heidän kimppuunsa
äristen ja korvat pystyssä. He koettivat osua siihen nuijalla ja
keihäillään, mutta se riehui kuin hornanhenki heidän ympärillään purren
raivoisasti eikä päästänyt joukkoa eteenpäin. Viimein onnistui erään
soturin iskeä sitä keihäällään, mutta samassa syöksyi koirakin soturin
kurkkuun kiinni, ja molemmat kaatuivat. Raivoisa taistelu seurasi ja
loppui vasta sitten, kun molemmat olivat kuolleet. Ah, sepäs oli koira!
Semmoisia ei nähdäkään enää tähän maailman aikaan. Sen isä oli eräs
buurikoira, ensimmäinen laatuaan tässä maassa. Kerran se oli tappanut
leopardinkin aivan yksinään. No niin, Koos-koirani kuoli viimeiseen
saakka tapellen.
Olimme juosseet koko ajan ja kylän portti oli enää vain parinsadan
askeleen päässä. Sisäpuolella oli jotakin tekeillä; huomasimme sen
sieltä kuuluvasta melusta ja korkealle kiiriskelevistä tomupilvistä.
Jäljellä olevat neljä vainoojaamme olivat taas kintereillämme
jätettyään kuolevan toverinsa oman onnensa nojaan. Tiesin, että he
tavoittaisivat meidät, ennenkuin pääsisimme portista sisään, sillä
Baleka jaksoi nyt vain hitaasti kulkea. Eräs ajatus juolahti silloin
mieleeni. Olin houkutellut hänet mukaani ja minun oli pelastettava
hänet keinolla millä hyvänsä. Jos hän pääsisi kylään yksinäänkin, ei
Chaka surmaisi hänen laistaan nuorta ja kaunista tyttöä.
"Juokse, Baleka, juokse!" sanoin minä jääden jälkeen. Hän oli melkein
sokea väsymyksestä ja kauhusta ja horjui porttia kohti, huomaamatta
tarkoitustani. Mutta minä istahdin hengittämään, sillä minunhan oli
taisteltava neljää vastaan kuolemaani saakka. Sydämeni löi
haljetakseen, ja veri kohisi korvissani, mutta kun miehet lähenivät,
nousin minä keihäs kädessäni -- jälleen näin punaista häilyvän silmäini
edessä ja pelkoni hävisi.
Miehet tulivat parittain juosten noin keihäänheiton päässä toisistaan,
mutta ensimmäisestä parista oli toinen noin kuusi askelta edellä
toisesta. Hän hyökkäsi karjaisten minua kohti keihäs ja kilpi koholla.
Minulla ei ollut kilpeä, keihäs vain, mutta olin varuillani ja hän oli
ylimielinen. Odotin, kunnes hän vei keihään taaksepäin iskeäkseen,
mutta samassa minä pudottausin polvilleni ja iskin koko voimallani
ylöspäin hänen kilpensä reunan alapuolelle. Hän iski myös, mutta
ylitseni, keihäänkärki vain hiukan raapaisi olkapäätäni -- näetkös --
arpi näkyy vielä tänä päivänäkin. Entä minun keihääni? Ah, se osui
paikalleen, keskeltä lävisti. Hän kaatui ja peittyi tomupilveen maassa
keppuroidessaan. Mutta nyt olin aseeton, sillä keveä heittokeihääni
katkesi hänen kaatuessaan, ja minulla oli kädessäni vain lyhyt
varrenpätkä. Ja toinen soturi oli jo kimpussani! Hän näytti suurelta
kuin metsän puu katsahtaessani ylös ja minä menetin toivoni, tunsin
kuolevani ja pimeyden kuilut näyttivät jo aukenevan. Heittäydyin maahan
kätteni ja polvieni varaan ja pyörähdin koko painollani vastustajani
jalkoja vasten sillä seurauksella, että tämä syöksyi suinpäin
tantereeseen, ja ennenkuin hänen kätensä olivat koskettaneet maahan,
olin minä jaloillani. Keihäs oli kirvonnut hänen kädestään. Sieppasin
sen, ja kun hän alkoi nousta, iskin minä sen hänen selkäänsä. Tämä
kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, isäni, ja samassa silmänräpäyksessä
hän oli myös kuollut. Sitten minä kiiruhdin tieheni tohtimatta enää
odottaa toisia, sillä olin uupunut ja rohkeuteni oli mennyt.
Noin sadan askeleen päässä horjui Baleka eteenpäin kädet levällään kuin
henkilö, joka on juonut liian paljon olutta, ja kun tavoitin hänet, oli
hän portista noin neljänkymmenen askeleen päässä. Mutta silloin hänen
voimansa pettivät. Hän vaipui tajutonna maahan ja minä jäin seisomaan
hänen viereensä, ja siihen minut olisi tapettukin, ellei sallimus olisi
säätänyt toisin. Viivyttyään hetkisen kuolleiden toveriensa luona
hyökkäsivät jäljellä olevat kaksi soturia minua kohti suunniltaan
raivosta. Mutta samassa aukeni portti, ja joukko sotureita syöksyi ulos
raastaen mukanaan vankia. Heidän perässään kulki eräs roteva mies,
jolla oli leopardinnahka hartioillaan, nauraen, ja häntä seurasi viisi
tahi kuusi neuvonantajaa, joilla kaikilla oli kiiltävä rengas pään
ympärillä. Joukko sotureita päätti kulkueen.
Soturit huomasivat heti, että tappo oli tekeillä, ja ehdättivät
paikalle juuri kun vainoojamme tavoittivat meidät.
"Keitä olette te, jotka rohkenette tappaa Elefantin asunnon portilla?"
huudahtivat soturit. "Täällä on vain Elefantilla oikeus tappaa!"
"Olemme Makedaman miehiä", vastasivat ahdistajamme, "ja ajamme takaa
näitä pahantekijöitä, jotka ovat tehneet kotonamme paljon pahaa ja
murhiakin. Katso! Äsken he surmasivat kaksi toveriamme ja toisia viruu
hengettöminä pitkin tietä. Salli meidän tappaa heidät."
"Kysy Elefantilta", vastasi soturi, "ja pyydä samalla, ettei sinuakin
tapettaisi."
Tuo roteva päällikkö kuuli sanat ja astui lähemmäksi huomaten veren.
Hän oli harvinaisen pitkä ja ryhdikäs, vaikka oli iältään aivan nuori
vielä. Hän oli päätään pitempi kaikkia muita ja hänen rintansa oli yhtä
leveä kuin kaksi tavallisen miehen rintaa yhteensä. Kasvot olivat
kauniit ja tuimat, ja kun hän vihastui, säkenöivät hänen silmänsä kuin
nuotiosta temmattu kekäle.
"Keitä ovat nämä, jotka uskaltavat panna pölyn pilveilemään porttieni
edessä?" kysyi hän kulmiaan rypistäen.
"Oi Chaka, oi Elefantti!" vastasi joukon johtaja kumartaen melkein
maahan saakka, "nämä vieraat soturit sanovat, että nuo ovat
pahantekijöitä, joita tappamaan heidät on lähetetty."
"Hyvä!" sanoi hän. "Pahantekijät tapettakoon!"
"Me kiitämme sinua, oi suuri päällikkö!" sanoivat heimolaiseni, jotka
olivat tulleet meitä tappamaan.
"Kuulitte sanani", vastasi hän, ja lisäsi soturien johtajan puoleen
kääntyen: "Kun he ovat surmanneet pahantekijät, puhkaise heidän
silmänsä ja käännä heidät aavikolle kotiinsa pyrkimään, koska he ovat
rohjenneet kohottaa keihäänsä zulujen porteilla. Kaikukoon
ylistyksenne, lapseni!" Ja hän purskahti nauruun soturien mutistessa:
"Ou! hän on viisas, hän on suuri, ja hänen tuomionsa on kirkas ja
kaamea kuin aurinko!"
Mutta heimolaiseni huusivat pelosta, sillä he eivät pyytäneet
tämänkaltaista oikeutta.
"Katkaise heidän kielensäkin", sanoi Chaka. "Mitä? Täytyykö zulumaan
sietää tuommoista meteliä? Ei kuunaan! Tuostahan karjakin säikähtyy ja
lehmät synnyttävät keskosia. Toimeen, te mustat lurjukset! Tuossa on
tyttö. Hän on tajuton ja avuton. Tappakaa hänet. Mitä? Epäröittekö? No,
jos haluatte asiaa ajatella, niin annan teille miettimisen aikaa.
Voidelkaa nuo miehet hunajalla ja sitokaa heidät muurahaispesään;
huomenna he varmasti tietävät, mitä he tahtovat. Mutta tappakaa ensin
nuo kaahatut sakaalit", ja hän viittasi minuun ja Balekaan. "He
näyttävät väsyneiltä ja haluavat varmaankin levätä."
Siihen saakka olin ollut vaiti, mutta nyt puhuin, sillä soturit
lähestyivät.
"Oi Chaka!" huudahdin minä. "Olen Mopo ja tämä on sisareni Baleka."
Vaikenin ja kaikki läsnäolijat purskahtivat nauruun.
"Hyvä on, Mopo ja sisaresi Baleka", sanoi Chaka julmasti. "Hyvää
huomenta, Mopo ja Baleka, ja -- hyvää yötä myöskin!"
"Oi Chaka!" keskeytin minä. "Olen Mopo, Makedaman, langenien heimon
päällikön poika, sama, joka antoi sinulle kerran kauan sitten vettä
juodaksesi, kun olimme molemmat vielä pieniä. Silloin pyysit minua
tulemaan luoksesi, kun olit kasvanut suureksi, ja vannoit suojelevasi
minua etkä tekeväsi minulle mitään pahaa. Olen tullut sisareni
mukanani, ja nyt pyydän, ettet riko kauan sitten antamaasi lupausta."
Puhuessani Chakan kasvojen ilme muuttui ja hän kuunteli tarkasti kuin
mies, joka pitää kättään korvan takana. "Tuo ei ole valetta", lausui
hän sitten. "Tervetuloa, Mopo! Saat olla koira majassani ja syödä
kädestäni. Mutta sisarestasi en maininnut mitään. Miksi en
antaisi tappaa häntä, kun vannoin tuhoavani koko heimosi sinua
lukuunottamatta?"
"Koska hän on liian kaunis tapettavaksi, oi päällikkö!" vastasin minä
rohkeasti, "ja koska rakastan häntä. Suo minulle se armonosoitus, että
säästät hänet."
"Kääntäkää tyttö selälleen", sanoi Chaka. Ja soturit tekivät niin,
jolloin hänen kasvonsa tulivat näkyviin.
"Et nytkään valehdellut, Makedaman poika", sanoi päällikkö. "Suostun
pyyntöösi. Maatkoon hänkin suojassani ja luettakoon hänet sisarieni
joukkoon. Kerro nyt tarinasi, mutta puhu totta."
Istahdin maahan ja kerroin hänelle kaikki, eikä hän kyllästynyt
kuuntelemaan. Kun olin lopettanut, sanoi hän vain pahoittelevansa, että
Koos-koirani oli saanut surmansa. Jos koira olisi vielä elänyt, olisi
hän pannut sen isäni Makedaman majan harjalle, ja tehnyt siitä
langenien heimon päällikön.
Sitten hän sanoi soturien johtajalle: "Peruutan sanani. Älköön noita
langenisotureita silvottako. Toinen kuolkoon ja toinen menköön
tiehensä. Kas tässä", hän viittasi mieheen, jonka soturit olivat
raastaneet portista ulos, "kas tässä, Mopo, on mies, joka on osoittanut
olevansa pelkuri. Eilen hävitettiin käskystäni eräs heittiöiden kylä --
ehkä te molemmat näitte sen kulkiessanne. Tämä ja kolme muuta
ahdistivat erästä soturia, joka puolusti vaimoaan ja lapsiaan. Tämä
koira pelkäsi kohdata häntä silmä silmää vasten, surmasi hänet
heittokeihäällä ja tappoi sitten vaimon. Mitäpä siitä, mutta hänen
olisi pitänyt taistella kuin mies silmä silmää vasten. Nyt suon hänelle
sen kunnian. Hänen täytyy tapella kuolemaan saakka toisen kanssa noista
heimolais-sioistasi." Ja hän viittasi keihäällään isäni miehiin. "Sitä,
joka jää eloon, ajetaan takaa, kuten sinua on ajettu. Toisen sian
lähetän kotiinsa viemään heimollesi terveiseni. Valitkaa, Makedaman
lapset, kumpi teistä tahtoo elää."
Nyt sattui niin, että nuo miehet olivat veljekset ja rakastivat
toisiaan, ja molemmat olivat halukkaat kuolemaan toisensa puolesta.
Sentähden astuivat molemmat esiin sanoen tahtovansa tapella zulun
kanssa.
"Mitä, onko sioillakin kunniantuntoa?" sanoi Chaka. "Sittenpä ratkaisen
itse asian. Näette tämän keihään? Heitän sen ilmaan: jos se putoaa
terälleen, on pitempi mies vapaa, ja jos se putoaa varrelleen, jääköön
lyhyempi eloon. Kas niin!" Ja hän heitti tuon pienen keihään ilmaan
pannen sen kiivaasti kieppumaan. Kaikki katselivat kuinka se pyöri ja
putosi. Terä kosketti ensin maahan.
"Tule tänne", sanoi Chaka veljeksistä pitemmälle. "Kiiruhda
takaisin Makedaman luo ja sano hänelle näin: 'Näin sanoo Chaka,
Zulu-ka-Malandelan leijona. Vuosia sitten kieltäytyi heimosi antamasta
minulle maitoa. Tänään ulvoo poikasi Mopon koira majasi katolla.'
Mene!"
Mies kääntyi puristamaan veljensä kättä, katsahti minuun kulmiaan
rypistäen ja lähti viemään noita pahaaennustavia terveisiä.
Silloin Chaka kääntyi zulun ja viimeisen ahdistajani puoleen ja käski
heidän tapella. Tervehdittyään päällikköä raikuvin huudoin he
hyökkäsivät toistensa kimppuun ja raivoisa taistelu alkoi, joka loppui
siten, että heimolaiseni voitti zulun. Mutta niin pian kuin hän oli
ehtinyt hiukan hengähtää, hänen täytyi lähteä juoksemaan henkensä
edestä viisi valikoitua juoksijaa kintereillään.
Mutta mies voitti heidätkin; hän mutkitteli sinne tänne jättäen
vainoojat pian jälkeensä ja pelastui. Tulos ei suututtanut Chakaa
lainkaan, ja minä luulen, että hän oli käskenyt miestensä juosta
hitaasti. Chakan julmassa sydämessä oli vain yksi hyvä ominaisuus: hän
tahtoi aina pelastaa urhoollisen miehen hengen, jos se vain kävi päinsä
hänen tarvitsematta rikkoa sanaansa. Omasta puolestani olin iloinen,
että heimolaiseni surmasi miehen, joka oli tappanut tuon kylässä joen
toisella puolella tapaamamme kuolevan naisen lapset.