Heittäydyin nurmikolle ja huohotin, kunnes saatoin jälleen hengittää
säännöllisesti; sitten lähdin liikkeelle ja kätkeydyin erään rämeikön
kaislikkoon, jossa makasin koko päivän tilannetta pohtien. Mitä oli
tehtävä? Olin nyt turvaton kuin kolostaan karkoitettu sakaali. Jos
palaisin heimoni luo, tapettaisiin minut varmasti, sillä minuahan
pitivät kaikki varkaana. Saisin verelläni maksaa Noman kuoleman, mikä
ei minua suinkaan miellyttänyt, vaikka olinkin kuolemaan saakka
murheellinen. Siinä mietiskellessäni johtui mieleeni Chaka, tuo poika,
jolle olin antanut vettä kauan sitten. Olin kuullut hänestä; hänen
nimensä tunnettiin kaikkialla, ruoho ja metsän puut puhuivat hänestä ja
ilmakin oli täynnä hänen nimensä kunniaa. Hänen sanansa ja äitini näky
alkoivat toteutua. Umtetwain avulla hän oli päässyt isänsä
Senzangaconan valtaistuimelle ja oli jo karkoittanut amaquabe-heimon
vanhoilta asuinsijoiltaan; parhaillaan hän soti Zweeteä,
endwande-heimon päällikköä, vastaan ja oli vannonut hävittävänsä tuon
heimon niin tyyten, ettei kukaan voisi löytää siitä jälkeäkään. Nyt
muistin Chakan lupauksen tehdä minusta mahtava mies, ja että lihoisin
ja hyötyisin hänen varjossaan. Päätin jo nousta ja lähteä taivaltamaan
hänen luokseen. Hän ehkä surmaisi minut; no, mitäpä siitä -- lähden
kuin lähdenkin. Mutta sydämeni pakotti minua toisaalle. Maailmassa oli
vain yksi, jota rakastin -- sisareni Baleka. Isäni oli kihlannut hänet
naapuriheimon päällikölle, mutta minä tiesin, että tuo avioliitto oli
sisarelleni hyvin vastenmielinen. Ehkäpä hän lähtisi mukaani, jos
voisin päästä hänelle kertomaan, mihin aioin mennä. Päätin ainakin
koettaa.
Odotin pimeään saakka, jolloin lähdin piilopaikastani ja hiivin kuin
sakaali kylää kohti. Kasvitarhassa viivyin hetkisen ja söin puolikypsiä
maissinjyviä, sillä olin sangen nälkäinen. Sitten jatkoin matkaani,
kunnes saavuin kylään. Erään majan edessä istui muutamia miehiä nuotion
ääressä jutellen. Hiivin lähelle hiljaa kuin käärme ja kätkeydyin
pensaan taakse. Tiesin, etteivät miehet voisi minua nähdä ollessani
valopiirin ulkopuolella, ja minä halusin kuulla mitä he puhelivat.
Kuten olin arvannutkin keskusteltiin minusta ja minua nimitettiin
monella tavoin. Sanottiin minun saattavan heimolleni vain
onnettomuutta, kun olin tappanut Noman kaltaisen mahtavan taikurin, ja
tuon vieraan päällikön heimolaiset vaativat myös hyvitystä hyökkäykseni
johdosta hänen kimppuunsa. Kuulin sitäpaitsi, että isäni oli käskenyt
kaikki miehet koolle huomisaamuksi ajamaan minua takaa ja tappamaan
minut missä hyvänsä minut vain tavattaisiin. "Ah!" ajattelin minä,
"metsästäkää te vain, mutta mitään ette tule saamaan." Samassa alkoi
nuotion ääressä makaava koira nuuskia ilmaa. Olin unohtanut koirat
kokonaan lähestyessäni kylää; kokemuksen puute, näetkös, isäni. Koira
nousi ylös ja nuuski nuuskimistaan ja alkoi vihdoin murista katsoen
herkeämättä minuun päin, niin että pelästyin.
"Mitähän tuo koira oikein murisee?" sanoi joku vierustoverilleen.
"Menehän katsomaan." Mutta tämä nuuskasi parhaillaan eikä ollut halukas
nousemaan. "Menköön koira itse katsomaan", ärähti hän; "mitäpä hyötyä
koirasta on, ellei se kykene itse ottamaan varasta kiinni."
"Usu kiinni sitten", sanoi edellinen puhuja koiralle, joka hyökkäsi
haukkuen eteenpäin. Silloin näin sen: Kooshan se oli, minun oma koirani
ja oikein hyvä koira. Maatessani siinä liikkumattomana, tietämättä
oikein, mitä tehdä, se vainusi minut, taukosi haukkumasta ja juosten
pensaan ympäri löysi minut ja alkoi nuolla kasvojani. "Ole hiljaa,
Koos!" kuiskasin minä, ja se paneutui heti maahan viereeni.
"Mihin se koira nyt hävisi?" sanoi mies, joka oli ensin puhunut. "Onko
se noiduttu, kun lakkaa äkkiä haukkumasta, eikä tule takaisinkaan?"
"Katsotaanpa", sanoi toinen nousten keihäs kädessään. Olin hirveästi
peloissani, sillä ajattelin, että he joko saisivat minut heti kiinni
tahi täytyisi minun jälleen juosta henkeni edestä. Mutta kun hyppäsin
ylös karatakseni tieheni, ilmestyi suuri musta käärme minun ja miesten
väliin ja luikerteli majoja kohti. Miehet hypähtivät säikähtyneinä
syrjään ja lähtivät sitten kaikki seuraamaan käärmettä, sanoen, että
sitähän koira olikin haukkunut. Käärme oli epäilemättä minun hyvä
suojelushenkeni, joka tuli tässä haahmossa minua pelastamaan.
Kun he olivat menneet, hiivin toisaalle, ja Koos seurasi minua. Ensin
aioin tappaa koiran, jottei se ilmaisisi minua, mutta kun kutsuin sen
luokseni iskeäkseni sitä nuijallani päähän, istahti se eteeni häntäänsä
heiluttaen ja katseli minua ikäänkuin hymyillen; en voinut täyttää
aiettani. Ajattelin,että käyköön miten käy, ja me jatkoimme yhdessä
matkaamme. Suunnitelmani oli tämmöinen: ensin päätin hiipiä majaani
noutamaan keihääni ja nahkapeitteen ja sitten täytyi minun koettaa
päästä yhteyteen sisareni Balekan kanssa. Majani oli luultavasti aivan
autio, sillä olin asunut yksinäni, ja Noman majat olivat vähän matkan
päässä hiukan oikealle. Saavuin kaisloista tehdylle aitaukselle, joka
oli majojen ympärillä. Ketään ei näkynyt portilla, joka ei ollut
suljettu orjantappurapensailla, kuten tavallisesti. Tehtävä oli ollut
minun huolenani, ja nyt olin ollut poissa.
Käskin koiran paneutua maahan ulkopuolelle ja astuen rohkeasti sisään
saavuin majani ovelle ja kuuntelin. Maja oli tyhjä eikä hengähdystäkään
kuulunut. Hiivin sisään ja aloin hakea keihäitäni, vesiastiaani ja
villapielustani, jonka olin tehnyt niin huolellisesti, etten tahtonut
luopua siitä. Löysin pian kaikki. Sitten aloin etsiä nahkapeitettäni ja
haparoidessani koski käteni johonkin kylmään. Hätkähdin kovin ja
tunnustelin sitten tarkemmin. Tunsin miehen kasvot -- kuolleen kasvot,
Noman, jonka olin tappanut ja joka oli asetettu majaani hautausta
odottamaan.
Oh! kuinka säikähdin, sillä pimeässä oli kuollut Noma pahempi kuin
elävä. Olin juuri lähtemäisilläni pakoon, kun kuulin äkkiä naisten
ääniä oven ulkopuolelta. Tunsin äänet; puhujat olivat Noman molemmat
vaimot, ja toinen sanoi menevänsä valvomaan miehensä ruumiin ääreen.
Nyt olin todellakin satimessa, sillä ennenkuin kerkesin ryhtyä
mihinkään, pimeni oviaukko, ja lihavan naisen huohotuksesta minä
kuulin, että Noman ensimmäinen vaimo oli kumartunut ja tunkeutui
parhaillaan sisään. Samassa hän olikin majassa ja heittäytyi ruumiin
viereen semmoiseen asentoon, etten voinut päästä ovelle, alkaen
valittaa suurta murhettaan ja kirota minua. Ah, hän ei tiennyt, että
kuuntelin. Olin pitkälläni Noman pään takana ja pelko pani aivoni
toimimaan nopeasti. Tuon naisen läsnäollessa en enää pelännyt kuollutta
niin paljon, ja muistaessani, minkälainen lurjus tämä oli ollut, minä
päätin antaa hänen tehdä vielä viimeisen kepposen. Työnsin käteni hänen
olkapäidensä alle ja nostin hänet istumaan. Kuullessaan liikettä nainen
päästi omituisen kurkkuäänteen.
"Oletko hiljaa, senkin vanha haaska!" sanoin minä matkien Noman ääntä.
"Etkö voi antaa minun olla kuoltuanikaan rauhassa?"
Hän valahti voimatonna maahan ja alkoi sitten kirkua minkä keuhkoista
lähti.
"Mitä! Rohkenetko vielä huutaakin?" sanoin minä jälleen Noman äänellä,
"sittenpä opetan sinua olemaan vaiti." Ja minä tyrkkäsin ruumiin hänen
päällensä.
Silloin hän pyörtyi, enkä tiedä, tulikokaan hän enää tajuihinsa. Nyt
hän oli ainakin vaiti. Sieppasin peitteen -- huomasin myöhemmin, että
se oli Noman parhain, basutojen tekemä valikoiduista nahoista ja kolmen
härän arvoinen -- ja pakenin Koos kintereilläni.
Isäni Makedaman majat olivat parin sadan askeleen päässä ja minun
täytyi päästä sinne, sillä sisareni Baleka nukkui siellä. En tohtinut
mennä portin kautta, koska siellä oli aina yksi mies vahdissa.
Tunkeuduin kaisla-aitauksen läpi keihääni avulla ja ryömin majalle,
jossa Baleka nukkui muutamien sisarpuoltensa kanssa. Tiesin, missä
hänen oli tapana nukkua ja millä kohtaa hänen päänsä oli. Paneuduin
kyljelleni ja aloin hyvin varovasti kaivaa reikää majan seinään. Työ
sujui hitaasti, sillä seinä oli paksu, mutta vihdoin olin kaivanut
melkein läpi. Taukosin, sillä tulin ajatelleeksi, että Baleka oli
voinut muuttaa nukkumapaikkaansa, jolloin olisin herättänyt jonkun
toisen tytön. Päätin jo luopua aikeistani ja paeta yksin, kun samassa
kuulin jonkun heräävän ja alkavan itkeä seinän toisella puolella. "Ah",
ajattelin, "tuo on Baleka, joka suree veljeään!" Panin suuni reikään ja
kuiskasin:
"Baleka sisareni! Baleka, älä itke! Minä, Mopo, olen täällä. Älä virka
sanaakaan, mutta nouse. Tule ulos ja ota nahkapeite mukaasi."
Baleka oli hyvin ymmärtäväinen tyttö; hän ei huudahtanutkaan, kuten
useimmat tytöt olisivat tehneet. Ei; hän käsitti ja odotettuaan
hetkisen hän nousi ja hiipi ulos peite käsivarrellaan.
"Miten olet täällä, Mopo?" kuiskasi hän. "Sinut varmasti tapetaan!"
"Hiljaa!" kuiskasin minä ja kerroin sitten koko suunnitelmani. "Tuletko
mukaani, vai hiivitkö takaisin majaan ja sanot minulle hyvästit?"
Mietittyään hetkisen hän vastasi: "En, veljeni, tulen mukaasi, sillä
rakastan vain sinua koko heimostamme, vaikka uskonkin tämän olevan
viimeisen matkani -- että viet minut kuolemaani."
Silloin en kiinnittänyt hänen sanoihinsa suurtakaan huomiota, mutta
myöhemmin ne muistuivat usein mieleeni. Pujahdimme siis yhdessä
tiehemme Koosin seuraamina, ja pian olimme matkalla aavikon poikki
zulu-heimon aluetta kohti.