Kerronpa sinulle nyt, miten äitini noudatti Chaka-poikasen kehoitusta
kuolla nopeasti. Tämän keppi oli iskenyt otsaan haavan, joka ei
parantunut, vaan paheni aiheuttaen vihdoin luumädän, joka tunkeutui
lopulta aivoihin saakka. Silloin äitini kuoli, ja minä itkin
katkerasti, sillä rakastin häntä, ja minusta oli niin hirveätä nähdä
hänet kylmänä ja kankeana, virkkamatta sanaakaan, vaikka olisin kuinka
kovasti huutanut hänelle. Niin, sitten äiti haudattiin ja unohdettiin
pian, eikä häntä muistellut kukaan muu kuin minä?- Baleka oli silloin
liian pieni vielä -- ja isäni otti toisen nuoren vaimon ja oli
tyytyväinen. Elämäni muuttui senjälkeen hyvin onnettomaksi. Veljeni
eivät rakastaneet minua, kun olin heitä paljon viisaampi ja
nerokkaampi. Voitin heidät assegain käytössä ja juoksussa, ja he
kiihoittivat isäni minua vastaan, niin että hän kohteli minua pahoin.
Mutta Baleka ja minä rakastimme toisiamme, sillä olimmehan molemmat
orvot, ja hän takertui minuun kiinni kuin köynnöskasvi tasangolla
kasvavaan yksinäiseen puuhun. Nuoruudestani huolimatta minä ymmärsin
täydellisesti, että tieto on voimaa: vaikka hän, joka heiluttaa
assegaita, tappaa ja hävittää, on hän, joka johtaa koko taistelua,
tuota tappajaa suurempi ja mahtavampi.
Panin merkille, että taikureita ja parantajia pelättiin kaikkialla.
Jokainen kohteli heitä suurella kunnioituksella, niin että yksi
poppamies, jolla oli vain kepakko kädessään, ajoi kymmenenkin keihäin
asestettua soturia pakosalle. Sentähden päätin ruveta taikuriksi, sillä
vain he saattoivat surmata vihamiehensä sanansa voimalla. Aloin
syventyä parantajien ammattiin ja tutkia heidän tietojaan. Uhrasin ja
paastosin yksinäni kaukana erämaassa, suoritin kaikki nuo tehtävät,
joista olet kuullut puhuttavan, ja minä opin paljon; noituudessamme on
yhtä paljon todellista viisautta kuin valheellista petostakin -- senhän
kyllä tiedät, isäni, sillä etpäs olisi muuten tullut minulta kadonneita
härkiäsi tiedustelemaan.
Niin kuluivat vuodet, kunnes olin kahdenkymmenen vuoden ikäinen -- siis
täysi mies. Olin opetellut kaikki mitä yksin saattoi oppia, niin että
menin heimomme päätaikurin luo, joka oli nimeltään Noma. Tuo
yksisilmäinen vanhus oli hyvin ovela ja viisas, jolta minä sain paljon
tietoja ja opin useita sukkelia temppuja, mutta viimein hän alkoi
kadehtia minua ja valmisti minulle ansan tehdäkseen minut
vaarattomaksi. Sattui nimittäin siten, että eräs naapuriheimomme
rikkaimpia miehiä oli menettänyt hiukan karjaa ja tuli lahjoja tuoden
pyytämään Nomaa vainuamaan, mihin lehmät olivat joutuneet. Noma koetti
parhaansa, mutta ei voinut löytää eläimiä; hänen sielunsa silmät eivät
nähneet mitään. Silloin tuo vieras päällikkö suuttui ja tiukkasi
lahjojaan takaisin, mutta Noma ei tahtonut luopua tavaroista, jotka hän
oli jo saanut haltuunsa, ja kiivaita sanoja vaihdettiin. Päällikkö
vannoi tappavansa Noman; Noma uhkasi noitua päällikön.
"Vaiti", sanoin minä peläten verenvuodatusta. "Olkaa vaiti ja antakaa
minun katsoa, sanoisiko henkeni, missä eläimet ovat."
"Olethan vain poika", vastasi päällikkö. "Voiko tuommoinen poikanen
tietää jotakin?"
"Se nähdään hyvin pian", sanoin minä ottaen noitumaluut käteeni.
"Anna luiden olla!" ärjäisi Noma. "Emme kysele hengiltämme enää mitään
tuon koiran pojan hyväksi."
"Hän ottaa luut", vastasi päällikkö; "ja jos sinä koetat häntä estää,
niin panen assegaillani päivän paistamaan lävitsesi." Ja hän kohotti
keihäänsä.
Kiiruhdin silloin alkamaan ja heitin luut. Päällikkö istui edessäni ja
vastaili kysymyksiini. Tiedäthän, isäni, että taikurit välistä
tietävät, missä kadonneet esineet ovat, sillä korvamme ovat pitkät, ja
välistä suojelushenget sanovat heille selvästi kaikki, kuten pari
päivää sitten minulle sanottiin, missä härkänne ovat. No niin, henkeni
heräsi. En tiennyt ennestään mitään tuon päällikön karjasta, mutta
henkeni sanoi minulle kaikki, ja minä luettelin hänelle eläimet
yksitellen, jokaisen värin, iän -- sanalla sanoen kaikki. Kerroin
hänelle myöskin, missä ne olivat ja miten yksi oli pudonnut erääseen
puroon maaten pohjassa hukkuneena selällään, toinen takajalka erään
juurikan haarautumassa kiinni. Sanoin päällikölle aivan samaa kuin
henkeni sanoi minulle.
Hän oli nyt kovin hyvillään ja sanoi, että jos olin nähnyt oikein ja
hän löytäisi eläimensä, niin lahjat otettaisiin pois Nomalta ja
annettaisiin minulle; ja hän kysyi miehiltä, jotka istuivat
ympärillämme ja joita oli suuri joukko, eikö tämä ollut oikeus ja
kohtuus. "Onpa niinkin", vastasivat kaikki ja lupasivat valvoa, että
niin tehtäisiin. Mutta Noma oli vaiti ja katseli minua ilkeästi. Hän
tiesi, että olin puhunut oikein ja totta, ja oli sentähden raivoissaan.
Asia ei ollutkaan aivan vähäpätöinen: kadoksiin joutunut lauma oli
jotensakin suuri, ja jos se löytyisi paikasta, jonka olin neuvonut,
olisin kaikkien mielestä etevämpi ja suurempi taikuri kuin Noma.
Puhellessamme oli jo tullut ilta, eikä kuu ollut vielä noussut,
minkätähden päällikkö sanoi jäävänsä yöksi kyläämme. Päivän ensimmäisen
kajon ilmaantuessa taivaanrannalle hän lähtisi mukanani paikalle, jossa
olin sanonut eläinten olevan. Tämän sanottuaan hän poistui.
Minä menin myös majaani ja heittäydyin vuoteelleni nukahtaen heti.
Äkkiä heräsin siihen, että rintani päällä oli jokin paino. Koetin
nousta, mutta jokin kylmä esine kosketti kurkkuani. Vaivuin pitkäkseni
jälleen ja katsoin eteeni. Majan ovi oli auki ja täysikuu oli juuri
noussut loistaen kuin suuri tulipallo kaukana taivaanrannan
yläpuolella. Sen valossa näin Noma-taikurin kasvot. Hän istui
kahdareisin rintani päällä tuijottaen minuun ainoalla silmällään ja
hänellä oli veitsi kädessään. Tuo veitsi oli esine, jonka olin tuntenut
kurkullani.
"Sitäkö varten minä neuvoin sinua, senkin penikka, että nyt
syrjäyttäisit minut?" sähähti hän korvaani. "Ja että sinä rohkenisit
ruveta arvailemaan ja ennustelemaan minun epäonnistuttua? Älähän huoli,
poikaseni, näytän sinulle heti, miten tuommoisia vauvoja opetetaan.
Ensin katkaisen kielesi, niin ettet voi kirkua, sitten raatelen sinut
silpuksi tuuma tuumalta ja viimeksi leikkaan kätesi ja jalkasi irti
ruumiistasi. Aamulla sanon kaikille henkien kohdelleen sinua niin
julmasti sentähden, että valehtelit. Niin, niin, veistelen tarkoin
lihat luistasi! Minä -- minä --" Ja hän alkoi haparoida veitsellään
leukani alustaa.
"Armoa, setäseni", huudahdin minä, sillä pelkäsin, ja veitsi pisti
kipeästi. "Armahtakaa, ja minä teen mitä ikinä toivotte!"
"Tahdotko tehdä tämän?" kysyi hän yhä kutkuttaen kurkkuani veitsensä
kärjellä. "Tahdotko mennä hakemaan tuon koiran karjalauman ja ajaa sen
kätköön erääseen varmaan talteen?" Hän mainitsi erään salaisen laakson,
jonka vain harvat tiesivät. "Jos teet sen, niin minä säästän henkesi ja
annan sinulle laumasta kolme lehmää. Jos kieltäydyt tahi petät minut,
olen, niin totta kuin isäni henki minua auttakoon, keksivä jonkun
keinon saattaakseni sinut hengiltä!"
"Täytän pyyntösi kernaasti, setäseni", vastasin minä. "Miksi et
luottanut minuun? Jos olisin tiennyt, että halusit itse saada eläimet,
niin en olisi pannut kortta ristiin. Tein sen vain pelosta, että
voisitte ehkä menettää lahjanne."
"Et olekaan niin paatunut kuin luulin", murahti hän. "Nouse siis ja
tee, mitä sanoin. Ehdit takaisin pari tuntia auringonnousun jälkeen."
Nousin ajatellen koko ajan, kannattaisiko yrittää hyökätä hänen
kimppuunsa. Mutta minä olin aseeton ja hänellä oli veitsi; jos siis
sattumalta onnistuisinkin voittamaan hänet ja tappaisin hänet,
sanottaisiin kaikkialla, että olin murhannut hänet, jolloin saisin
maistaa assegain terää. Tein toisen suunnitelman. Menisin hakemaan
karjan laaksosta, jonka henkeni oli neuvonut minulle, mutta enpä
ajaisikaan eläimiä tuohon salaiseen kätköpaikkaan. Ei; ajaisin ne
suorinta tietä kylään ja ilmaisisin Noman katalat aikeet isäni, tuon
vieraan päällikön ja koko kansan kuullen. Mutta minä olin nuori
silloin, enkä tuntenut Nomaa, joka oli ollut taikuri koko ikänsä eikä
suinkaan vain huvin vuoksi. Oh! hän oli pirullinen ja viekas -- viekas
kuin sakaali ja julma kuin leijona. Hän oli istuttanut minut lähelleen
kuin nuoren vesan aikoen hoidella minua kuin pensasta, jonka latvat
leikataan. Olin nyt kasvanut pitkäksi uhaten saattaa hänet varjoon, ja
sentähden hän tahtoi hävittää minut juuria myöten.
Menin majani nurkkaan Noman pitäessä minua koko ajan silmällä ja otin
käteeni keihään ja pienen kilpeni. Astuin sitten ulos kirkkaaseen
kuutamoon ja hiivin hiljaa tieheni. Päästyäni kylästä aloin juosta
laulaen koko matkan säikyttääkseni pois kaikki aaveet, isäni.
Noin tunnin ajan riensin nopeasti eteenpäin aavikon poikki, kunnes
tulin kukkulan rinteelle, jossa viidakko alkoi. Puiden alla oli vielä
hyvin pimeä ja minä lauloin kovemmin kuin ennen. Vihdoin löysin tuon
kapean puhvelipolun, jota etsin, ja lähdin seuraamaan sitä. Tulin pian
aukealle, jota kuu valaisi, ja laskeuduttuani polvilleni maata
tarkastamaan näin, ettei henkeni ollut valehdellut; maassa näkyi
selvästi karjan jälkiä. Jatkoin matkaani ilomielin, kunnes saavuin
pieneen notkoon, jonka läpi puro solisten virtasi. Ääni vaimeni välistä
heikoksi kuiskaukseksi, ja kuului taas tavattoman selvästi. Karjan
polkema tie näkyi nyt hyvin, pensaat olivat taittuneet ja ruoho oli
tallattu maahan. Hetkisen kuljettuani tapasin vesilammikon. Tunsin sen
heti -- henkeni oli näyttänyt sen minulle, ja tuolla uiskenteli
hukkunut härkä takajalka juurikan haarautumassa kiinni. Kaikki oli
aivan niin kuin olin hengessäni nähnyt.
Katselin ympärilleni ja silmäni keksivät heti jotakin. Näin aamunkoiton
heikon valon välähtävän härän sarvissa. Samassa yksi härkä puhalsi
voimakkaasti, nousi ja pudisteli kastetta nahastaan. Se näytti
elefantin kokoiselta aamun hämärässä ja sumussa.
Kokosin ne kaikki -- niitä oli seitsemäntoista?- ja lähdin ne edelläni
taivaltamaan kylää kohti. Aamu valkeni nopeasti ja aurinko oli jo ollut
ainakin tunnin ylhäällä, kun tulin kohtaan, josta minun olisi pitänyt
kääntyä, jos tahdoin kätkeä karjan Noman määräämään paikkaan. Mutta se
ei ollut tarkoitukseni. Olin päättänyt ajaa eläimet kylään ja sanoa
kaikille, että Noma oli varas. Istahdin levähtämään hetkeksi, sillä
olin väsynyt, ja siinä istuessani kuulin äkkiä melua ja katsoin
ympärilleni. Lähellä olevalle kunnaalle ilmestyi joukko miehiä, Noma ja
tuo vieras päällikkö, joka omisti karjan, etunenässä. Nousin ja odotin
ihmeissäni, mutta siinä seistessäni he karkasivat minua kohti kiljuen
ja keihäitään heiluttaen.
"Tuolla hän on!" huusi Noma. "Tuolla hän on, tuo poika-lurjus, jota
olen hoivannut häpeäkseni. Mitä minä sanoin teille? Enkö sanonut, että
hän on varas? Niin, niin! Tunnen sinut ja temppusi, Moposeni! Katsokaa!
Hänhän aikoi varastaa eläimet! Hän tiesi koko ajan, missä ne olivat, ja
nyt hän ajaa niitä johonkin kätköpaikkaan. Kyllähän niillä olisi saanut
vaimon maksetuksi, eikö niin, sinä viekastelija?" Hän hyökkäsi minua
kohti sauva koholla, ja tuo raivosta sähisevä vieras päällikkö seurasi
häntä sokeasti.
Nyt ymmärsin kaikki, isäni. Sanomaton raivo valtasi sydämeni, maailma
alkoi pyörähdellä silmissäni ja minusta näytti kuin punainen vaate
olisi häilynyt edessäni. Saman huomion olen tehnyt aina, kun minun on
täytynyt tapella. Karjaisin vain yhden sanan: "Valehtelija!" ja
syöksyin häntä vastaan. Noma ei pysähtynyt. Hän iski minua sauvallaan,
mutta minä torjuin iskun pienellä kirveliäni ja löin takaisin. Hei!
Iskuni osui, Noman kallo sattui nuijani tielle ja hän kaatui kuolleena
jalkoihini. Kiljaisin toisen kerran ja hyökkäsin päällikön kimppuun.
Hän heitti minua keihäällään, mutta ei osunut, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä iskin minä suoraan hänen päätänsä kohti. Hän kohotti
kilven suojakseen, mutta hyvin tähdätty iskuni sattui kaataen hänet
tajutonna maahan. En tiedä, isäni, elikö hän vai oliko hän kuollut,
mutta kun hänen kallonsa oli niitä maailman paksuimpia, luulen, että
hän eli. Heidän seuralaistensa seistessä siinä hämmästyksestä vielä
aivan ymmällään minä käännyin ja pakenin tuulen nopeudella. Silloin
hekin havahtuivat ja lähtivät jälkeeni koettaen osua minuun keihäillään
ja saada minut kiinni, mutta kukaan ei voinut tavoittaa minua -- ei
kukaan. Kiidin kuin tuuli, kuin koirain ahdistama hirvi minä riensin,
ja pian vainoojieni huudot alkoivat vaimenemistaan vaimeta, kunnes olin
vihdoin kaukana heidän näkyvistään ja aivan yksinäni.