Maata katso, Äiti, katso tytärtäsi:
myöhä rintalapses käynyt onhan vanhemmaksi itseäsi!
Itse synnyt, sytyt joka aamu hehkuun uuteen,
uuteen nuoruuteen ja häikäisevään valonihanuuteen.
Maa, sun tyttäres, on vanhuutensa runtelema, taudin lyömä,
syksyn-kuumehinen, kaikelt' ytimeltään madonsyömä.
Tähtirakkautes hyljäten ja kupeeltasi luopuin
Maa on syvään langennut, Kuun peikonhyväilyihin juopuin;
raiskattu on, vereen, tuskan-syntiin tahrattu on nuoruus tyttäresi —
itke, Äiti jumalallinen, tai nouskoon pilvi häpeän sun otsallesi.
Lahjaas kalleintakin — kulmillansa laulun kimmellystä —
hylki tyttäres: niin vihas sydämensä hengitystä.
Älä katso, avaruutta syleilevä Äiti, tytärtäsi:
häntä kiroten myös kirota sun täytyis itseäsi!