Runon lehmän hännästä tehnyt oon,
sekös kiukutti filistereitä:
— Runoniekkojen aatos, varjelkoon,
käy selviä navettateitä!
Runotarko — niin tuumi yks viisas mies —
vois viihtyä läävän puolla?
Uh, vaarallistakin on kukaties
runous, joka syntyy tuolla! —
Iloks kansan tään paras laatia ois
runotekstejä katkismuksiin,
myös kuutamoiltoina puhjeta vois
ah, lemmenhuokauksiin...
Hyvä ois, vähän myöskin jos kutkuttais
isänmaallista ihramahaa:
pian kunniatohtorin miekan sais,
tukun täyteläisen rahaa.
Runon työ on vienosti kuiskuttaa
poven tyhjyyttä eleegistä.
— Mut lehmän häntiä huiskuttaa
runoss' on epäesteettistä!
Niin kai se on, enkä minäkään
kovin lehmän häntää kiitä.
Mut lammaskuorohon määkyvään
voi määkyä myöskin siitä.
Niin aattelin, mutta sen aatoksen
oli siittänyt järki lyhä.
Minä viisastuin ja nyt aattelen:
On lehmän häntä pyhä;
maholehmän hännän ainiaan
tulis rauhoitettu olla:
se on tehtaanmerkkinä paikallaan
monen laulajan tuotannolla.