Uni oot, meren sielusta noussut.
Sua, aaltoa, tuuli vie.
Meren äärellä paateen ehkä
kivirintahan päättyy tie.
Olet sammuva, kuin sua ennen
meren laps moni sammunut on.
Mut haudallas taas meri nostaa
vesivarsojen karkelon.
Meren leikissä leikit myötä,
meren kehtohon raueten,
kuin kupliva hetki, mi raukee
ajan helmahan ikuisen.
Kuin laulu, mi rintahan syntyy,
sisar sun, sisar lainehen.
Sekin uupuu kesken: on pitkä
tie rintahan ihmisten.
Sen tahto on yhtyä sentään
meren lapsien karkeloon
ja läikkyä, kuplia, lyödä
kivirintahan kallioon.
Meren tuoksua, laulu ja laine,
meren henkeä hengittäin
ja juopuen auringosta
iät leikitte kimmeltäin.