Kaunis ruskea jumala lepäsi eräänä aamuna
vienosti läikehtiväisessä meressä
lumpeenlehdellä, lähellä taivaan seinää.
Hän teki ruokopillin ja soitteli sillä.
Sävelet putosivat mereen
niinkuin tuoksuvat, kirkkaat kastepisarat.
Ja meri alkoi kuplia kaikkialla.
Ja jokaisesta kuplasta puhkesi lumpeenkukka.
Ja mehiläiset kantoivat jumalan huulille kukkien maljoista mettä.
Ja Narayana katseli kaiken meren yli
uneksivin, maailmoja-käsittävin silmin.
Ja hän näki kaukaisimmalla korallisaarella,
lähellä toista, vastassa olevaa taivaanseinää
ihanan Meren tyttären leikkivän hiuksillaan.
Narayana kutsui. Ja jumalatar saapui tuulenhenkien myötä.
Ja nuori ruskea jumala
rakasti valkoista meren ja ilman tytärtä
ylenpalttisen kiivaalla rakkaudella.
Ja jumalien rakkaus nostatti meressä myrskyn.
Ja aallot heittivät vaahtohelmiä hamaan taivaan kattoon.
Vihdoin Narayana nääntyi rakkaudesta.
Ja jumalatar vajosi merenhenkien syliin.
Ja kultainen otsaripa kimmelsi meressä kauan.
Ja Narayana lepäsi lumpeenlehdellä raukein jäsenin.
Sitten hän ojensi vasemman säärensä veteen.
Ja lukemattomat pienet kultakalat
hypähtelevät Narayanan nilkan yli
piirtäen välkkyvän, ihanan sateenkaaren
taivaan sinisen-sinistä seinää vastaan,
joka ihan lähellä kohosi merestä esiin.
Ja Narayana katsoi jälleen merta.
Nyt hän huomasi kaikki ne merimiesten sielut,
jotka hän huolettomasti oli uhrannut nuoren lempensä tähden.
Ja kaunis lempeä jumala murehti niitä
ja kokosi ne kaikki syvältä meren pohjasta
ja pani ne uuteen kuoreen
ja lähetti ne jälleen elämään.
Aurinko vajosi mereen
ja tähdet alkoivat välkkyä taivaan katossa.
Narayana poimi niitä oikean kätensä täyteen
ja pudotti ne yksitellen sormiensa lomitse mereen,
jossa ne hohtivat niinkuin Meren tyttären silmät.
Ja nuori väsynyt jumala
katseli uneksuen tähtien vajoamista,
kunnes nukkui lumpeenlehdelle, lähelle taivaan seinää.