TÄHDENLENTO

3.

Koidulan sisäisen tulen liekintä on lyhyt, mutta hän on palanut pohjia

myöten, jokaisella säikeellään. Hänen isänmaallisissa hymneissään,

joitten tuli yhä murtautuu läpi muuttuneen ajan ja olojen kerrostumain,

on osa tätä hehkua; luultavasti ei kuitenkaan kaikkea.

Koidula tuntuu ensi katsauksella eroittamattomasti liittyneeltä aikaan,

jonka henkilöitymä hän oli; ja niin elimelliseltä näyttää tämä yhteys,

että aluksi on mahdotonta kuvitella häntä siitä irroitettuna. On kuin

aika olisi luonut hänet, sulattanut ahjossaan hänen henkensä omia

tarkoituksiaan varten, vapautunut, iloinnut ja kukkinut hänessä. Varmaa

on, että Koidula sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, ei olisi ollut

mahdollinen kahtakymmentä vuotta varhemmin tai myöhemmin; vuosi 1849

tai 1889 ei olisi voinut olla Koidulan kukoistusaika; sensijaan on

1869, virolaisen vapauslaulujuhlan vuosi, täynnä Koidulan sielua.

Ja kuitenkin on itse aikakin, näennäisesti Koidulan kohtalon suurin

tekijä, satunnainen ja toisarvoinen hänen sisäisen tulensa kehitykseen

nähden. Aika antoi sille hetkeksi alttarin; kutsui esiin sen, antoi

sille poltto-ainekset, mutta se ei sitä luonut. Mikään ei estä

ajattelemasta, että Koidulan suuri tunnevoima mahdollisesti olisi

voinut purkautua kokonaan toiseen väylään. Se tarvitsi nousuaikaa ja

liikuntoa, joukko-innostusta, syttyäkseen ja sytyttääkseen, mutta ei

mikään todista, että ainoastaan kansallinen herätys olisi voinut saada

sen liikkeelle. Voi aivan yhtä suurella syyllä ajatella sen syttyneen

intomieliseksi, uskonnolliseksi hurmioksi, tai yhteiskunnallisten ja

valtiollisten liikkeitten järkyttäminä aikoina yhtä kiihkeään

toimintaan vieväksi osanotoksi, taikka täydellisinä aallonpohjakausina

eroottiseksi antaumukseksi.

Verisekotuksen ja perinnöllisyyden oikullinen hämärä ja virolaisten

perheitten lyhyeen loppuvat sukujohdot ja vaillinaiset perintätiedot

eivät salli tunkeutua kuinkaan syvälle Koidulan tunnevoiman

ja haltioitumiskyvyn syntysalaisuuksiin. Mutta sielullisesti

mieltäkiinnittävää olisi mennä toista tietä syvemmälle tämäntapaisen

ominaisuuden erittelemisessä. Nähtävästi on kysymys eräänlaisesta

alkuvoimasta, elämänenergiasta, joka muutamissa henkilöissä heidän

erikoisen sielullisen rakenteensa takia ajottain saavuttaa erityisesti

korostetun asteen. Että se useimmiten tapahtuu varhaisessa nuoruudessa,

on luonnollista, koska elintarmo silloin on korkeimmillaan, ja

kehittyneen harkinnan ehkäisevä, pidättävä vaikutus vielä vähäinen.

Erityisesti mieltäkiinnittäviä ovat juuri tämän alkuvoiman tuiki

erilaiset ilmaisumuodot, jotka usein ovat keskenään vaihtoehtoisia,

toistensa sijaisia. Ne sukulaissäikeet, jotka yhdistävät

kiihkouskonnollisuuden ja seksuaalisuuden, ovat tunnustetut, siksi

vierekkäin, siksi toisiinsa kietoutuneina ne esiintyvät ihmissielun

kuviokudoksessa. Mutta mikään ei estä samoin ajattelemasta, että

kiihkoisänmaallisuuteen, nousu- ja vaara-aikoina intohimoksi ja

uskonnolliseksi haltioitumiseksi kasvavaan tunteeseen, samoin voi yhtyä

alkujaan ja varsinaiselta luonteeltaan puhtaasti eroottisia aineksia.

Toisin sanoen, että tällainen isänmaallinen, kansallinen hurmio

naisissa ilmetessään useissa tapauksissa pohjimmiltaan ja sisimmältä

olemukseltaan onkin eroottista tunnevoimaa, vain eri muodossa ilmenevää

kuin tavallisesti.

Tunnettua on, että ne harvat älyllisen voimannäytteet, mitkä naisilla

aikojen kuluessa on näytettävissä, ovat suoritetut useimmiten

korostetun eroottisen tunteen merkeissä. Äly on ollut alistettu

kaikkivaltaisen rakkaustunteen palvelukseen, sen on täytynyt

jännittäytyä ylivoimaisiin ponnistuksiin, sen saavutukset ovat olleet

uusi uhri rakastetulle, sen ponnistuksien päämäärä, vaikka ei aina

tietoinenkaan, rakastetun häikäiseminen, uuden viehätyksen keksiminen.

Madame de Staëlin, George Sandin runous on kokonaan tällaisen,

rakkauden hedelmöittäneen älyllisyyden täyttämää. Koidulan laita on

jossain määrin toinen. Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin

hänen ensimäinen, luonnonvoiman tapainen puhkeamisensa tapahtuu, ei

tapaa ketään henkilöä, ei todellista eikä kuviteltua, jota voisi

ajatella sen aiheuttajaksi. Päinvastoin, näyttää siltä, kuin

pysyttelisi Koidulan varsinainen eroottisuus pitkät ajat miltei

lapsellisella asteella, niin koskemattomalta tuntuu koko hänen

olemuksensa. Ei voi ajatella isänmaallisen hurmion siirtyneen häneen

kenestäkään toisesta henkilöstä, -- vaikka hän epäilemättä ensimäisen

isänmaallisen herätyksensä saikin isänsä kautta, -- eikä sen syttyneen

suitsutukseksi millekään maalliselle tai haaveelliselle rakkaudelle.

Mutta sen hehku on siksi palava, siinä ilmenevä antaumistarve siksi

rajaton ja kiihkeä, että hyvin lähellä on nähdä tässä ensimäisessä,

koko olemusta järkyttävässä sielunliikkeessä voimakas eroottinen

tunnepohja, jollei halua sitä suorastaan pitää rakkaustunteen

tavallisuudesta poikkeavana ilmaisumuotona. Koidulan myöhempi kehitys,

joka antaa selvemmän aavistuksen hänen sielunsa mutkallisesta ja

sentään oikeastaan yksinkertaisesta kokoonpanosta, aiheuttaa arvelun,

että hänessä piili paljon edellytyksiä yksinomaan eroottiseenkin

antaumukseen. Suotuisa aika, -- ainakin virolaisuuden kannalta

katsottuna, -- antoi sensijaan hänen tunnekyvylleen laajemman

kantavuuden.

Jannsenin perheen muuttaessa Tarttoon vuonna 1864, -- Koidula oli

silloin yhdenkolmatta vuotias, -- oli ilma epäilemättä jo täynnä

kansallisen herätyksen sähköä. Tartto, tähän saakka saksankielisen

sivistyksen tyyssija, täynnä vanhan saksankielisen yliopistonsa

alma-mater-arvoa, miekanmittelyjen, ylioppilaskujeiden ja

tieteellisen vakavuuden kaupunki, saksankielinen aina aatelistosta ja

yliopistomiehistä käsityöläisiin saakka, siitä oli tuleva Viron

kansallisen herätyksen pitkäaikainen keskus. Sen asema Viron sydämessä,

yliopistonsa kautta yhtymäpaikkana paraikaa muodostuvalle

virolaissyntyiselle ylioppilaspiirille, ja juuri J.W. Jannsenin sekä

hänen sanomalehtensä kokoava vaikutus, määräsi sen merkityksen.

Itse kaupungin yllä on pikkukaupungin värikkyys ja kodikkuus, siellä

täällä vanhassa kaupunginosassa Domvuoren liepeillä jokin puu- tai

kivitalo, joka pysähdyttää puhtailla empiremuodoillaan, jokin kauniisti

veistetty ovi, jokin tyylikäs pääty, siellä, täällä vähäinen osa ammoin

luhistunutta kaupungin muuria, puutarhat täynnään sireenejä, akaasioita

ja satakieliä. Jokisatama likainen ja viehättävä, kirjava peipsiläisine

lotjineen ja lauttureineen, ja illan kuutamossa, rantalyhtyjen tulissa

pimeyteen vierivine Emajoen vesineen, jotka hitaasti, hitaasti

kuljettavat purjealuksia kahden järven väliä. "Strohm, zaehme hier

deinen Lauf!" (Virta, tässä hillitse vuosi!) nämä mahtipontiset

käskysanat on piirretty Katariinan aikuiseen kivisiltaan, jonka aliset

kaaret leikkaavat kehyksiinsä värikkäitä kuvia virrasta ja rannoista.

Yltympäri kaupungin viljeltyjä, savipohjaisia lakeuksia, joitten ainoa

viehätys on valaistuksen vaihtelu laajalla taivaalla, ja keväisin mitä

herkeämättömin leivosten liverrys.

Koidula ei suinkaan tullut mihinkään paraikaa jo palavaan kansalliseen

innostukseen, virolaisen legendan hetki ei vielä ollut lyönyt. Mutta

hänen sielunsa taipui herkästi kuin vesivirpi uusia, salaisia

vesisuonia kohti, jotka ajan uumenissa tykkivät, hän ennätti ikäänkuin

ajan edelle, otti vastaan ja kokosi ilmassa väräjävät sähköaallot,

ennenkuin ne ehtivät mitään suurempaa liikuntoa synnyttää.

Koidula oli tuskin ennättänyt olla toista vuotta Tartossa, kuu hän jo,

-- kahdenkymmenenkolmen vuotiaana, -- julkaisee vuonna 1866 ensimäisen

runokokoelmansa "_Vaino-Lilled_" (Kedon kukkia), jota myöhemmin samana

vuonna seurasi hänen toinen kokoelmansa "_Emmajõe Ööpik_" (Emajoen

satakieli).

Molemmat runokokoelmat ilmestyivät ilman tekijänimeä; Vaino-Lilled

kokoelman kansilehdellä on sanat: "Eesti rahva heaks meeleks" (Viron

kansan iloksi).

Jannsen kirjoittaa vuonna 1867 C.R. Jakobsonille, joka kuten jo on

mainittu, tahtoi painattaa joitakuita Koidulan runoja lukemistoonsa:

"'Vaino-Lilled' ovat erään nuoren naisen kirjoittamia, joka on minua

hyvin lähellä eikä millään ehdolla halua tulla mainituksi."

Seuraavassa kirjeessä, samalta vuodelta, jatkaa Jannsen:

"Hän suostui vain vavisten ja epäröiden, oikeastaan vain minun

erityisestä vaatimuksestani, jättämään Vaino-Lilled painettaviksi.

Oikeata nimeään mainita, -- ei, siihen ei hänellä ole rohkeutta 'se

olisi liian äänekästä, liian vaativan rohkeata'."

"Onko hänen nimensä tulevaisuudessa oleva 'Koidula?' Miksi ei, hyvin

mielellään", hän sanoo, "jollei vain nimi olisi liian kaunis, liian

runollinen, ikäänkuin tavallaan tarunomainen henkilönimi, ja sentähden

liian vaativa, liian korkealle kurkoittava nuorelle tytölle, joka ei

millään muotoa vaadi itselleen runoilijattaren nimeä."

Näin vaatimattomat ajatukset on Koidulalla aluksi

runoilijakutsumuksestaan. Ja täydellä syyllä, sillä suurin osa

Vaino-Lilled kokoelman runoista on epäilemättä käännöksiä, vaikka ei

yhteenkään ole liitetty alkuperäisen tekijän nimeä. Ymmärtääkseen miksi

ei Koidula koskaan myöhemminkään tehnyt eroa omien alkuperäisten

runojensa ja vironnosten välillä, täytyy muistaa, että silloisessa

Virossa oli yleisenä tapana julkaista käännökset kääntäjän nimellä ja

pitää niitä viimemainitun henkisenä omaisuutena. Niin teki Jannsen,

niin Kreutzwald, niin Koidulakin, sitä suuremmalla syyllä, kun oli

kysymys runokäännöksestä.

Vaino-Lilled kokoelman runoissa, katsottakoon niitä vironnoksina tai

alkuperäisinä, ei ole vielä kuin nimeksi olemassa Koidulan runouden

varsinainen tunnepohja: isänmaalliset runot, paria poikkeusta

lukuunottamatta, puuttuvat vielä täydellisesti. Yleensä ovat kokoelman

runot sangen jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä sekä aiheiltaan että

käsittelyltään, nykyaikaiselle lukijalle melkein mahdottomia nauttia,

ja taiteelliselta arvoltaan hyvin kyseenalaisia. Yhdestä ainoasta

runosta, joka muodostaa kuin sillan Emajõe Ööpikin hymneihin ja koko

sävyltään suuresti eroaa muitten runojen enimmäkseen tasaisesti

keinuvasta tahdista, tuntuu jo tuleva intomielinen, kiihkeä poljento.

Sen nimi on "_Kaugelt koju tulles_" (Kaukaa kotiin palatessa).

Eestimaa, Eestimaa!

Kes mind võtnud üleskasvata,

Eesti leib, mull üksi magus maitsed,

Eesti piir, mind üksi kindlast kaitsed,

Tänu Isalel et tereta

Võin sind jälle, kallis isamaa!

-- -- -- -- --

Eestimaa, Eestimaa --

Jälle nüüd su piiri nägin ma!

Ja kui nuttes suud su mullal annan,

Kõrgesse kätt taeva poole tõstan:

Sinust ial enam lahku ma,

Isamaa, mu püha Eestimaa!

("Eestimaa, Eestimaa, joka olet minut suureksi kasvattanut, -- Eestin

leipä, sinä yksin makealta maistut, -- Eestin raja, sinä yksin varmasti

varjelet, -- kiitos luojan, että saan sinua jälleen tervehtiä, kallis

isänmaa. -- -- --

Eestimaa, Eestimaa, -- taas näin sinun rajasi! Ja kun itkien multaasi

suutelen, kohotan käteni korkealle taivasta kohti: "Ikinä en enää

sinusta eroa, isänmaa, pyhä Eestimaani!")

[Huvittavaa on isä Jannsenin tyylinäytteenä lukea hänen vuonna 1866

Eesti Postimiehessä Vaino-Lilled kokoelman johdosta kirjoittama

suosituksensa. Kaikessa mauttomuudessaan se on hänelle erittäin

luonteeomanen:

"Olemme lukeneet nämä 34 laulua enimmäkseen 2 kertaa järjestänsä

läpitse, ja täytyy tunnustaa: ollappa nuorisomme käsissä enemmänkin

senkaltaista luettavaa, kyllä silloin jäisivät Sobergin lokaiset

runonpätkät suohon ja rapaan, missä niitten sija on. (M. Sohberg oli

julkaissut vanhaan kansanrunon tyyliin muodosteltuja runoja).

Vaino-Lilled kelpaisivat saksojenkin yrttitarhaan, sillä sieltä

poimimme usein paljon huonompia. Totta kyllä, kelle Sobergin lokavesi

on mieluisa, ei hänelle Vaino-Lilled kelpaa; heidän henkinen makunsa on

pilalla, ja pitävät he haisevia kaloja makeampina, kuin hunajalla

sekoitettua kastepisaraa kukanterässä. On luontokappaleita, jotka

syövät selvää viljaa eivätkä salli vähäisintäkään rikkaa höyhenissään,

on taas toisia, jotka aidantakaisten ympärillä riemuitsevat tai

lantatunkiolla tonkivat ja sylkeä syövät. Vaino-Lilled sensijaan

näyttävät tuovan ilmi, mitä hellä, herkkäsydäminen lapsi kauniissa

kukkatarhassa rakkaan äitinsä kera haasteleepi, ihmetellessään

taivaallisen Isän viisasta rakkautta... Kirjan hinta on 48 sivusta

8 kopeekkaa."]

Vasta Emajõe Ööpikissä, niin lyhyt aika kuin molempien runovihkojen

välillä onkin, ja niin monet kuin tämänkin kokoelman runoista

epäilemättä ovat käännöksiä tai muuten taiteellisesti arvottomia,

kukoistaa Koidulan varsinainen runous. Pitkän piilo-ajan jälkeen

puhkeaa hän yhtäkkiä aivan valmiina, saavuttaen heti korkeimman

ennätyksensä.

[Tutkimusta Koidulan runojen alkuperästä vaikeuttaa etupäässä se

seikka, ettei hän ole käyttänyt ensiluokkaisia esikuvia, vaan on

tyytynyt mukailemaan ja kääntämään vähemmän tunnettuja runoilijoita.

Parin Uhland- ja Heine-käännöksen rinnalla tapaa nimiä kuten Hoffmann

v. Fallersleben, Groth, Waldbrühl j.n.e. Enimmäkseen näkyy Koidula

kääntäneen saksan kielestä, mutta pari suomen kielestäkin suoritettua

mukaelmaa on hänen runojensa joukossa: "_Isamaa hiilgava pinnala

paistab_" (Yrjö-Koskinen: Honkain keskellä) ja "_Mut seisab meeles

alati_" (Oksanen: Savolaisten laulu). Kaikkiaan on tähän asti

onnistuttu toteamaan kahdenkymmenen runon alkuperä, niitten joukossa

parin melkein kansanlauluksi muuttuneen runon, kuten "_Meil aia ääres

tänavast_" (Kl. Groth: De Weg an unsen Tun hentlank) ja "_Emasüda_"

(Mutterherz). Epäilemättä johtaisi jatkettu tutkimus, johon kuitenkaan

runojen taiteellinen arvo enimmäkseen ei aiheuta, samoihin tuloksiin,

lukuunottamatta isänmaallisia runoja.]

On lausuttu, ettei ehkä minkään kansan runous hehku niin palavaa

vapauden kaipuuta, kuin Viron vanhempi laulurunous. Nämä

sanat kohdistuvat ennen kaikkea Koidulaan, niin liioiteltuja

kuin ne ehkä muuten ovatkin. Harva henkinen maaperä lienee

kiitollisempi vapaudenpalvontaan pyhitetylle runoudelle, kuin Viron

seitsemänsatavuotisen orjuuden muokkaama. Koidulan "neitsytlaulut",

kuten niitä virolainen Kunder nimittää, ovat parhaimmissa säkeissään

kokonaisen kansanheimon runoutta, ikäänkuin yhtyisivät niissä pitkien

piinapäivien salaiset huokaukset, vuosisatoja väsymättä periytynyt

vapauden odotus. Niissä etsii ilmaisuaan heimon henki, kauan sorrettu

ja tallattu kansansielu, täysi-ikäisyyteen ja vapauteen pyrkivä. Ne

eivät vaikuta puhtaasti persoonallisilta, yhden ainoan henkilön

tunneväylältä. Päinvastoin, Koidula on vain kuin tuulikannel, jonka

kautta virolaiset soinnut ja säveleet tulvivat.

Koidulan isänmaallisia runoja kantaa voimakas paatos, korostetun ajan,

korostetun tunteen luonnollinen ilmaus, joka tosin aina ei ole täysin

vapaa paisutetusta kaunopuheisuudesta ja sanahelinästä. Ne ovat kauas

kantavia kuin herätyshuuto, jonka tuli kuulua yli koko Maarianmaan,

siitä niitten paatos. Kuinka kaikki nämä iskusanat, joita olemme

tottuneet pitämään tyhjänä paraatikoruna, koska olemme kuulleet niitä

liian paljon, liian usein, silloin olivat uusia ja ihmeellisiä, kuten

käsite, jonka ne ilmaisivat! Ei vielä mitään kaavamaisuutta, kaikki

mehua ja mahlaa, kaikkea kannattamassa todellinen ja niin äsken

valveutunut tunne.

Ne ovat todellisia hymnejä, suru- ja kiitosvirsiä, joissa orjuuden

valitus ja vapautuksen riemu vaihtelee. Kauneimpia ja voimakkaimpia on

"_Mu isamaa, nad olid matnud_". (Isänmaani, sinut oli haudattu).

Mu isamaa, nad olid matnud

sind raske, musta kattega,

ei muud su mulla pinnast tõusnud,

kui verelilled õitsema,

ja ahelas sa ennast väänsid

ja orja ikkes ohkasid,

ja vaikseks, vaiksemaks siis läksid, --

siis une surma hingasid.

Kuussada aastat lendsid mööda,

ei elu tähte annud sa,

kui imelikult kõndis tasa

üks muistne jutt veel üle maa,

kuis enne prii su rahvas olnud,

kord Kalevite vapper kond,

ja kuda oma põhja pinnal

kord Eesti rahvas pesitand.

Ja kus su pisar maha langes,

säält laulud tôusid ülesse,

ja taeva linnud rääksid, pilved,

su valust teine teisele,

ja tuuled kõnet vastu võtsid,

neid kandsid põhja piirile,

ja kivihoonest sisse tungsid

nad ühe isa südame.

Üks sõna läbi ilma kõlas,

et õnnes hõiskvad miljonid:

"Ma tahan, et on prii mu rahvas."

Ja orja-ikked langesid!

Prii oma pinnalt jälle leiad

nüüd Eesti rahva pesakest,

ja õitsev Eestimaa, sa hüüad:

"Auu Aleksandril igavest!"

(Isänmaani, sinut oli haudattu raskaan, mustan verhon alle, ei noussut

mullastasi muuta kuin verikukkasten kukoistus; sinä vääntelihet

kahleissasi ja huokasit orjan ikeen alla, kunnes yhä hiljaisemmaksi,

hiljaisemmaksi kävit ja vihdoin unikuolemaan vaivuit.

Kuusisataa vuotta riensi ohitse, et elon merkkiä antanut, mutta

ihmeellisenä ja hiljaa kulki yhä yli maan vanha tarina: kuinka muinoin

oli vapaa ollut kansasi, kuinka uljas Kalevien heimo, kuinka Eestin

kansa kerran oli omalla pohjallaan elänyt.

Ja mihin kyyneleesi vuosi, sieltä nousivat ilmoille laulut, ja taivaan

linnut, pilvet kertoivat sinun tuskastasi toisillensa. Tuulet ottivat

vastaan valituksen ja kantoivat sen pohjoiseen päin, kunnes se

tunkeutui kivikartanoon erään isän sydämeen.

Kautta mailman kajahti sana, niin että miljoonat onnellisina

riemuitsivat: "Tahdon, kansani olkoon vapaa!" ja orjan ies murtui. Nyt

näet Eestin kansan kodin taas vapaana ja omalla pohjalla, ja kukoistava

Eesti, sinä huudat: "Kunnia Aleksanterille ikuisesti!")

Sama aihe, vain toisen vertauskuvan muodossa, toistuu yhä. Koidula

vertaa runossa _Su priiust olid matnud_ (Vapautesi oli haudattu)

isänmaansa vapautta ristiinnaulittuun, jonka hiukeeville huulille vain

kirpeätä etikkaa tarjotaan, jonka hameesta heitetään arpaa, joka

peitetään lujalla sinetillä lukittuun hautaan, kunnes aamun enkeli

haudan avaa, ja kansan riemuitseva Hosianna vastaanottaa nuoren

vapauden.

Vaat, elukoide tõuseb,

su haua äärele

üks ingel astub äkilt:

"nüüd tõuse ülesse!"

ja surma kivi veereb,

koit särab, naeratab, --

"noor priius, valges riides,

maailm sind teretab!"

(Vaan katso, päivä koittaa!

Sun hautas hämärään

jo aamun enkel' astuu:

"nyt elvy elämään!"

Pois paasi kuolon vierii,

soi kautta koittehen:

"oi terve sulle, nuori

vapaus valkoinen!")

Viron multa, yön hiljaisuus kertovat hänelle menneistä vapauden ja

onnen päivistä, hän kysyy kukalta, miksi se kastettaan itkee, siksikö,

että sekin on samaa kuullut. "_Miks sa nutad, lillekene_?" (Miksi

itket, kukkanen?) julkaistu v. 1869 Eesti Postimiehen lisälehdessä.

Miks sa nutad, lillekene,

nupud täis sul pisaraid,

kas sa rasket bingevalu,

ellake, ka tunda said?

On sull Eestipind ka rääkind,

vaikne öö sull teada annd,

enne muistsest röömupõlvest,

kadund õnnest pajatand?

(Miksi itket, kukka, miksi on umpusi kyyneleitä täynnä, saitko jo,

armas, sinäkin tuntea ankaraa ahdistusta?

Onko sinullekin Eestin multa puhunut, hiljainen yö kertonut,

muinaisesta riemun ajasta, kadonneesta onnesta?)

Hänen runonsa ovat toisinaan kuin palavia rakkaudentunnustuksia, kuten

_Sind surmani_ (Sua kuolemaani saakka).

Sua kuolemaani saakka

ma kalliiks kiittelen,

mun maani, maireheni,

sa Eesti ehtoinen!

Oi Eestin vainiot, virrat

ja äidinkieleni!

sua kuolinvuoteellakin

ylistää mieleni.

Oi maa, sa lapsillesi

min hellän hoivan suot,

ravinnon annat, verhon,

ja haudan levon luot.

On suloisempi maata

sylissäs, Maarjamaa,

kuin mailla vierahilla

ain' auvoss' asustaa.

Sanat saavat teräksisen kaiun, hänen tervehtiessään maansa nuorta

toivoa, jonka "ohimot kuumoittavat työstä, silmissä selkeät päämäärät",

muinaisen virolaisen voiman eloon herätessä. Mutta ehkä väkevimmän

ilmaisunsa saa Koidulan isänmaallinen tunne runossa _Eesti muld ja

Eesti süda_ (Viron multa ja virolainen sydän), julkaistu 1867 Eesti

Postimiehen lisälehdessä.

Süda, kuis sa ruttu tõused,

kuumalt rinnas tuksuma,

kui su nime suhu võtan,

püha Eesti kodumaa!

-- -- -- -- --

Oh, ei jõua iial õelda,

maa, kuis täidad südame,

sinu põue tahan heitä

kord ka viimse unele,

ema kombel kinni kata

lapse tuksvat rinda sa,

Eesti muld ja Eesti süda, --

kes neid jõuaks lahuta!

(Sydän, kuinka yhtäkkiä alat kuumasti rinnassa sykkiä, kun sinun

nimesi, pyhä virolainen kotimaani, huulilleni kohoo.

Ah, en saata koskaan sanoa, kuinka täytät sydämeni, maa; sinun

povessasi tahdon kerran viimeiseen uneeni vaipua; peitä silloin emon

lailla lapsesi sykkivä povi; Viron multa ja virolainen sydän, kuka

taitaisi niitä eroittaa!)

Se on eräänlainen virolainen Jeanne d'Arc, puoliksi sankarillista

amatsonia, puoliksi haltioitunutta vestaalia, alttarin papitar, miltä

kansallisen kevätuhrin ensimäiset lieskat kohosivat. Turhaan hakee

yksilöllisiä, intimiä sointuja, yksilöllistä elämäntuntoa, Koidulan

varsinaiset rakkausrunot ovat hämmästyttävän sovinnaisia ja

persoonattomia, mikäli eivät liene käännöksiä. Kaikki tunne, kaikki

voima on keskittynyt isänmaallisiin runoihin.

Jos ottaa selaillakseen muitten Viron kansallisen kevään aikaisten

runoilijain luomaa laulurunoutta, ei voi olla huomaamatta suurta

yhtäläisyyttä aiheitten valinnassa. Koidula ei suinkaan ollut ainoa,

joka runoili isänmaasta, sen ihanteellisesta kauneudesta, sen

muistorikkaasta menneisyydestä, sen vapaudesta. Kaikki muutkin

samanaikaiset runoilijat, M. Weske, C.R. Jakobson (Linnutaja), Ado

Reinwald, Fr. Kuhlbars (Willi Andi) runoilivat samoista aiheista,

samaan ihannoivaan, pateettiseen tyyliin. Koidula on vain,

käyttääksemme Tainen sanoja, "korkein korsi kukkavihkossa", se, jossa

ajan henki tapasi täydellisimmän ja taiteellisimman ilmauksensa.

Mieltäkiinnittävää on nähdä, minkälaisen vastaanoton Koidulan runous

aikalaisten keskuudessa sai, minkälaisina sen säteet taittuivat

takaisin senaikuisista sielullisista heijastuskuvastimista.

C.R. Jakobson kirjoittaa Eesti Postimees lehdessä vuonna 1867 Emajõe

Ööpikin johdosta:

"Virolaisia säveleitä, virolaisen sydämen syvyyksistä kuohuneita,

täynnä väkevää laulunhenkeä! Jos sydän niitä lukiessa ei syki kovemmin,

povi ei paisu nopeammin, niin ei tee se sitä ikinä! Todella, tuokoon

tuleva aika, mitä tuokoon, kuuluisia runoja ja runoilijoita, Emajõe

Ööpikin laulut tulevat aina helisemään niitten rinnalla ja elämään yhtä

kauan kuin viron kielikin."

J. Kunder kirjoittaa Koidulan runoudesta: "Koidulan runot ovat aina

herättäneet sydämissämme tunteen, ikäänkuin heräisimme unesta, ja

ulkona on keväinen päivä." "Runoja lukiessa tuntee jokainen korkeamman

hengen tuulahduksen, itse runonhenki puhui tästä naisesta kansalle",

kirjoittaa myöhemmin K.A. Hermann.

Itse vanha Kreutzwald innostuu eräässä kirjeessä lausumaan: "Niin,

hänen kätkyensä ääressä on Vanemuine laulanut ja sitä tuudittanut."

"_Mu isamaa on minu arm_" (Isänmaa on rakastettuni), näillä sanoilla on

Koidula itse antanut avaimen silloiseen sielunelämäänsä. Taikka

niinkuin hänen sanansa eräässä toisessa runossa kuuluvat: "Mu vaim ja

süda, kõik mu meeled, on sinu püha nime täis!" (Henkeni ja sydämeni,

kaikki aistini, ovat täynnä sinun pyhää nimeäsi!) Tässä

kahdenkymmenenkolmen vuotiaan nuoren tytön kiihkomielisessä

isänmaantunteessa purkautuu ensi kertaa hänen sielunsa suuri

tunnevoima. Ensi kertaa löytää se esineen, olkoon kuinka käsitteellisen

tahansa, joka tyydyttää sen rajatonta antautumistarvetta, sen juhlan ja

haltioitumishalua. Koidulan mielikuvitukselliset ainekset, hänen

sielunsa suuri taipumus unielämään, ovat aivan selviä jo tässä

ensimäisessä palamiskulussa, joka hänessä tapahtuu. Iässä, jolloin

heräävät aistit useimmiten ovat etualalla, nuoruuden terveen,

fyysillisen aistillisuuden viettäessä ensimäistä voittojaan, on hänen

tunne-elämänsä kokonaan käsitteellisyyteen suunnattu, ahdettu täyteen

abstraktisia aatteita, joille hänen oman sielunsa palo antaa elämän

hohteen: Kuinka paljon mielikuvituksen elävöittävää voimaa onkaan

tarvittu, ennenkuin isänmaantunteesta on muodostunut melkein

mystillisen rakkauden esine, jollaisena se Koidulan runoissa esiintyy!

Joka tapauksessa, ensimäinen suuri mysteerio Koidulan sielussa on ollut

hänen isänmaanrakkautensa.

4.

Yhtä mysteerion kaltainen kuin Koidulan varhain herännyt

isänmaanrakkaus, on hänen aikaisemman nuoruutensa toinen suuri

sielullinen liike: hänen suhteensa vanhaan Kreutzwaldiin, virolaisen

kansalliseepoksen, Kalevipoegin luojaan. Se on ikäänkuin välitöntä

jatkoa Koidulan äsken puhjenneelle isänmaalliselle intomielelle, saman

jumaloimis- ja antaumistarpeen ilmausta, mitä Koidulan hymnit ovat

täynnä, -- ja yhtä mielikuvituksellista. Koidulan sisäinen tuli palaa

tässäkin haaveellisessa tunteessa omalla, varsinaiselle, todelliselle

elämälle niin vieraalla liekillään.

Mutta ennen kuin lähestyy tätä virolaista idylliä, tätä kaunista ja

harvinaista suhdetta kuudenkymmenenneljän vuotiaan vanhuksen ja häntä

tasan neljäkymmentä vuotta nuoremman naisen välillä, täytyy olla selvä

kuva siitä, kuinka poikkeuksellisissa oloissa Koidulan nuoruus kului.

Ainoastaan siten selviää moni seikka, joka muuten ehkä tuntuisi liian

uskomattomalta ja sielullisesti vaikeatajuiselta.

Suuri erehdys olisi kuvitella Koidulan ensimäisiä nuoruusvuosia

huolettomiksi ja iloisiksi, tai niitten yleensä millään lailla

muistuttaneen tavallisten nuorten tyttöjen elämää.

Koidulaa odotti Tartossa ankara työtaakka. J.W. Jannsen, ryhtyessään

Tartossa uutta _Eesti Postimees_ nimistä sanomalehteä julkaisemaan, ei

viivytellyt tietysti heti kiinnittämästä toimitustyöhön nuoren

tyttärensä jo Pärnussa ilmaantunutta kirjallista kykyä. Se oli aivan

itsestään ymmärrettävää ja luultavasti Koidulan oman toivomuksen

mukaista. Perheen toimeentulon vaikeudet näyttävät yhä olleen siksi

suuret, ettei varsinaisten palkattujen apuvoimien käyttämistä voitu

alussa ajatella. Ainoastaan tyttäret olivat täysikasvuisia, kaikki

neljä poikaa sensijaan vielä kouluiässä. Vaikka Koidulan suorittama

kotiopettajatartutkinto oli ollut "paras, mikä miesmuistiin oli

suoritettu", ei hänellä nähtävästi ole ollut halua käydä baltilaisten

varattomien nuorten tyttöjen siihen saakka ainoata tietä. Ansaita

hänen sensijaan täytyi, ja niin on hän kaikesta päättäen aivan

vapaaehtoisesti alistunut nuoruutensa raskaaseen työ-ikeeseen.

Sanomalehden julkaisemiseen ei silloisissa alkeellisissa oloissa

käytetty läheskään niin monimutkaista ja laajaa koneistoa kuin nykyään,

vaan työnjako oli monta vertaa yksinkertaisempi. Ei vallinnut vielä

tehtaan, vaan kotiteollisuuden henki. Mitä suinkin mahdollista, tehtiin

omin voimin, perheen omien kasvavain jäsenten avulla, vieraita

palkollisia käyttämättä. Jotain patriarkkaalista on epäilemättä

esimerkiksi Jannsenin perheen tiistaisin tapahtuvassa lehden taitossa,

johon otti osaa koko talo. Sitä vietettiin kuin säännöllisesti

palautuvia talkoita, ja äiti laittoi teetä ja voileipiä lehden taitossa

puuhaavalle perheelleen. Yhtä kotoista oli kaikki muukin toimitus.

Suurin osa toimitustyötä, niin kirjallista kuin käytännöllistä, oli

Koidulan harteilla. Saadakseen jonkinlaista käsitystä tämän

"työ-orjuuden" laadusta, kuten Koidulan ystävä, berliiniläinen

akateemikko _W. Schott_ sitä nimittää, voi poimia otteita hänen

tämänaikuisista kirjeistään, niin hyvällä huumorilla kuin hän

höystääkin yhä kertautuvia valituksiaan.

Hän ei ollut ainoastaan lehden toimitussihteeri, ei ainoastaan sen

kirjallisen osaston toimittaja, vaan samalla lehden kirjanpitäjä,

korjauslukija, lähettäjä; niin, puuttui vain, että hän itse olisi

saanut sen latoakin! Koko joukko käytännöllisiä, aivan koneellisia

toimia, joita ei nykyään enää kenenkään päähän pälkähtäisi lehden

toimittajalta vaatia, kuten osotteiden käsinkirjoittaminen, oli

Koidulan tehtävänä.

Hän kirjoittaa: "Hiljainen värinä kulkee läpitseni, kun tulevia

viikkoja ja kuukausia ajattelen! Nyt täytyy jokaisen Postimiehen

kappaleen olla eri ristisiteessä ja omalla osoitteella varustettu, --

2000-2500 lehteä ja osoitetta, jotka täytyy _kirjoittaa_. Aamusta

iltaan olen viime kuukausina istunut isää auttamassa; eivätkö

meidänaikuiset viisaat päät voisi keksiä hengetöntä kirjoituskonetta?"

Tai toisen kerran:

"En ole saanut pysähtyä, en levähtääkään, -- minun on täytynyt tehdä

työtä kuin rengin auran kurjessa, tai oikeammin hevosen auran edessä:

leipähuolet kuolettavat kaikki herkemmät ajatukset aivoista. --

lehtemme toimituksesta olisi kokonaiselle konttorille kylliksi. Kun

yhdenkään viikon saisi mielin määrin levätä, että kiusallinen

rintasärky katoaisi."

Ja eräässä toisessa kirjeessä:

"-- Jo pari viikkoa ei maistu minulle yön uni eikä ruoka tai juoma,

istuessani Postimiehen toimituspöydän takana aamusin kello kuudesta

alkaen usein keskiyöhön saakka."

Tämä kaikki on aivan sananmukaisesti otettava; eräs silloinen Jannsenin

perheen täysihoitolainen muistelee nähneensä Koidulan vain aterioiden

aikana, jolloin hän ullakkohuoneestaan ilmestyi alakertaan, puettuna

väljään työmekkoon, mennäkseen heti takaisin työhönsä. Itse kertoo

Koidula kerrankin kuuden viikon kuluessa käyneensä vain kolmasti

kaupungilla.

Melkein heti Tarttoon muutettua kävi Jannsenin oikea käsi luuvalon

takia aivan käyttökelvottomaksi, ja Koidula saa siitä lähtien olla

hänelle ja lehdelle kaikki kaikessa, sanan varsinaisessa merkityksessä

isänsä oikea käsi.

Niinkuin hän itse siitä kirjoittaa:

"Olen isäni vanhin lapsi ja ainoa apulainen hänen työssään... Enemmän

kuin kuusi vuotta (kirjoitettu vuonna 1867) olen jo hänen kirjurinsa,

suurin osa hänen kirjoituksiaan kulkee minun käteni kautta, sillä

isäraukkani oikea käsi on kovin jäykkä ja jäykistyy yhä päivä päivältä,

-- hän ei jaksa tunnissa edes täyttä sivua paperille panna. -- Minä,

vanhin, olen kasvanut isäni hengessä ja hänen kirjoituspöytänsä

takana... ja jään paikalleni, niinkauan kuin hänen kalliit vanhat

silmänsä ovat avoinna... Keneltä hän voisikaan iloisempaa apua odottaa

kuin omalta lapseltaan!"

Näkyvimmin on tietysti tästä varhaisesta, liiallisesta työstä ja

liikunnon puutteesta kärsinyt Koidulan ruumiillinen terveys, joka jo

alun pitäen oli heikko. Hänen tuskallinen, elinaikuinen luuvalonsa ja

nivelsärkynsä, joka aluksi asettui varsinkin oikeaan käsivarteen, --

kuten isänkin! -- on saanut alkunsa yhtämittaisesta, liiallisesta

kirjoitustyöstä. Aika-ajoin kieltää lääkäri häneltä kaiken kynänkäytön

viikkomääriksi. Ja niin raskas on hänen jokapäiväinen työnsä, että

pakollinen sairausaikakin tuntuu virkistykseltä ja vaihtelulta.

"Minun täytyy toisinaan levähtää pitkäveteisistä liiketoimista, niin

että olen onnellinen, kun joskus käsketään olemaan sairaana."

Etupäässä on tämä aikainen ja Koidulan voimille varmaankin

ylenpalttinen liikarasitus ja yksipuolinen henkinen työ kuitenkin

vaikuttanut hänen sielulliseen kehitykseensä. Mieltäkiinnittävää

on ensiksikin uhraava nöyryys, millä Koidula ilman muuta,

vastaanpanematta, alistuu perheen toimeentulon takia, isänsä takia

hengettömäksi työkoneeksi. Hän rukoilee itselleen "rauhallista

sydäntä", koska jokainen avioliiton mahdollisuus merkitsisi perheen

aineellista häviötä. Aivan samaan aikaan kuin hänen runolahjansa, hänen

haltioitumiskykynsä, näyttäytyy hänessä muuan toinen ominaisuus, yhtä

kohtalokas, yhtä syvälle hänen elimistönsä pohjakerroksiin juurtunut,

yhtä määräävä hänen koko elämäänsä nähden, -- hänen passiivinen

suhteensa elämään. Hänessä kehittyy näinä aikoina, näin varhain siis,

eräänlainen voimakas, alistuva ja suuressa määrin passiivinen

velvollisuudentunto, joka sitten kestää kautta koko hänen elämänsä eikä

ole missään yhteydessä ulkonaisen toimeliaisuuden kanssa. "On olemassa

totinen jumalatar, jonka tummat, ankarat silmät sentään voivat niin

hilpeinä katsella: Velvollisuus. Nämä silmät, -- ne katsovat minua jo

jonkun aikaa niin ylen vakavina", hän kirjoittaa. Huomattavaa on,

kuinka vierekkäin, kuinka rinnan haltioitumiskyky ja passiivisuus

kulkevat Koidulan elämässä, näennäisesti usein ristiriidassa keskenään.

On kuin olisi Koidulan kohtalo pitkin elämäänsä aina ollut joutua

itseään voimakkaamman, etupäässä käytännöllisemmän tahdon ohjattavaksi,

-- ja käytettäväksi. Kaikesta itsenäisyydestään, kaikesta

tunnekyllyydestään huolimatta, on Koidulan sielu ollut avuton kuin

alaikäisen lapsen, epävarma aina silloin, kuin elämä sitä lähestyi,

luja ainoastaan velvollisuudentunnossa, itsensäuhrauksessa ja

kärsimyksessä.

Mutta paitsi sitä eroitti kirjallinen työ Koidulan kokonaan muista

ikäisistään, heidän huveistaan ja harrastuksistaan, sitoi hänet, esti

hänen elämäänsä muodostumasta muitten nuorten elämän kaltaiseksi.

Sama poikkeuksellisuus, joka oli saattanut hänet sairaalloisten

taipumustensa takia kasvinaikanaan tuntemaan itsensä ikäisilleen

vieraaksi, eristi hänet nytkin erikoisasemaan. Hän oli, kirjallista

työtä tekevänä naisena, täysin poikkeuksellinen ilmiö baltilaisten

kanssasisartensa joukossa, joitten ylin ihanne oli kolmella K:lla

lausuttu, -- "Kinder, Kirche, Küche",-- oli muitten silmissä armotta

"die Lydia, das tolle Frauenzimmer!" (Lydia, tuo hupsu naikkonen!)

Mutta hänen ulkonaisen elämänsä täten kuluessa kirjoituspöydän takana,

suurimmaksi osaksi ylen koneellisessa työssä, pääsi hänen unielämänsä

sitä rehevämmin kukoistamaan. Juuri työn koneellisuus, aamusta iltaan

kertautuva yksitoikkoisuus, joka ei suonut tilaa minkäänlaiselle

mielikuvitukselliselle liikunnolle, vaati vastapainokseen sitäkin

haaveellisemman ja rikkaamman sisäisen elämän.

On hyvin kuvaavaa Koidulalle, että kaikkein korkein ja hedelmällisin

suhde, minkä hän eläessään on toiseen ihmiseen solminut, ainoa suhde,

joka todella oli hänen arvoisensa, jossa hän tapasi täysin vertaisensa,

niin, mestarinsakin, on melkein yksinomaan ollut kirjevaihtoa,

yksinomaan henkistä laatua, suhdetta kahden toisistaan kaukana asuvan,

iän, paikan ja elämänkohtalon eroittaman ihmisen välillä.

Koko meidän inhimillinen kielenkäyttömme ei ole muuta kuin alituista

sovittelemista Prokrusteen vuoteeseen, jossa sitten tarpeen mukaan

venytämme tai typistämme, saadaksemme elävät ilmiöt kuolleitten

sanojemme mukaisiksi. Alituisesti koetamme sanojen kahleilla vangita

jotain elävää ja vangitsematonta. Sanat ovat meillä ikäänkuin

kemiallisesti puhtaina edessä: tuossa rakkaus, tuossa ystävyys, tuossa

viha, tuossa välinpitämättömyys. Verhoamme ystävyyden nimellä montakin

miehen ja naisen välistä suhdetta, joissa eroottinen lisäys on selvästi

tuntuva. Ranskan kieli, joka on niin kekseliäs tunnevivahduksien

nimittämisessä, on luonut nimityksen "_amitié amoureuse_" -- rakastunut

ystävyys. Ja kuitenkin, voimme keksiä sata nimeä eri vivahduksia

varten, -- sadasyhdes jää sentään ilman. Sielullisessa elämässä

vallitsee sama laki kuin muualla elimellisessä elämässä: hyppäyksiä ei

ole, kaikki käy hitaitten ylimenojen ja vivahdusten kautta, -- asteita

on yhtä lukemattomia, kuin väreillä eri tuntuja. Rakkauden ja

ystävyyden välillä on pitkä tunneasteikko, ja kuitenkin on kielessämme

vain näitten tunteitten eri päätepisteillä nimensä. Olisi epäilemättä

erehdys ryhtyä erittelemään Koidulan ja Kreutzwaldin suhdetta,

sellaisena kuin se heidän sadassa kirjeessään esiintyy, kaava kädessä.

Hartaus jokaisen uuden elämänilmaisun vivahduksen, jokaisen uuden

inhimillisen todistuskappaleen edessä, on ainoa oikea edellytys niitten

ymmärtämiseen. Monien kohtalo-draamojen ja murhenäytelmäin joukossa,

joiksi inhimilliset suhteet usein muodostuvat, on Koidulan suhteella

Kreutzwaldiin, huolimatta kaikista myöhemmistä sorasoinnuista,

kuitenkin sijansa idyllinä, ihanteellisen ajan ihanteellisena suhteena,

yllään kansallisen romantiikan aamukajastus.

5.

Ei voi Koidulan vastaiseen kehitykseen nähden koskaan kyllin

korkealle arvostella sitä sattumaa, joka hänet juuri nousevana,

vaikutusherkimpänä kautenaan vei Kreutzwaldin arvostelevan älyn ja

harvoille valituille, mutta sitä lämpimämmin sykkivän sydämen

johdettavaksi. Parempaa kasvattajaa, syvempää ymmärtämystä ei Koidula

silloisessa Virossa olisi voinut saada.

Viron sivistyshistorialla on tähän asti tuskin toista nimeä

tarjottavana, joka niin täydellä syyllä vetäisi puoleensa sekä

kirjallisen että inhimillisen mielenkiinnon, kuin _Friedrich Reinhold

Kreutzwald_, Viron Lönnrot. Tuntuvasti edellä oman aikansa kun oli,

ulottuvat hänen laajanäköisyydessään vapaamielisen, jalostuneen

persoonallisuutensa perusviivat nykypäiviin saakka. Koidulan häneen

tutustuessa oli Kreutzwald jo ennättänyt elämänsä iltaan. Huolimatta

kaikesta tunnustuksesta, mikä oli tullut vuonna 1862 ilmestyneen

Kalevipoegin osaksi, ei Kreutzwald lähimainkaan nauttinut samaa

kansansuosiota kuin isä Jannsen, jonka kanssa hänellä muuten alati oli

kaunaa. Hänen luonteensa oli aivan liian eristynyt ja ylimyksellinen,

tullakseen toimeen ihmisten kanssa, hänen henkensä liian sarkastinen,

liiaksi ajastaan eroava. Kasvanut kun oli vuosisadan vaihteessa

Baltiaan uloittuneessa valistusajan hengessä, -- hän oli syntynyt orjan

poikana 1803, -- säilytti hän elämänsä loppuun saakka leppymättömän

vihansa kaikkia ennakkoluuloja ja dogmeja vastaan, kohdistaen sen usein

varsinkin pappissäätyyn, jonka "mustatakkeja" hän ei herkeä asettamasta

nuoliensa maalitauluksi. Hänen suoruutensa on joskus jyrkkää, mutta ei

koskaan pikkumaista. Laaja humaanisuus, vääjäämätön totuuden rakkaus,

vastenmielisyys kaikkea ulkonaista loistoa vastaan, yhtyy hänessä

tarvittaessa iskevään ivaan ja synnynnäiseen ihmisepäilyyn.

Elämä ja oma luonne olivat hänet jo aikoja yksinäistyttäneet. Pienen,

uneliaan Võrun kaupungin hengettömässä ympäristössä hän elää

työnrasittamaa elämää, sisäisesti erakkona, laajaa lääkäritointaan

harjoittaen. Sairashuone, alituiset ajomatkat kaikenlaisella säällä ja

sairaskäynnit kaupungilla täyttävät hänen elämänsä aamusta iltaan.

Voimme kuvitella häntä kivulloisena vanhuksena, joka pitkästä

elämästään suurimpana viisautena on omistanut tyytymyksen hyveen,

pohjaltaan katkerana ja yksinäisyydestään kärsivänä, mutta liian

ylpeänä sitä tunnustaakseen. Milloin aikaa kävelyihin riittää,

suuntautuvat askeleet Võrun hiljaiselle hautuumaalle; yksilöllisen

elämän lopputilit ovat aikoja sitten tehdyt. Ei aikalaisten ylistys

eikä väärinymmärrys jaksa enää järkyttää pettymysten karkaisemaa

sydäntä. Kreutzwaldin kuva näyttää korkeaotsaiset, rauhalliset

ajattelijan kasvot, herkkäpiirteisen suun, sisäänpäinkääntyneen,

yhdellä kertaa terävän ja aran katseen, laihat, sileäksi ajellut

posket, rinnalle vajonneen leuan. Pään ja olkapäitten asento on kumara

ja väsynyt.

Tähän tasaisesti päämääräänsä kohti vierivään elämään tunkeutuu

Koidulan säteilevä, nuori olemus.

Syynä heidän kirjevaihtonsa alkuun oli väärinkäsitys ja

loukkaantuminen. Kreutzwald, Jannsenin vanha vastustaja, joka aina

tilaisuuden sattuessa hämmästeli milloin Jannsenin leppyisää

suhdetta papistoon, milloin hänen vanhoillista kantaansa

kieliuudistuskysymyksessä, -- Jannsenin taas pilkatessa Kreutzwaldin

muka jonninjoutavaa kansanrunouden harrastusta, -- ulotutti vihdoin

ivanuolensa vastustajansa tyttäreenkin.

[W. Reiman kuvaa seuraavin sanoin Kreutzwaldin ja Jannsenin suhdetta:

"Kreutzwaldin ja Jannsenin suhde oli alusta alkaen vihamielinen.

Kreutzwald pistelee yhtämittaa Jannsenia. Kumpikin oli niin toisistaan

eroava luonteeltaan, ettei minkäänlaista sopusointua voinut syntyä.

Kreutzwald,-- täynnä sappea, pilkallinen, repostelija, Jannsen, --

auringonlapsi, elämäniloinen, leikkisä humoristi. Kreutzwald jo hautaan

vajoovan ratsionalismin edustaja, jonka mielestä sen mukana valo ja

totuus samoin hautautuivat, Jannsen voittoisan pietismin ja uuden

oikeaoppisuuden käsityskannan lämmin puolustaja. Kreutzwald

syvällisesti sivistynyt, uudenajan ihminen, tieteen ystävä ja tuttava,

Jannsen hiukan hiottu, vaillinaisen alkeiskoulun perustuksen saanut

itseoppinut. -- Lyhyesti: Kreutzwald -- lääketieteen tohtori, --

Jannsen -- kanttori."]

Julkaisemassaan kalenterissa pilkkaa Kreutzwald naisia, jotka luopuvat

neulasta ja sukkapuikoista, ja varoittaa nuoria miehiä moisista

"kirjaneideistä" ja "paperinäädistä".

Tämän johdosta kirjoittaa Koidula Kreutzwaldille ensimäisen kirjeensä.

Oikeutettu närkästys taistelee esille puhkeavan, ikäänkuin kauan

patoutuneen kiintymyksen kanssa, kunnes haaveellinen, nöyrä ihailu saa

voiton. Koidula kertoo kauan taistelleensa, ennenkuin arkuudestaan

pääsi, -- hän, joka "isänsä lapsena ja monessa muussakin suhteessa"

tiesi olevansa Kreutzwaldille vastenmielinen. "Kunnioitettu herra,

oletteko eläissänne saanut kokea, miten tuskallista on nähdä toisen

tuomitsevan, tekojenne pohjan ja oikeutuksen jäädessä tuomarille

hämäriksi? Ah, se on katkeraa kestää, sitä katkerampaa, mitä korkeamman

kunniasijan sitä ennen olitte tuomarille sydämessänne rakentanut."

Kirjallisen työnsä puolustukseksi kertoo Koidula kotioloistaan ja

antautuu lopulta täydellisesti Kreutzwaldin armoille, pyytäen häneltä

neuvoa, jatkaako runoilemista vai eikö. "Nyt sitävastoin, kun tulen

luoksenne opinhaluisena lapsena, rukoillen Teitä: langettakaa tuomio,

oikea tuomio, nyt Kalevipoegin runoilija, nyt kansamme laulu-isä, nyt

unohtakaa, _kuka_ anoja on, mikä Teitä ja häntä on eroittanut ja yhä

eroittaa, nyt auttakaa epäilevää ihmisparkaa sovintoon ja rauhaan

itsensä ja mailman kanssa. Sanokaa, mitä minun tulee tehdä, ja jos Te

neuvotte: jätä, mihin Sinulla ei ole kykyä, silloin tahdon

uskollisin sydämin koettaa haudata menneiden aikojen helmaan kaiken

laulunlaadinnan, kuolettaa sydämessäni kaiken laulunpakon. Tahdon

silloin koettaa hankkia muuta työtä, joka sydämeni vaimentaisi, ja

panisi unohtamaan, ettei ihminen ole luotu mailmaan vain syödäkseen ja

juodakseen."

Koidulan ensi kirjeeseen vastaa Kreutzwald yhtä luonteenomaisella,

jonka isällisen sävyn alta jo voi kuulla heräävän mielenkiinnon ensi

tykytyksen. Sen mottona on vanhan laulun säe: "Vertraue dem warmen

Sonnenstrahl, Er löst vom Nebel Berg und Thal!" (Luota päivän lämpimään

säteeseen, se vapauttaa usvasta vuoret ja laaksot.) Kreutzwaldin

laajan, kaiken ymmärtämykseen pyrkivän, usein niin hämmästyttävän

nykyaikaisen persoonallisuuden ääriviivat ovat kirjeessä haahmoitellut.

"Sydämeni on Jumala luonut kaikin tavoin avaratilaiseksi, niin että

kaikki edistykseen pyrkivät harrastukset siinä riittävän sijansa

saisivat." "Olen suurimman osan elinaikaani käyttänyt yksinomaan

siihen, että oppisin luontoa ja kaikkea luotua niin perinpohjaisesti

tuntemaan, kuin nykyinen tiedonkehitys sallii." Koidulan ylistykset hän

torjuu järkähtämättä takaisin: "En ole mikään kansan laulu-isä,

kuuluisa Virulaulik, (Kreutzwaldin runoilijanimi), vaan heikko,

erehtyvä ihmisolento."

Täten alkaa kirjevaihto, joka nyt herkeämättä jatkuu. Koidulan kirjeet

ovat alussa usein lyyrillisiä tunnepurkauksia, joista puhuu mitä nöyrin

ja ihannoivin ihailu. Vuosien kuluttua Koidula itse tunnustaa

Kreutzwaldille, mitenkä hän alussa vapisevin käsin avasi Võrusta

tulleet kirjeet "siniseinäisessä" huoneessaan. "Povessani on paikka,

mistä Virulaulikin nimi ei häviä, ennenkuin sydämen sykintä päättyy, ja

kaksi kättä rinnalle ristitään." "Te, te, herra, voitte minusta ja

minulle tehdä, mitä haluatte, ja mitä mahdollisena pidätte, olen kuin

vaha käsissänne." "Tuhansille ei ole suotu samaa onnea kuin minulle,

ammentaa opetusta kaikkein kauniimmasta lähteestä, kaikkein

virkistävimmällä vedellä henkeään juottaa." Ja toisessa kirjeessä: "En

vielä tänä päivänäkään ymmärrä yhtä seikkaa: kuinka olen niin pitkät

ajat ilman Teidän kunnioitetun kätenne johdatusta jaksanut elämääni

elää. Kiitollisuuden kyyneleet kostuttavat kirjeenne rivejä, haluaisin

heittäytyä kirjoituspöytänne eteen."

Se on mestarinsa jalkojen juuressa istuvan opetuslapsen puhetta. Jos

siinä on erotiikkaa, niin on se kehitysiässä olevan lapsen

epämääräistä, aistillisuudesta vapaata tunnetta, joka niin mielellään

syttyy suitsutukseksi jonkun kuuluisuuden jalustalle. Huomattavaa on,

ettei Koidula tähän saakka vielä koskaan ollut nähnyt Kreutzwaldia,

paitsi kuvissa. Mutta hänen sielunsa _tarvitsi_ haltioitumista,

antaumusta, sentähden tuli vanhasta Kreutzwaldista, neljänkymmenen

vuoden ikäerosta huolimatta, hänen unielämänsä ihanne. Koidulan

kirjeistä Kreutzwaldille voi nähdä, millaiseen rakkauteen hän olisi

ollut mahdollinen, millaisia hurmion ja kaikkivaltaisen tunteen

kerrostumia häneen kätkeytyi.

Kreutzwald on alussa maltillinen ja varova, ikäänkuin ei jaksaisi uskoa

elämänsä yhtäkkistä ja tuiki odottamatonta rikastumista. Mutta turhaan

hän ottaa avuksi järkensä ja itseivansa: Koidulan hänen ympärilleen

sytyttämä lapsellisen ihailun leimu on niin valtava ja joka kirjeessä

uudistuva, että kovemmankin kuin Virulaulikin pohjalta niin tunneherkän

sydämen olisi täytynyt sulaa. Mahdollisimman kauan hän koettaa pitää

kiinni isällisestä sävystä. Hän ottaa Koidulan runovihkosen Emajõe

Ööpikin isällisiin käsiinsä, armotta sitä seuloen, niin että

kieliopilliset virheet lentävät kuin tuulessa akanat. Hänen

ihmisepäilyyn tottunut luonteensa yrittää yhä luotaan torjua ja

epäillä. "Epäilys on luontainen tautini, jonka suhteen kaikki

lääkkeet ovat voimattomat." "Sydämessäni asustaa niin runsaasti

kerjäläisylpeyttä, että mieluummin kuolen rakkauden nälkään, kuin

lähden kerjäämään toisten oville almua". "Joka on elämässä jo niin

paljon kadottanut kuin minä, sille ei yksi sydän enemmän tai vähemmän

mitään merkitse." Mutta mikään ei auta. Kirjevaihto muuttuu hänelle

välttämättömyydeksi, ainoaksi virkistykseksi ylen rasittavan ja

tyydytystä tuottamattoman perheellisen elämän lomassa. Hän, joka koko

nuoruutensa ja miehuutensa parhaat päivät on saanut viettää sisäisen

ymmärtämyksen puutteessa, vain luonnosta tyydytystä hakien, tuntee nyt

yhtäkkiä itsensä ymmärretyksi. Muun mailman moite ja ylistys ovat

hänelle vielä yhdentekevämpiä kuin ennen: "yksi sydän on minut

ymmärtänyt". Koidula on hänelle korkein ihanne, hänen elämänsä myöhään

löydetty, aina etsitty Runotar. Hän toivoo Koidulasta jatkajaa omalle

työlleen: "En toivo vähempää, kuin että voisin Teistä aikain kuluessa

laulajan kasvattaa, jonka kanteleen kielet helisisivät Viron kansan

kunniaksi ja kaunistukseksi, kun minun silmäni jo ammoin mullan alla

lepäävät." Vihdoin viimein hän luopuu varovaisuudestaan. "Miksi pitäisi

meidän yhä edelleenkin taivaan tahtoa vastaan kapinoiden ja sydämen

vuolle sulkuja laatien toisin puhua, kuin tunne vaatii." Ja hän päättää

lähteä Tarttoon.

On suhteita, niin arkoja, niin epätavallisia, etteivät ne kestä

harkintaa. Se on niille tappavaa myrkkyä. Ne viihtyvät vain

etäisyydessä ja kuolevat läheisyydessä. Ne ovat tuomitut kuolemaan,

niin pian kuin ne, kuten kreikkalaisen tarun Narkissos, näkevät

itsensä, niinpian kuin niille annetaan nimi.

Koidulan ja Kreutzwaldin suhteessa muodostaa kirjevaihdon ensi jakso

onnellisen ja itsetiedottoman ajan. Ei mikään häiritse molemminpuolin

niin vastustamattomalla voimalla kasvavaa kiintymystä, eivät edes he

itse. Syrjäiset, vihamieliset voimat ovat vielä kaukana, ja kaikkein

vaarallisin vihollinen, heidän oman sydämensä harkinta, vielä monien

lukkojen takana.

Ja niin tulee Kreutzwald Tarttoon, pääsiäisaikaan vuonna 1868.

Hän astuu vanhan vastustajansa Jannsenin kynnyksen yli, tällä kertaa

sula sovinto mielessä. Suurempia vastakohtia ei suinkaan voisi

kuvitella kuin lihavahko, pyöreämuotoinen Jannsen, vinosta suustaan

toisen verevän sukkeluuden toisensa jälestä sinkoava, puhelias ja

vilkas, samalla läpeensä rauhan mies, -- ja laiha, kumara,

ohuttukkainen, vaikka ei kaljupäinen Kreutzwald, harvapuheinen ja

ulkonaisesti tyyni, mutta sisäisesti intohimoinen ja kiivas, sanoissaan

jyrkkä, ivassaan häikäilemätön. Tiigikadun kodikkaassa talossa tehtiin

tänä pääsiäisenä julkinen sovinto Viron kahden silloisen merkkimiehen

välillä, sovinto, josta todellisuudessa tuli vain lyhyt aselepo.

Muuta emme oikeastaan tiedä Kreutzwaldin Tarton matkasta. Kun

kirjevaihto taas alkaa, on se näennäisesti aivan sama sävyltään.

Koidulan sairas käsi estää häntä tosin ensi viikkoina vastaamasta

Kreutzwaldin jo levottomiin kirjeisiin, mutta pian hän selittää

pakollisen vaitiolonsa, kirjeet kulkevat taas säännöllisesti Tarton ja

Võrun väliä, ja kaikki on taas kunnossa. Ja kuitenkin on kummankin

kirjeitten äänilaji toinen kuin ennen.

Luonto ei ollut suonut Kreutzwaldille mitään erikoisia ulkonaisia

etuja, ei voittavaa ulkomuotoa, ei valloittavaa esiintymistapaa.

Ulkonaisesti hän oli sitä, mitä todella oli, työssä kulunut,

kivulloinen, kuudenkymmenenviiden vuotias mies. Vaikka Koidulan ihailu

olisi ollut kuinka palava tahansa, täytyi hänen kuitenkin

vaistomaisesti tuntea juopa, jonka hänen oma nuoruutensa muodosti

heidän välilleen. Minkätähden muuten hiipisivät jo Koidulan ensimäiseen

vastauskirjeeseen myöhemmin niihin täydellisesti vakiintuvat "toinen

isäni", "isällinen ystäväni", "mon père" ja niin edespäin? Miksi

harvenee runollinen puhuttelusana Virulaulik? Tulevatko nuo nimitykset

itsestään, luonnollisesti Koidulan kynästä, vai onko hänellä syytä

huomauttaa Kreutzwaldia heidän suhteensa todellisesta laadusta?

Kumpikin olettamus on Kreutzwaldille yhtä epäsuotuisa.

Kreutzwaldinkin kirjeissä on toinen pohjasävy. Mutta Koidulan

kirjeitten suurempaa asiallisuutta ja tyyneyttä vastaa Kreutzwaldin

kirjeissä yhä peittelemättömämpi rakkauden ilmaisu. "Te olette ainoa,

joka minut todella on tuntenut ja ymmärtänyt. Siihen luottaen toivon,

rakas Lydia, että nykyisistä säikeistä vähitellen punomme ystävyyden

siteen, joka kestää yhtä kauan kuin henkikin meissä." "Sukulaissielut

rakastavat toisiaan. Niille ei ole etäisyyttä olemassa, vaikka viipyisi

toinen etelässä, toinen pohjoisessa. Teidän ystävyytenne ei jaksaisi

koskaan janoani sammuttaa. Voisin päivä- ja viikkokausia olla

seurassanne, ja kuitenkin pelkään, ettei kaipauksen jano erottua

vaimentuisi." "Pysykäämme sentähden hengensiteissä lähekkäin, kunnes

kylmän lumen alla viimeinenkin lämpö elämämme hetteistä jäähtyy, ja

kaikki jääksi kangistuu, mikä elämälle ihmisoikeuden antaa, ja miksi

taivaan taatto meidät yli luontokappaleitten korotti."

Pikainen, odottamaton käänne, jota kumpainenkaan ei suinkaan ollut

aavistanut, oli tehdä lopun heidän suhteestaan. Koidula oli pyytänyt

kesällä käydä Võrussa Kreutzwaldin luona ja valmistautuu matkaan kuin

toivioretkelle. Hän matkustaa Võruun senaikuisella hitaalla

kievarikyydillä, onnellisena odotuksessaan, palatakseen kahden viikon

kuluttua syvästi loukattuna ja häväistynä.

Täydellistä selitystä Võrussa tapahtuneesta murhenäytelmästä, kuten

Kreutzwald sitä nimittää, eivät kummankaan kirjeet anna. On vain

viittauksia, puolia sanoja, hienotunteisuus asiaan sekaantuneita,

läheisiä henkilöitä kohtaan pakoittaa kummankin vaikenemaan.

Viittaukset ovat kuitenkin kyllin selviä, että edes likimaille voimme

aavistaa asian kulun. Kreutzwaldin puoliso on pannut Võrussa toimeen

suuren mustasukkaisuuden kohtauksen, syyttänyt Koidulaa vehkeilystä

miehensä kanssa ja kovin sanoin käskenyt hänen kiireimmiten lähteä

pois. Paitsi sitä kirjoitti rouva Kreutzwald Tartossa asuvalle

vävylleen ja tyttärelleen loukkaavan, Koidulaa tuiki nöyryyttävän

kirjeen, jonka johdosta vävy itse ilmestyi Jannsenin luo, vaatien

kirjevaihdon lopettamista. Kirjeitten anastamisia ja tahallisia

avaamisia ynnä muita hämäriä seikkoja liittyy vielä tähän valitettavaan

välikohtaukseen.

Jannsen, arka kun oli tyttärensä maineesta, näki hyväksi isällisellä

mahtisanalla katkaista kirjevaihdon, ja Koidula totteli kieltoa

kolmeneljännes vuotta.

Idylli on särjetty. Kauniin ja harvinaisen suhteen itsetiedottomuus on

poissa, sen elinehtoa loukattu. Koidulan herkkään, melkein pyhään

ihailuun, joka oli kuin alituista uhria rakastetun runoilijan

kunniaksi, tarttuu pikkuporvarillisuus koko realistisen käsityksensä

karkeudella. "Jossakin sielussani on paikka, mihin työntäyttämien

päivien melu ja puuha ei uloitu, sinne pakenen, kun Virulaulikin kera

puhelen." Tämä hiljainen pyhäkkö raiskataan Koidulalta. Vedotaan naisen

kaikkein arimpaan kohtaan, hänen naiselliseen ylpeyteensä, tehdään

hänet naurettavaksi itsensä edessä ja väkisin näkeväksi. "Sellaista

mielenraakuutta en olisi kaikista vaikeista kokemuksistani huolimatta

kuitenkaan koskaan odottanut", sanoo Kreutzwald Tarttoon tulleesta

kirjeestä. Koidula ei ollut edes itse tehnyt itselleen selkoa tunteensa

laadusta, nyt täytyi hänen kuulla sitä syytettävän kaikkein

loukkaavimmilla nimityksillä. Sensijaan että Kreutzwald tähän saakka on

ollut hänelle jonkinlainen puolittain tarumainen olento, toinen

Vanemuine, on hän nyt yhtäkkiä vanha, nainut mies, jonka verkkoihinsa

pyytämisestä häntä syytetään!

Kreutzwaldinkin teki katastrofi näkeväksi. On säilynyt joukko

kirjeitä, joissa tietoiseksi kehittynyt rakkaus ja epätoivo tapaavat

välittömän ilmaisunsa. "Nimittäkää sitä raivoudeksi, hulluudeksi,

mielettömyydeksi, en voi Teistä erota! Teidän ei onnistu kuitenkaan

vieraantua minusta, olen Teitä aina vastaisuudessakin ihanteenani

jumaloiva. Mitä poika aavisti, nuorukainen unelmoi, ja mies

mielikuvituksensa voimalla naisellisesta olennosta kuvitteli, on Teidän

tuttavuutenne kautta minulle täydeksi totuudeksi selvinnyt." Saman

vuoden syyskuussa Kreutzwald kirjoittaa:

"Nyt on kai kyllin aikaa jo ehtinyt kulua, niin että kipeimmät haavat

ovat parantuneet, ja pitkällisin pahamieli vaimentunut, ja minä voin

toivoa tämänpäiväiselle teolleni Teidän silmissänne edes senverran

anteeksi-antoa, ettette pane pahaksi, kun taas uskallan kirjeellisesti

eteenne ilmestyä. Taistelua ei ole minulta puuttunut, päinvastoin, mitä

inhimillisissä voimissa on, sen olen tehnyt ja koettanut. -- -- Että

kirjevaihtomme tästälähtein olisi ulkokohtainen, s.o. sisällyksetön,

sitä vaatimusta en jaksa täyttää, niinkauan kuin veri vielä sydämessäni

liikkuu, mutta yhtä vähän saakoot sanani ja tekoni Teidän onneanne ja

rauhaanne häiritä! -- -- -- Sanokaa itse, rakas Lydia, kuinka

taisittekaan koskaan syyttää minua moisesta hourailusta, ikäänkuin

voisi minun rajaton ihailuni Teitä kohtaan, joka kuolinhetkeeni saakka

on pysyvä muuttumattomana, vaihtua senkaltaiseksi rakkaudeksi, kuin

mikä nuorukaisen ja neiden välillä herää? -- -- Vaikka seisoisinkin

paraikaa vapaana, kaikista siteistä irtipäästettynä, edessänne, en

saisi sentään hetkeäkään ajatella, että rakkauden side voisi yhdistää

meidät. Jos toivonkin Teitä 'ihanteekseni', jota hiljaisissa

ajatuksissa kumarran kuin korkeampaa ilmestystä, ja jonka eteen, --

mutta aina vain ajatuksissa, -- lasken toiveeni, joita en koskaan en

Teille enkä muille mene ilmaisemaan, niin tahtoisinpa oppia tuntemaan

tuomarin, joka minut sentakia tuomitsisi? Se, joka kaikkein ylinnä

istuu, ei sitä tee, sillä hänen täydellisyydellään on toiset ajatukset

kuin meidän heikkoudellamme. -- -- Te voitte 'ihanteena' olla minulle

aina armas ja palvonnan arvoinen, mutta kuitenkin olette ajatuksissani

liian korkealla, (siinäkin tapauksessa että voisin vuosien taakasta

päästä!) että rohkenisin Teitä avioliiton tai rakkauden sitein

kahlehtia. Ihanteelta en vaadi muuta, kuin että ajatuksissani voin

ylentää henkeni hänen puoleensa, vaan en suinkaan, että hänen pitäisi

valmistaa jokapäiväinen ruokani ja toimittaa kaikki talousaskareet.

-- -- -- Sydämeni tunteet Teitä kohtaan eivät voi sammua, sillä niissä

on ijäinen elämä! -- -- -- Tätä selitystä en saanut jättää Teille

antamatta, nyt voitte tehdä, mitä -- haluatte, kirjoittakaa tai olkaa

kirjoittamatta."

Mutta Kreutzwald on nyt vanha ja murtunut mies, "viimeksi eletty vuosi

on minua vähintäin kymmenen vuotta vanhentanut". Työn, vanhuuden ja

kivulloisuuden painostamana hän käy taisteluaan pakoittaakseen

rakkautensa ainoaan muotoon, jossa sen oli luvallista ilmaantua:

isälliseen hellyyteen. Auttamattoman kohtalon äänenvaimentaja on

kaikkien hänen sanojensa yllä. Yhä useammin askartavat ajatukset

kuoleman kysymyksissä, hänen tehdessään säännöllisiä kävelyretkiään

Võrun hautuumaalle. "Vanhalle, ennakkoluulottomalle ihmiselle ei

hautuumaa eikä kuolema tarjoa mitään kauhistavaa; näen kummassakin vain

onnellisen rauhan levottoman elämän jälkeen, ei ole enää tuota ikuista

kiirettä aamulla nousta, kun niin mielellään kauemmin nukkuisi." Hän

käy sairaalloiseksi, silmät heikkenevät eivätkä kestä keinotekoista

valoa, usein täytyy hänen iltapäivin pysyä vuoteessa. Voimme nähdä

hänen öisin istuvan yksinäisessä työkammiossaan yläkerroksessa, kun

kaikki on hiljennyt ympärillä, kirjoittelemassa kirjeitä, joihin tietää

vastauksen jäävän tulematta, ainoana seuranaan pieni valkea elättihiiri

suuressa lasipurkissa. Hän elää muistoissa, vanhuutensa lyhyen idyllin

koskemattomuudessa, lukien yhä uudelleen Koidulan ensimäisiä kirjeitä,

jotka osaa ulkoa. "Jäljelle jääneet lehdet tarjoovat minulle usein

alakuloisina hetkinä lohdutusta, kun pitkiin, pitkiin aikoihin ei

Teiltä ole tietoja saapunut."

Kuukaudet kuluvat. Kreutzwald on näennäisesti tyyntynyt. Hän

kirjoittaa: "Sisäinen tuomari, vakaumukseni, omatuntoni, julistaa minut

vapaaksi. Jos onkin hetkiä ollut, jolloin inhimillinen heikkous sai

minut unohtamaan, mihin Teidän ja itseni suhteen olin velvollinen, niin

ovat ne, Jumalan kiitos, onnellisesti ohitse." Mutta elämä on

kadottanut yllätyksensä. "Huomispäivä on liukuva ohitse tavallisessa

hiljaisuudessa, missään suhteessa 364:stä veljestään eroamatta."

Vanhuudessa kirjoittamassaan eepillisessä runoelmassaan "_Lembitu_",

joka ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen, on Kreutzwald

runollisella lennolla kuvannut sankarille ilmestyvää "korkeaa neitiä",

(kõrge neitsi), jossa ei ole vaikea tuntea Koidulan piirteitä. Paikat,

joissa Lembitu kuvaa tunteitaan "taivaallista lähettilästä" kohtaan

ovat kauneimpia koko runoelmassa:

Ja selgest olin mina teda märkand,

kui kõrget neiut teretand mul silm,

üks võeras vägi südamesse tärkand,

mis tunnistanud palavus ja kulm,

ma tundsin äkitselt kui unest ärkand,

mind rüppe võtnud oli kaunim ilm.

Mis tulevikul toob mull juhtumine,

on praegu varjul paksu pilve all,

ma tunnen, et üks sala tömbamine

mind kõndma sunnib sinu ligidal,

seal teel on kõik nii uus ja imeline,

kui seisaksin ma võõra tahteval.

-- -- -- -- --

Üks jumalikust juurdund kõrgem idu,

on siginemas minu südames,

küll väetike kui õhem lume kidu,

vast pisut nähtav päikse terades,

kui seisaks taevas suremata pidu,

mind ootes tuleviku kanguses.

(Ja selvästi huomasin, kun silmäni oli tervehtinyt korkeaa neittä,

kuinka vieras mahti oli herännyt sydämessäni, joka oli kokenut

kuumuutta ja kylmää, tunsin äkkiä kuin unesta heränneeni, ihanammat

ilmat olivat minut syliinsä sulkeneet.

Mitä tulevaisuudessa kohtalo tuo, on paraikaa paksun pilven peitossa;

tunnen, että salainen vetovoima pakoittaa minua lähelläsi kulkemaan;

sillä tiellä on kaikki uutta ja ihmeellistä, niin kuin olisin vieraan

tahdon alainen.

Jumalallisista juurtunut, korkea taimi versoo sydämessäni, vähäisempi

ohuinta lumihiudetta, auringon säteissä tuskin näkyvä, niin kuin

taivaassa odottaisi kuolematon juhla minua tulevaisuuden

kaukaisuuksissa). (_Lembitu_, kuuetõistkümnes laul.)

Koidula tointuu monta vertaa nopeammin. Hän on vielä nousussa, hänen

elinvoimansa, kykynsä tuntea ja kärsiä vielä kuluttamattomat, onnen

vaatimus vielä tinkimätön. Voi olla, että hiljainen, vähitellen heräävä

tietoisuus siitä, ettei suhde Kreutzwaldiin kuitenkaan olisi voinut

ajanpitkään yksinomaan tyydyttää, auttaa hänet yli raskaimman ajan. Kun

hän melkein vuoden kestäneen vaitiolon jälkeen taas alkaa säännöllisen

kirjevaihdon, ei hänen kirjeissään ole kaipauksen sävyä, joka niin

usein panee Kreutzwaldin puhumaan entisistä hyvistä ajoista.

Kirjoituspöydällään hän kauan säilyttää omien tarkkojen ohjaustensa

mukaan laadittua pahvijäljennöstä Kreutzwaldin talosta Võrussa, mutta

kirjeitten lyyrilliset dityrambit, jumaloiva ylistäminen on ainaiseksi

lakannut. Opetuslapsi ei enää istu mestarin jalkojen juuressa,

päinvastoin: mestari on nyt kumartunut köyryksi isoisäksi, jota täytyy

kohdella täysikasvuiseksi ennättäneen lapsen suojelevalla hellyydellä.

Hän on nyt pysyväisesti "taattoseni", "papa Kreutzwald", -- ja Koidulan

tunne häntä kohtaan lapsen kiintymystä henkiseen kasvattajaansa ja

uskollisimpaan ystäväänsä, ei muuta.

Suuri on epäilemättä ollut Kreutzwaldin vaikutus Koidulaan. Ei kukaan

ole Koidulan sisintä olemusta, sekoitusta taiteilijalapsesta ja

kehittyneestä älyllisyydestä osannut niin varhain määritellä, kuin

Kreutzwald sanoessaan: "teissä on toden teolla kaksi ihan erilaatuista

luonnetta, toinen emansipoitu tyttö, toinen lapsenkengissä, ja tässä

kaksinaisluonteessa piileekin Teidän viehätysvoimanne." "On niin vähän

niitä, jotka ymmärtävät lapsi-Lydiaa", valittaa Koidula kerran

myöhemmin. Kreutzwald oli sen tajunnut, sisäisen suuren avuttomuuden ja

turvaa etsivän arkuuden, joka kätkeytyi ulkonaisesti varman

älyllisyyden varjoon. Kreutzwald on varhain rakkautensa vaistolla

ymmärtänyt _naisen_ Koidulassa, hellyyden, antaumuksen janon

isänmaallisia sankarilauluja luovan Viron vestaalin sydämessä, hyvin

tietäen, ettei hänen tehtäväkseen tullut sitä herättää.

Sensijaan hän antoi, mitä taisi: hänen valistusajan koulua käynyt

ivansa ja suorasukaisuutensa kitki Koidulasta pois monet

sentimenttaalisuuden idut, vuodattaen häneen terveellistä epäilyn ja

arvostelun henkeä, hän pani liikkeelle Koidulan älyn, pakoittaen sitä

yhä uusiin ponnistuksiin, ja lopuksi hän ympäröi nuoren ystävättärensä

ymmärtämyksen ja myötätunnon ilmastolla, jossa niin kiireesti pääsivät

kehkeämään Koidulan loistavat ja sytyttävät ominaisuudet.

Koidula läheni nyt nopeasti varsinaista kukoistus- ja vaikutuskauttaan.

6.

Koidula tulee Kreutzwaldin koulusta valmiina, hänessä alkaa jo olla

kaikki ne piirteet, jotka näkyväisyytensä vuoksi ovat syvimmin

tietoisuuteen syöpyneet. Nyt ei tarvittu enää muuta kuin ajan

muodostama tausta, jotta hänen henkinen olemuksensa saisi oikean

korostuksensa, ei enää muuta kuin oikea poljento, oikea rytmi, jonka

tahtiin hänen tulisydämensä voisi sykkiä. Eikä se jäänytkään tulematta.

Kohtalo, joka sensijaan, että olisi sallinut Koidulan syntyä jossain

suuressa henkisten liikkeitten ristiaallokossa, olikin antanut hänen

tulla mailinaan Viron pienois-oloissa, piti kuitenkin huolta siitä,

että hänen sisin luontonsa hetkeksi pääsi oikeuksiinsa. Koidula sai

elää harvinaisen hetken, jolloin kokonainen kansa, -- olkoonpa vain

luvultaan vähäinen ja vailla valtiollista itsenäisyyttään, -- ensi

kertaa itsensä kansakunnaksi tuntee, hetken, yhtä hedelmöittävän, yhtä

vapauttavan, kuin konsanaan yksilön itsensälöytäminen.

Laulujuhlavuosi 1869 on käsissä, aika, joka nykyään kangastaa

kaukaisuudessa, melkein legendanlaisessa hohteessa. Etäinen on

nykyiselle polvelle laulujuhlapäivien innostus, kaukana niitten naiivi

usko ja luottamus, veljeys ja sopusointu. Henkiset liikkeet

muistuttavat taideteoksen luomiskulkua: kummallakin on syntymähetkensä,

jolloin aate, vielä aivan aineeton, yksityisseikoista riippumaton,

niihin uppoomaton, yhtäkkiä saavuttaa tietoisuuden asteen, vielä vailla

kaikkea myöhemmin seuraavaa käytäntöön sovelluttamisen ja

järjestelmällisen työn taakkaa. Pakostakin palaa vanhaan ja kuluneeseen

vertaukseen jalon viinin kuohunnasta, vaahdosta, joka ensin tulvii

esille: aivan samanlaista jaloa vaahtoa on henkisten liikkeittenkin

herättämä ensi innostus. Voi olla, että seuraavan ajanjakson synkeys on

vastakohtaisuudellaan kirkastuttanut tämän Viron kansan aikakirjojen

huomenhetken, mutta voi myöskin olla, -- ja tahdomme uskoa niin olleen,

-- että se todellisuudessa oli niin puhtaan ihanteellinen, niin

sorasoinnuton, kuin minä järkevä jälkipolvi sitä on tottunut pitämään.

On syytä muutamin piirtein palauttaa muistiin tämän Viron

viljelyshistoriassa niin merkillisen laulujuhlan vaiheet, josta m.m.

Koidulan tuleva lanko, tri H. Rosenthal, sanoo: "Vuonna 1869

maaorjuuden lakkauttamisen 50-vuotismuistoksi vietetyllä yleisellä

virolaisella riemu- ja laulujuhlalla on Viron valistuskulkuun nähden

suuri, käänteentekevä merkitys. Kaikki myöhemmät, tärkeät aloitteet ja

yhdistykset kansanvalistuksen edistämiseksi ovat välittömästi saaneet

alkunsa tästä juhlasta... Se muodostaa rajakiven kansan aikakirjoissa."

Laulujuhla-ajatus oli J.W. Jannsenin, ja niin saksalaisilta lainattu

kuin olikin, sellaisenaan virolaisella maaperällä uusi ja rohkea,

ensimäinen koe saada koko kansa ottamaan osaa yhteiseen yritykseen.

Voitettavat esteet ja vaikeudet olivat suuret, koko maa oli

hälyytettävä liikkeelle, saatava kansakoulunopettajat, lukkarit ja

papit innostumaan asiaan, perustettava laulukuoroja, huolehdittava

kustannuksien korvauksesta ja ennen kaikkea ohjelmasta. Koko tämän

järjestämiskykyä suuresti kysyvän puolen ratkaisi Jannsen erittäin

onnellisesti ja tarmokkaasti, huolimatta kaikesta epäluulosta ja

välinpitämättömyydestä, joka alussa tuli hänen aikeensa osaksi. Kun

kuorot kesäkuun 17 päivänä 1869 vihdoin kokoontuvat Tarttoon,

yhtyäkseen ensin juhlajumalanpalvelukseen Domkirkon raunioitten

läheiselle kentälle, taivasalle, on niitä ennen kuulumaton määrä, --

neljäkymmentä mieskuoroa ja melkein kahdeksansataa laulajaa. Kuulijoita

on kaikista Maarianmaan ääristä ja kauempaakin; Jannsenin asuntoon

majoitettujen vierasten joukossa ovat maisterit J.R. Aspelin ja C.G.

Swan Helsingistä, paitsi sitä on saapunut kuuluisa unkarilainen

kielentutkija Hunfalvy Pál Budapestista, poiketen paluumatkallaan

Suomesta Itämerenmaakuntiin. Siitä, mikä nyt seurasi, tekisi mieli

kertoa legendan lapsellisin, uskonnollisin sanoin. 762 äänen yhteisesti

kaiuttaessa ilmoille isänmaalliset säveleensä, majesteetillisenä,

valtavana kuorona, tuhatlukuisille kuulijoille, tapahtuu kuin ihme:

sekä he itse että kuuntelijat tietävät yhtäkkiä olevansa yhtä kansaa,

kuuluvansa eroittamattomasti yhteen, olevansa kansakunta kansakuntien

joukossa hekin, oikeutettu omaan yksilölliseen elämäänsä ja yhä

korkeampaan viljelykseen. Tämä tietoisuus näyttää tulleen kaikille niin

äkkiä, niin taivaasta pudonneena, että he itse sitä hämmästyvät; he

katselevat ihmeissään ympärilleen, nähdäkseen saman ihmeen toistensa

silmissä, ja iloinen innostus valtaa heidät, voitokas, yksimielinen

huumaus. He kokoontuvat yhä uudestaan laulamaan, he laulavat kolme

päivää aamusta iltaan, eikä iloinen tietoisuus katoa heistä eikä

heidän kuuntelijoistaan. Kun he kolmannen päivän illalla yhtyvät

jäähyväisjuhliin, niin ovat he kaikki veljiä, tuttuja tuntemattomatkin,

he tietävät eroavansa vain viedäkseen uuden iloisen sanoman ympäri

maata.

"Yleinen, iloinen mieliala ja innostus vapautti monenkin kielen

kahleet, joka muuten luontaisesta arkuudesta olisi vaiennut. Todettava

on, ettei tämä juhlailo, joka vaati niin vilkasta ilmaisua, suinkaan

ollut liiallisen väkijuomain nautinnon aiheuttama. Se oli päinvastoin

yksinomaan ja ainoastaan syntynyt korostetusta, intomielisestä,

haltioituneesta tunnelmasta, johon kaikki juhlavieraat äsken elettyjen

juhlapäivien vaikutuksesta olivat joutuneet. Se oli samaa puhdasta,

sekoittumatonta, syytöntä iloa, jota Schiller nimittää 'ihanaksi,

jumalaiseksi kipinäksi', 'Elysiumin tyttäreksi'. Vain joka itse on

saanut olla mukana tässä juhlassa, voi sitä täysin käsittää."

Näin kirjoittaa laulujuhlapäivistä tri H. Rosenthal. Hän jatkaa:

"Heräsi ajatuksia ja ehdoituksia, joitten tarkoitusperänä oli yleisten

kansaavalistavien yhdistysten perustaminen... Jokainen tunsi, että

kansa kokonaisuutena oli valveutunut, ettei se enää ollut vain joukko

yksityisiä, jotka eri pitäjissä ja seurakunnissa toisistaan

eroitettuina elivät ja viheliäisissä elatushuolissaan askartelivat,

vaan että oli olemassa yksimielinen Viron kansa, joka parastaikaa oli

suorittanut merkille pantavan sivistystyön."

Tällainen on legenda vuoden 1869 orjien vapautuksen muistoksi

vietetystä ensimäisestä virolaisesta laulujuhlasta.

Koidula kirjoittaa juhlan jälkeen Kreutzwaldille:

"Ne ovat ohitse, rakas isä, kaikki nuo hilpeät, herättävät, niin

suurella huolestuneella jännityksellä odotetut, niin suurella

nautinnolla eletyt, niin vielä mentyäänkin tyytyväisyydellä täyttävät

juhlapäivät. -- -- -- Isä, mitä kateelliset kielet ja kynät

mahtanevatkin sihistä: se oli kuitenkin _virolainen_ juhla! Minä, niin

tyttö kuin olenkin, olen varmasti vakuutettu, että sellaisin kyvyin,

jotka, kuten täällä, täydellä luottamuksella luottamusmiehensä johtoa

tottelivat, voidaan saada aikaan mitä hyvänsä; kuinka paisuneekaan

kansaansa totisesti rakastavan _miehen_ sydän ylpeydestä ja toivosta

viime päiviä ajatellessa. Katsokaahan vain noita horjuvia

puolivirolaisia, isä, jotka eivät koskaan tienneet, olivatko oikeastaan

saksalaisia vai venäläisiä vai liivinmaalaisia vai baltilaisia vaiko

jotain muuta? Kuinka he yhtäkkiä tunkeutuivat virolaisten riveihin,

valloittaen itselleen sijan, jota eivät millään olleet ansainneet!

Virolaisten käy hyvin, kun itse luopioistakin tulee luopioita. Ja

lopuksi, nähkää isässäni päivän sankari..."

On kuin näkisi Koidulan itsensä, kuulisi hänen äänensä, tuntisi hänen

sydämensä intomielisen tykinnän kaikkien näitten kesäisten juhlapäivien

sävelistä ja puheista. Juuri tälle, hieman pateettiselle jalustalle, on

hänet ajateltava, sille hän sopii, niinkuin olisi se häntä varten

tehtykin, suurien isänmaallisten, mutta ei silloin vielä onttojen,

siivekkäiden sanojen keskelle, virolaiseen kevätuneen, --

itse arkipäivästä poikkeava, kuten aikakin, romanttinen ja

epäkäytännöllinen, kuten se, haaveelliselta vaikuttava kiharoineen,

joita harvinaiset hiuskoristeet, otsanauhat ja turbaaninmuotoiset,

eriväriset, kirjavat huivit vangitsivat.

Voisi vielä jatkaa ajankuvausta, sillä on kuin samalla erittelisi

Koidulan omaa sielua, niin sama sävy, sama värituntu niillä on, yhtä

haaveellisia ovat molemmat.

Vapauslaulujuhlan tunnelma on täysin eheänä vielä toisen Viron

kansallisen kevään suuryrityksen yllä, -- Aleksanterikoulun

rahankeräyksen; jota varten muodostetun toimikunnan sinettiin

virolainen maalari, professori J. Köhler oli sovittanut kahleketjun,

auringon säteitten katkaiseman. Ei ole mitään kauniimpaa, ei mitään

traagillisempaa Viron uudemmissa aikakirjoissa, kuin juuri tämä

suuremmoinen rahankeräys omakielisen, korkeamman koulun hyväksi. Sen

myöhäisemmät vaiheet viittaavat jo toiseen ajanjaksoon; virolaisen

kevään kehyksiin kuuluu sensijaan kaikki, mikä tässä ajatuksessa oli

suureksi suunniteltua ja puhdasta innostusta. Itse rahankeräysaate

syntyy vuonna 1870 kesäisellä matkalla, jonka muutamat virolaisuuden

huomattavimmat edustajat, niitten joukossa J.W. Jannsen ja molemmat

sisarukset Koidula ja Eugénie, tekevät Helmen ja Tarvastun pitäjiin,

siellä tavatakseen samanmielisiä, yhtä innostuneita, yhtä

toimintahalusta palavia kansalaisia, sama matka, jolla muuten _Eesti

Kirjameeste Seltsinkin_ perustaminen päätetään. Koulu oli suunniteltu

alkuaan neliluokkaiseksi oppilaitokseksi, suoranaiseksi jatkoksi

korkeammalle kansakoululle, opetuskielenä viro; nimensä se sai

vapauttajakeisarin, ensimäisen Aleksanterin mukaan. Legendamaista on

tässä useita vuosia kestäneessä rahankeräyksessä odottamaton ja

yllättävä uhraumus, millä äsken vielä mitään omistamaton kansa pani

kokoon silloisissa oloissa niin suuren summan, lähes satatuhatta

ruplaa, sanan täydessä merkityksessä kopeekoittain kerätyn.

Näinä hedelmällisinä aikoina, jotka lähinnä laulujuhlavuotta

seurasivat, muodostui J.W. Jannsenin vaatimattomasta kodista

yhtymäpaikka kaikille voimille ja kyvyille, mitkä kansallinen kevät

kirvoitti ja keräsi. Mitä silloin henkistä elämää oli, sai alkunsa

Jannsenin kodista, virtasi sen kautta.

Näinä vuosina kehittyi Jannsenista joviaali, sytyttävän leikkisä

kansanmies, jollaiseksi yleinen tietoisuus hänet on käsittänyt.

Sanomalehtensä kautta, vielä ilman kilpailua, ilman vastarintaa,

minkäänlaisen mainittavamman eripuraisuuden vielä heikontamatta hänen

sanansa kantavuutta, saavutti Jannsen suuren vaikutusvallan silloisissa

alkeellisissa oloissa. "Kuinka suuri kansansuosio hänen teoksillaan

oli, sitä on nykyään melkein mahdoton käsittää. Jokainen rahvaanmies

tunsi hänen kirjansa ja luki niitä, isäntä ja paimenpoika, emäntä ja

piikatyttö." (K.A. Hermann, Eesti kirjanduse ajalugu). Ei ole pitkä

hänenkään työkautensa, -- runsaasti laskettuna viisitoista vuotta, --

ja sen seurauksista, tuloksista rikkain jakso keskittyy sekin

laulujuhlavuoden sekä sen jälkeisen ympärille. Vändran ja Pärnun

hiljaisuudessa hitaasti tuleentuneet ajatukset ja suunnitelmat kypsyvät

nyt yhtä moneksi todelliseksi yritykseksi. Näinä vuosina hän on

perustanut, -- jo ennen laulujuhlaa, -- ensimäisen virolaisen

yhdistyksen, _Vanemuine_-nimisen lauluseuran, joka nopeasti laajentui

kansallisten kulttuuririentojen keskukseksi, näinä vuosina myös

ensimäisen virolaisen maanviljelysyhdistyksen, joka on ollut suurena

tekijänä maan taloudellisen elämän nousussa.

Jannsen oli muutaman vuoden Tartossa asuttuaan ostanut oman talon

puutarharikkaan Tiigikadun varrella, vaatimattoman, ruskeahkon

puurakennuksen, jonka yläkerroksessa Koidulalla ja hänen sisarellaan

oli huoneensa. Puutarha kasvoi ruusuja ja marjapensaita; sen perällä

oli suuren tammen ja lehmuksen varjossa lehtimaja, ja keskellä

ruohikkoa vähäinen suihkukaivo. Lasiverantaa kiersi villiviini, jonka

lehtien lomitse Koidula kertoo katselleensa yli puutarhan ja piikivien

valuvaa kuutamoa. Puutarhan poluilla on Koidula lomahetkinään usein

käyskennellyt edestakaisin, tapansa mukaan laulaa hyräillen, tai

istunut talon nuorison lempipaikalla, ison lehmuksen alla.

Jannsenin koti Tartossa on epäilemättä ollut ensimäinen virolainen

"salonki", jos tätä ranskalaista käsitettä lainkaan uskaltaa sijoittaa

Viron vaatimattomiin oloihin. Ulkonaisesti on se ollut kylläkin

yksinkertainen, Eräs vieras puhuu tosin siinä vallinneesta

"porvarillisesta hyvinvoinnista", joka ilmeni perheen salissa ja

pihanpuoliseen lasikuistiin katetussa ruokapöydässä. Luultavasti

oli kuitenkin ainakin osa "hyvinvoinnista" vain baltilaista

vieraanvaraisuutta, joka pakoittaa emännän tekemään mahdottoman

mahdolliseksi harvinaisia vieraita kyllin arvokkaasti kestitäkseen.

Mutta joskin koti ulkonaisesti vaatimattomine sisustuksineen ja

yksinkertaisine tee-iltoineen, joihin uutteran päivätyön jälkeen

perheen jäsenet ja tuttavat kerääntyivät soittoa ja laulua

harjoittamaan, runoja lukemaan, keskustelemaan, vain vähissä määrin

vastasi käsitettä, joka on totuttu sisällyttämään salonkisanaan, oli se

sitä kuitenkin henkisesti. Kaikki nimet, joilla on jonkinlaista

kaikua Viron nuoressa sivistyselämässä, voisi tavata tämän kodin

vieraskirjasta, ja niitten lisäksi joukon nimiä maan rajojen

ulkopuolelta.

Siellä on istunut Viron sivistyshistoriassa niin kunniakkaan sijan

saanut _Jakob Hurt_, papillisesta urastaan huolimatta etupäässä

kielimies ja historioitsija, jonka ensin Jannsenin lehden

viivanalaisena ilmestynyt teos "_Pildid isamaa sündinud asjast_" (Kuvia

kotimaan tapahtumista) oli ensimäinen yritys katsoa Itämerenmaakuntain

valloitushistoriaa muultakin kuin valloittajan näkökannalta.

Kirkassilmäinen, lempeä rauhanmies, joka myöhemmin puolueriitojen

alkaessa sai juoda pohjaan saakka ansaitsemattomien herjausten kalkin

ja suuntasi käyttämättömäksi joutuneen kykynsä suurenmoiseen

kansanrunouden keräykseen, sillä nimensä ikuistuttaen. Hurtin

virolaisten ylioppilasten keskuudessa toimeenpanemat n.s.

Kalevipoegillat, jolloin innokkaasti yritettiin tunkeutua

kansalliseepoksen henkeen, tulkiten sen sisällystä ja kieltä, pidettiin

vuoron tullen myös Jannsenin talossa, jolloin Koidula sisarineen ei

laiminlyönyt ottamasta osaa niitten herättävään keskusteluun ja

väittelyihin.

Jannsenin matalissa, kodikkaissa huoneissa on aika-ajoin myös näkynyt

_C.R. Jakobsonin_, Viron kansallisen liikkeen vastaisen johtomiehen

muhkea, kookas vartalo ja hyväryhtinen, tuuhea pää, tummien silmälasien

alati verhotessa, niinkuin pahat kielet sanoivat, liian pienten silmien

katseen. C.R. Jakobson, "baltilainen Robespierre", kuten saksalainen

juttelija Schulz-Bertram häntä nimittää, on virolaisuuden aikakirjoissa

eturivin soturin kunniakkaalla ja näkyvällä, mutta maalitaulun

kaltaisella paikalla. Syntyperäisten lahjojensa ja väsymättömän

tarmonsa avulla matalasta kohonnut, pisara slaavilaista verta

suonissaan, kiihkeässä nuorukaismielessä henkilökohtaiset, syvään

piirtyneet loukkaukset maan aateliston taholta, oli hän jo ennakolta

määrätty radikalismiin ja hyökkäävään toimintaan, saaden Pietarin

vapaamielisissä piireissä liikkuessaan vahviketta omalle

ajatussuunnalleen. Jannsenin luona hän, Koidulan vetovoiman

alaisena hänkin, on kehitellyt näennäisesti rauhalliseen tapaansa

ajatussarjojaan, joitten häikäilemättömyys vielä peittyi mielialan

veljelliseen sovintoon.

Siellä on istunut lauluisä _Kreutzwald_, Võrun erakko, enimmäkseen

syrjästäkatsojan filosofiseen asemaan tyytyen, mutta silloin tällöin

lingoten kuivan, sarkastisen nuolensa keskelle keskustelua, -- aikoina,

jolloin talon ukset vielä olivat hänellekin avoinna.

Jannsenin salissa on kansallisia tulevaisuustuulentupia rakennellut

koko silloinen, tosin vähälukuinen, virolaiseksi tunnustautuva

nuorukaisjoukko, joitten nimet kuten _J. Bergmann, M.J. Eisen, K.A.

Hermann, Rudolf Kallas, J. Kerg, M. Lifip, A. Reinwald, H. Rosenthal_,

-- ovat tavalla tai toisella, vaatimattomammin tai merkittävämmin

piirtyneet virolaiseen sivistyshistoriaan.

Lukuisat ovat ne suomalaiset, jotka ovat tuoneet Tiigi-kadun pieneen

taloon merentakaisen tervehdyksen. Laulujuhlan ajaksi varta vasten

saapuneet vieraat on jo mainittu; aikaisemmin heitä on Jannsenin luona

käynyt _Julius Krohn_, jonka saksankielen taidosta Koidula huomauttaa.

Ranskan kieleen sekä keskustelussa että kirjevaihdossa sai Koidula

sensijaan turvautua seurustelussaan _G.Z. Yrjö-Koskisen_ kanssa, jonka

kohtelias ranskankielinen kirje Koidulalle vieläkin on tallella.

Saksalaisista on Jannsenin vieraana usein ollut _C.F. Wiedemann_,

pietarilainen akateemikko ja etevä kielentutkija, jonka suuri

virolais-saksalainen sanakirja on perustavaa laatua virolaiselle

kielitieteelle. Juuri sanakirjatyössään ja sanojen keräilyssä hän on

useasti käyttänyt apuna Jannsenin rikasta, alkuperäistä sanavarastoa.

Lämmin ymmärtämys ja myötätunto on jo varhain yhdistänyt tämän

vaatimattoman, tyynen ja vanhuksen kunnianarvoisaan ikään ennättäneen

hopeahapsisen tutkijan ja Koidulan, kestäen muuttumattomana, kirjeitten

ja suullisten keskustelujen ylläpitämänä loppuun saakka.

Jannsenin sovinnollisen ja rauhaa rakastavan luonteen ja sen mukaisen

politiikan seurauksena oli, että talossa kävi muitakin saksalaiseen

seurapiiriin lukeutuvia. Niin on siellä yhteen aikaan paljon

seurustellut silloisen Dörptsche Zeitungin teatteriarvostelija _Hans

Fr. Cziesch_, saksalaistunutta, alkujaan puolalaista tai tshekkiläistä

syntyperää, mies, jonka vähäinen vartalo kannatti mitä jalomuotoisinta

päätä, -- tunnettu henkevyydestään, näyttelijäin kesken peljätty

ivallisista arvosteluistaan. Vapaamielisen, runoutta harrastavan

aatelismiehen _Jegor v. Sievers'in_ tapaamme myös talon vierasten

luettelossa, samoin kuin lättiläisen kansallisuusaatteen herättäjän

_Kronwaldin_.

_Hunfalvya_, jota epäilemättä pidettiin talossa kunniavieraana, kuvaa

Koidula seuraavin sanoin: "En ole pitkään aikaan nähnyt niin

virkistävän voimakasta, tietoista ja kaikesta kansallisesta

itsetunnosta huolimatta aitoa ihmisyyttä, kuin tässä unkarilaisessa

tiedemiehessä. Aito magyaarityyppi, voimakas, korkeakasvuinen

vartalo, kasvoissa varma ja kuitenkin hyvänsuopa ilme, viisaat,

vilkkaan-suopeasti katsovat silmät, iältään yli elämän puolipäivätason,

täynnä ritarillista kohteliaisuutta ja samalla perinpohjaisuutta sekä

tiedonlaajuutta, joka ilmenee yksinkertaisimmissakin asioissa."

Hunfalvy puolestaan kertoo kirjassaan (_Reise in den Ostseeprovinzen_)

käynnistään Jannsenin kodissa. [Olen käyttänyt suomalaista käännöstä

(_Kirjallinen Kuukauslehti_).]

-- -- "Sisään astuessamme otti meidät vastaan äsken kotiin palannut

isäntä ja esitti minut perheelleen, -- puolisolleen ja kahdelle

tyttärelleen. Lyhyen keskustelun jälkeen rouva Jannsen ja toinen

tyttäristä, joka näyttää auttavan äitiään talouden toimissa, menivät

pois, ja keskustelua ohjasivat nyt vain talon isäntä ja seuraamme

jäänyt toinen tytär, jolla, niinkuin kaikesta näkyi, oli jonkinlainen

henkinen ylivalta talossa. Se oli Lydia, ensimäinen virolainen

kirjailijatar. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa, jotka uudenaikuinen

hiusasu saattaa selvästi näkyviin, varjostivat korkeaa otsaa ja

kauniita, niin, ihaniakin kasvoja, jotka ilmaisevat syvämielisyyttä ja

ajatustenrunsautta. Hänen äänensä on suloinen, saksaa hän puhuu, kuten

yleensä Itämerenmaakuntain sivistyneet, hyvin kauniisti; hänen puheensa

ja liikkeensä ovat vilkkaat, olematta rajuja.

"Ehken osaa oikein selittää tunnetta, joka minut Jannsenin kodissa

valtasi. Tunsin, ajatellessani lisäksi vielä muutamia nuoria miehiä,

olevani nuoren virolaisuuden keskuksessa."

Aikalaiset ylistävät kilvan Jannsenin suurta leikkisyyttä ja kompia,

hänen puhelunsa aterioitten aikana oli sukkeluudessaan kerrassaan

painokelpoista. Hänen sivistyksensä niukkuutta ei hevin huomannut, sen

mahdolliset puutteet korvasi luontoperäinen äly. Kertoen mielellään

kaskun toisensa jälkeen, hän taisi kerran alkuun päästyään istua yöt

läpeensä.

Mutta joskin Jannsenin persoonallisuus oli omiaan vaikuttamaan

seurapiiriä kokoavasti, oli tämän seurapiirin varsinaisena sähkönä

kuitenkin hänen nuori ja tulisieluinen tyttärensä. Jannsen itse on jo

varhain aavistanut tyttärensä etevämmyyden, korkealentoisuuden, joka

häneltä itseltään puuttui, ja tunnustanut sen, puhuessaan Koidulan

laajemmasta näköpiiristä.

7.

Kaikki, mitä Koidulaan kätkeytyi kykyä ja voimaa, seuraelämälliset

lahjat, ulkonainen kauneus, ennenkaikkea hänelle ominainen, sytyttävä,

haltioittava voima, -- koko hänen elämänsä lyhyt loisto ja ilo, pääsi

puhkeamaan näinä vuosina. Huolimatta ylensuuresta työtaakasta ja

rakastetun Julius-veljen 1869 vuoden syksyllä tapahtuneesta

tapaturmaisesta kuolemasta, joka näyttää häneen syvästi koskeneen, on

Koidula kuitenkin juuri näinä parina vuonna ollut enimmän itsensä.

Henkinen kuva, joka hänestä on säilynyt, on näiltä ajoilta, eikä

yleinen vaisto ole harhaanvienyt: varmasti on tässä kuvassa Koidulan

olemuksen ydin.

Ulkomuodoltaan oli Koidula kukoistuksensa aikoina, kuten jo Hunfalvykin

huomauttaa, huomiota herättävän kaunis, pitkäkasvuinen, vartaloltaan

solakka ja sopusointuisesti kehittynyt. Kasvot olivat soikulaiset,

suurehkot, silmäaukot avarat, joten silmät näyttivät tavallista

suuremmilta. Niitten väri oli harmaansininen ja teräkseen vivahtava. Ne

olivat erittäin lyhytnäköiset, jonka tähden Koidula usein siristi

silmiään tai piti ne puoli-ummessa. Samoin kuten silmät, vaikuttivat

hiuksetkin tummemmilta, kuin oikeastaan olivat, todellisuudessa ne

olivat väriltään Virossa usein tavattavat kastanjanruskeat ja kiharat.

Suu oli ohuthuulinen, ei suuri, mutta omituisen vino, oikean suupielen

kääntyessä huomattavasti ylöspäin. Vinous, joka oli isän perintöä, ja

näkyy selvästi valokuvissa, antoi suulle toisinaan ivallisen piirteen,

muuten ulkomuotoa erikoisesti pilaamatta. Nenä oli vahvatekoinen,

kyhmyinen, profiili suurisuuntainen, kuten kauniisti kaartuva otsakin.

Hipiä oli nuoruudesta asti kalpea, vaikuttamatta silti sairaalloiselta.

Mutta ulkonainen kauneus, niinkin voittava kuin Koidulan, ei ollut

hänen kaikkien aikalaistensa yksimielisten ja ylistävien lausuntojen

mukaan harvinaisen viehätysvoimansa päätekijänä. Jo hänen veljensä,

Harry Jannsen, huomauttaa siitä: "Koidula oli hyvin kaunis, mutta hän

ei voittanut ainoastaan kauneudellaan, vaan koko olentonsa

vetovoimalla, mikä ulottui jokaiseen mieheen, joka astui hänen kotinsa

kynnyksen yli."

Voisi poimia useita tällaisia silminnäkijäin lausuntoja Koidulasta,

joitten sävy on merkillisen samansuuntainen.

Lehtori K.A. Hermann kirjoittaa hänestä virolaisen kirjallisuuden

historiassaan:

"Harvoin vuodattaa luonto kauneusantimiaan niin runsaasti kenenkään

kuolevaisen ylle, kuin Koidulan. Hän oli sanomattoman henkevä nainen.

Hänen koko olentonsa oli kuin runollista tuoksua täynnä. Jokainen sana,

mikä hänen huuliltaan tuli, oli kuin kauneuteen valettu."

Yhtä ylistävä on suomalaisen valtion-arkeologi J.R Aspelinin kuvaus

hänestä:

"Luoja oli varustanut Koidulan sellaisilla avuilla, että hän

tietämättään esiintyi ylimyksenä niissä verrattain matalissa piireissä,

missä liikkui. Hänen etevyytensä Jumalan armosta oli ilmeinen. Hän

häilyi mielestäni jonkinlaisena kansansa hengettärenä, palavana

lentotähtenä kansansa taivaalla."

Näissä lausunnoissa, joista useat ovat annetut vuosikymmeniä Koidulan

kuoleman jälkeen, on yhteistä viittaus eräänlaiseen suuressa määrin

suggeroivaan voimaan, esiintyköön se sitten "runollisena tuoksuna",

kuten K.A. Hermann sitä nimittää tai "lentotähden palona", jona

Koidulan suomalainen ystävä sen näkee. Jotain aivan erikoista on

täytynyt olla tässä nuoressa virolaisessa naisessa, jokin erityinen,

mitä erilaisimpiin persoonallisuuksiin uloittuva ja vuosikausia säilyvä

vaikutusvoima, jota ei ole sekoitettava kaunista naista tavallisesti

ympäröivään eroottiseen ilmastoon. Hyvin mahdollista on, että useimmat

näkivät hänessä ikäänkuin ruumiillistuneen aatteen, jonka vetovoima oli

sitäkin suurempi, kun he itse olivat saman aatteen täyttämiä. Niinkuin

Koidulan runous on agitatorista laatua, niin voi ajatella, että hänen

varsinainen voimansa oli juuri agitatorisella alalla, oman hehkunsa

muihin siirtämisessä. Olojen ahtaudesta johtui, ettei tämäkään kyky

saanut kehittyä täyteen mittaansa, mutta edellytykset olivat kaikki

olemassa. Hän näytti koonneen itseensä kaiken, mikä tähän aikaan

virolaisia mieliä liikkeelle pani, mutta abstraktinen aate oli hänessä

muuttunut eläväksi, palamiskulku niin voimakkaaksi, että sen säteily

välittömästi tuntui ympäristössäkin.

Isänsä kotiin keräytyvässä seurapiirissä on Koidula ottanut

osaa kaikkiin keskusteluihin ja suunnitelmiin. Keskustelu

Jannsenin "salongissa" kiersi epäilemättä enimmäkseen kansallisen

kysymyksen, ajan polttopisteen ympärillä. Syvemmässä merkityksessä

yhteiskunnalliset kysymykset, luokkaero, työntekijäin ja työnantajain

väliset suhteet, eivät vielä olleet ehtineet jakaa leireihin virolaista

yhteiskuntaa. Suurvaltiolliset kysymykset ulottuivat vain maininkeina

Emajoen rannoille, sanoin saivat luultavasti taiteelliset, kirjalliset

ja sielutieteelliset ongelmat jäädä varjoon päivänkysymyksen,

kansallisuusasian, rinnalla. Se oli elinkysymys, josta lukemattomat

muut saivat alkunsa. Kuten aina henkisten liikkeitten murrosaikoina,

oli näitä heti ratkaisua vaativia kysymyksiä ylen paljon, optimistisen

tulevaisuususkon rientäessä yhdestä suunnitelmasta toiseen. Oli

vaalittava yhtä eikä unohdettava toista. Kaikki oli idullaan, alullaan,

joka puolella versoi. Oli kehitettävä kieltä, luotava kirjallisuus, oli

perustettava lauluseuroja, harrastettava virolaista näytelmätaidetta,

oli suunniteltava äidinkielisiä kouluja, oli tuettava maanviljelystä.

Ja ennenkaikkea, oli puhuttava ja yhä puhuttava siitä yhdestä ja

ainoasta, mikä täytti kaikkien mielet, innostuksella ja antaumuksella,

minkä luova, aloitteen antava aika myötään tuo. Näitten keskustelujen

keskelle on Koidula ajateltava.

Sekä sotaiset että henkiset turnajaiset on usein pidetty naisten

kunniaksi. Aivan varmaan on Koidulan kauneus, vastaanottava äly ja

leimahtava olemus luonut ilmapiirin, täynnä henkistä sähköä. Mutta

Koidula ei ole tyytynyt ainoastaan kuuntelijan asemaan. Hänen

kirjetyylistään voi päättää, mitä laatua hänen keskustelulahjansa on

ollut, siksi puhekieltä se muistuttaa. Koidula ei ollut suotta isänsä

tytär ja Malle Kuldkeppin tyttärentytär, sama jannsenilainen

puhejoustavuus sujuttaa hänenkin sanojaan. Hän on puheessaan ollut

erittäin vilkas, vastausvarma, omannut Itämerenmaakunnissa erikoisesti

viljellyn sanavalmiuden, joka keskustelun kuluessa lennättelee

pieniä, leimahtelevia kipinöitä puoleen ja toiseen. Vain totiset

keskusteluaineet saivat hänet mukaansatemmatuksi, silloin hän saattoi

istua tuntikausia, kiharainen pää taaksepäin kenossa, kuunnella ja

vuorostaan leimahtaa "kuin tulenliekki", kuten hänen aikalaisensa,

runoniekka Ado Reinwald, sanoo. Jos sensijaan puheenaine ei häntä

huvittanut, pysyttäytyi hän jäykkänä ja totisena, ottamatta osaa

keskusteluun. Naisten seurassa hän ikävystyi, kävi helposti

ylimieliseksi, peloitti luotaan tavallisuudesta poikkeavilla

tavoillaan, kuten asettumalla ilman muuta permannolle, jonka tempun hän

taisi tehdä suuressakin seurassa, hänen mieliasentonsa kun oli istua

matolla ja nojautua puhuttelemansa henkilön tuoliin.

Ei voi kieltää, paljon pingoitettua oli Koidulan olemuksessa, niin

suuri osa kuin ajan pateettisuudella siinä olikin. Jo ulkoasussaankin,

vaatetuksessaan hän kallistui kaikkeen erikoiseen, muista poikkeavaan.

Hän rakasti kauniita vaatteita, ja hänen juhlapukunsa olivat, niinpian

kuin hän itse kykeni ansaitsemaan, komeat ja kalleista kankaista,

mutta eivät suinkaan varmalla aistilla sommitellut. Helminauhat,

avokaulukset, silmiinpistävät hiuskoristeet, lisäsivät hänen

ulkomuotonsa muutenkin eksoottista vaikutusta. Hän oli kadulla

kävellessään, laahus loassa, niin erikoisen näköinen, että ihmiset

kääntyivät häntä katsomaan. Huolimatta ruhtinaallisesta ryhdistään hän

oli yhä ulkoasussaan huolimaton, usein epäsiisti, ja hänen vaatteensa

eivät koskaan kauan pysyneet uusina, vaan näyttivät heti kuluneilta.

Jotain vastaavaa oli hänen sielullisessakin rakenteessaan, synnynnäistä

teatraalisuutta, esiintymishalua, paisutettua tunteellisuutta,

levotonta keimailua, kaiken todellisen tunnevoiman rinnalla. Hänen

varsinaisen sivistyksensä laajuutta on vaikea mitata. Saksan kieltä hän

hallitsee täydellisesti, ja se on varsinaisesti ollut hänen

ajatuskielensä. Siihen hän aina turvautuu innostuessaan tai joutuessaan

erittelemään vivahduksellisempaa kieltä vaativia ilmiöitä.

Äidinkielensä puutteellisuutta hän sensijaan usein valittaa. "Etten

rakkaasta äidinkielestäni vielä melkein mitään tiedä, sen huomaan

omaksi ihmeekseni vasta nyt." Ja toisen kerran: "Nyt ei minulla ole

muita opastajia äidinkielen opinnoissa, kuin lukeminen ja keskustelu

isäni luona vierailevien virolaisten kanssa." Suomen kieltä kohtaan

Koidula on tuntenut erityisen lämmintä harrastusta ja sitä

täydellisesti ymmärtänyt, osittain puhunutkin. Samoin on hän käyttänyt

ranskaa sujuvasti puheessa ja siroittaa mielellään kirjeisiinsä tuon

tuostakin ranskankielisiä lauseparsia.

Hänen perehtyneisyytensä päivänkysymyksiin ja paikallisoloihin on

epäilemättä ollut perinpohjainen, sensijaan voi syyllä epäillä hänen

lukeneisuutensa laajuutta. Luultavasti on hänen kaunokirjallisen

sivistyksensä pääosan muodostanut saksankielinen klassillinen

kirjallisuus, ja hänen enimmän luetut kirjailijansa olleet Goethe,

Schiller, Lessing, Uhland, Heine, Fritz Reuter, varsinkin juuri

viimeinen. Tahtoisi muuten melkein uskoa, että Koidula suuren osan

tiedoistaan ja sivistyksestään oli saanut seurustelusta

laajasivistyksellisten, perinpohjaisia tietoja omaavien miesten

parissa, joihin hän tutustui kodissaan, kuten akateemikko C.R.

Wiedemanniin, tai joitten kanssa hän oli kirjevaihdossa, kuten

Kreutzwaldin tai berliiniläisen akateemikko W. Schottin.

Koidulalla oli muitten lahjojensa lisäksi runsas osansa koko perheelle

yhteisistä soitannollisista taipumuksista, erittäin hyvä korva ja

kaunis, vaikka pienenlainen lauluääni, korkea sopraano. Kotona

laulettiin paljon, Harryn, Eugenin, Koidulan ja Eugénien muodostaessa

luonnollisen kvartetin. Suurella helppoudella hän myös improvisoi

piaanolla ja on säveltänyt joukon lauluja, muun muassa omissa

näytelmissään esiintyvät.

Kansallisista yrityksistä, joita Jannsenin kodissa suunniteltiin, oli

varmaan juuri näytelmätaide Koidulan sydäntä lähinnä, ja hänen

ansiokseen on luettava virolaisen näytelmän ja näyttämön synty. Vuonna

1870, jolloin Koidulan elämä on kaikkein hedelmällisin, heräävät myös

hänen dramaattiset taipumuksensa. Niitten ensimäinen vaatimaton tulos

on aluksi vain Th. Körnerin ilveilyn _Vetter von Bremenin_

mukaelma _Saaremaa onupoeg_ (Saarenmaalainen serkku) Vanemuisen

viisivuotisjuhlaa varten. Yhtä vähän kuin näytelmäkappaleita, oli

olemassa virolaista näyttämöä tai näyttelijöitä, ja sivistyneitten

naisten esiintymistä näyttämöllä pidettiin tuiki sopimattomana.

Kappaleen osat jaettiin sentakia enimmäkseen nuorten ylioppilasten

kesken. Kuinka perheenomaista koko homma oli, näkee siitäkin, että

esirippu ja näyttämökoristeet laitettiin nekin Jannsenin kodissa, ja

esityksen kestäessä istui Koidula näyttämön takana pianolla

säestämässä. Näytelmä esitettiin kesällä kokonaista kaksi kertaa

täydelle salille ja innostuneelle yleisölle, ja syksyllä oli Koidulalla

jo toinen näytelmä esitettäväksi valmiina, _Kosjakased_ (Kosiokoivut),

sekin mukaelma, erään alkujaan saksankielisen kertomuksen mukaan.

Kappale on edellistä itsenäisempi, tietysti jo sen kautta, että Koidula

sen on itsenäisesti dramatisoinut; muuten ei se sovinnaiselta

aiheeltaan eikä käsittelyltään millään lailla eroa vaatimattomasta

maalaisseuranäytelmästä. Siinä esiintyvä epävirolaisuus, --

kosiokoivujen asettaminen rakastetun tytön ovelle, -- esti Koidulaa

sitä painattamasta, niin virolaisen leiman kuin hän yrittikin sille

muuten antaa. Kappaleen henkilöt puhuvat tuon tuostakin virolaisista

sivistys- ja kansallisuuspyrinnöistä, ja käsikirjoituksen loppusanat,

jotka muuten painoasiamies punaisella musteella on pyyhkinyt,

sisältävät senaikuisia, nyt niin pingoitetulta tuntuvia isänmaallisia

kehoituksia.

Koidula itse kirjoittaa Kosjakased-näytelmän esityksestä: "On

suurenmoista, kuinka kansa haluaa näytelmiä, jokainen uusi esitys tuo

yhä täydemmän huoneen. Sunnuntaina oli mahdotonta päästä liikkumaan

salissa, joka oli ahdinkoon asti täynnä. Olin vaipua väsymyksestä ja

uupumuksesta, kun pääsin kotiin, sensijaan näyteltiin paremmin kuin

koskaan ennen. Ollappa meillä naisia, jotka osaisivat liikkua

näyttämöllä, kuinka paljon paremmin kaikki kävisi. Niin siedettävä kuin

veljeni Harry onkin ensimäisenä rakastajattarena ja kyläkaunottarena,

ääni jo semmoisenaan tekee esiintymisen pian hänelle mahdottomaksi.

Seuraavassa huvinäytelmässä koetan saada naiset näyttämölle, -- nous

verrons!"

Seuraavan näytelmänsä "_Säärane Mulk_" (Sellainen Mulk) kirjoitti

Koidula vuonna 1871, ja se esitettiin heti samana kesänä, samojen

asianharrastajien toimesta kuin edellisetkin. Säärane Mulk on Koidulan

itsenäisin ja onnistunein näytelmä, jota lukiessa täytyy valittaa,

ettei hänellä ollut tilaisuutta kehittää epäilemätöntä draamallista

kykyään. Edellisten kappaleiden, samoin kuin Koidulan lukuisien

suorasanaisten kyhäysten pseudovirolaisuuden sijasta, on tässä

todellinen virolainen ympäristö todellisine tyyppeineen, hyvällä

silmällä ja leikillisyydellä nähty vastakohtaisuus ja hankaus

kahden virolaisen talonpoikaistyypin, varhain varakkuuteen ja

itsetietoisuuteen kohonneiden Viljandimaan "mulkkien" ja tarttolaisen

talonpojan välillä. Itse aihe, -- sanomalehtiuutisesta saatu, -- ei ole

vailla alkuperäisyyttä ja koomillisia tilanteita, joita tavanmukainen

rakkaustarina säestää. Ei voi tosin sanoa, että Koidula tässäkään

kappaleessa olisi osoittanut syvempää silmää virolaisia erikoisuuksia

varten, -- hän onnistui osassaan, kansansielun tulkkina, vain silloin,

kun välittömästi itse siihen antautui, ei huomiokykyään käyttäen eikä

älylliseltä pohjalta.

Koidulan toiminnan ydin, hänen herättävä vaikutuksensa, ei suinkaan

supistunut osaan, mikä hänellä näinä vuosina oli isänsä kodissa. Suuri

vaikutusvalta on hänellä varmaan ollut laajalle haarautuvan

kirjevaihtonsa kautta, joka antoi hänelle tilaisuuden ylläpitää

yhteyttä kauempanakin asuvien samanmielisten ystäviensä kanssa.

Henkisen vuorovaikutuksen tarve oli suuri tällaisina aikoina, eikä

yksilöllinen kiintymys ollut ainoa tekijä ihmisten suhteissa, vaan

samanmielisyys, saman lipun alle kuuluminen.

Kirjevaihto oli niin muodoin Koidulalle jotain aivan luontaista, saman

keskustelukyvyn ilmaus, joka suullisessa seurustelussa pääsi

käytäntöön, saman agitatorisen lahjan sanelema, joka pakotti hänet

jakamaan omasta hehkustaan muille. Totta kyllä, Koidulan aika huonoine

kulkuneuvoineen, pitkällisine postinkulkuineen, oli vielä

kirjeenkirjoittamisen luvattua aikaa. Mutta ihmetellä täytyy kuitenkin,

mitenkä Koidula raskaasta työtaakastaan ja yhä uudistuvasta

käsivarsikivustaan huolimatta on ehtinyt hoitaa niin monta eri

kirjevaihtoa yhtaikaa, ehkä vielä ihmeellisempää, että häneltä on

riittänyt henkilökohtaista harrastusta niin monelle eri taholle. Paitsi

_Kreutzwaldia_ on hän melkein samaan aikaan ollut kirjevaihdossa _C.R.

Jakobsonin_, suomalaisen _Antti Almbergin_, berliniläisen akateemikko

_W. Sekoitin, H. Fr. Czieschin, C. Wiedemannin_, virolaisen _A.

Reinwaldin_ y.m. kanssa, lukuisia, vain muutamiin kirjeisiin supistuvia

tuttavuuksia mainitsematta.

Kirje, tämä aika-ajoin miltei taiteena harjoitettu kirjallinen

ilmaisulaji, niin vähän arkitektonista rakennetta vaativa, viehättävä

ja näennäisesti niin vaivaton, satunnainen sekoitus lyriikkaa ja

filosofiaa, aforismeilla ja paradokseilla höystettyä, -- kirjallinen

muoto, josta Lombroso sanoo, että se on ainoa, missä nainen kykenee

voittamaan miehen! Ei mikään kykene paremmin balsamoimaan jo ammoin

hävitykseen tuomittua yksilöä, kuin tällainen hetkellistä, välitöntä

tunnelmaa väräjävä kirje, joka on osannut vangita hapraan ja haihtuvan

hetken särkyvät ajatusten ja kuvien saippuakuplat!

Tätä hienoa, läpeensä viljeltyä, äärimmäisen intimiä lajia, niinkuin

sitä sekä Ranskan että Saksan naiset eri aikoina ovat harjoittaneet,

eivät ole Koidulan lukuisat kirjeet. Päinvastoin, lukuunottamatta

Kreutzwaldille kirjoitettuja, ei niitten kirjallista arvoa voi ylen

korkealle arvostella. Ne ovat enimmäkseen sanomalehtityöhön tottuneen

kynän tuotteita, nykyaikaiselle lukijalle aivan liiaksi paikallisia,

liiaksi päivän kysymyksiä pohtivia. Sielullinen mielenkiinto jää

melkein poikkeuksetta toiseen sijaan; ne eivät tarjoa teräviä

erittelyjä, eivät hienoja havaintoja, eivät lyyrillisiä

kauneuksia. Ylenpalttinen keimailu, joka toisinaan vaikuttaa

tunkeilevaltakin, tekee ne tavallaan naisellisiksi, vaikka ei silti

henkilökohtaisemmiksi. Sensijaan kuvastuu niissä aika; ajan

harrastukset, ajan suunnitelmat, toiveet ja ilmalinnat elävät niissä

hetkeen sidottua elämäänsä.

Useimpiin Koidulan kirjevaihtoihin on varmaan johtanut juuri ajan

liikkuva henki, nousuajan, joka hetkeksi yhdisti ihmiset samoja

päämääriä palvelemaan. Niitten tarkoituksena oli välittää tietoja ja

ajatuksia, joita "ahtaan veräjän" ankaruus esti julkisen sanan

palstoille pääsemästä, antaa tilaisuutta tekeillä olevien suunnitelmien

pohtimiseen, tukea toinen toistaan yhteisessä asiassa, ylläpitää

innostusta. Ilmielävänä kuvastuu niissä Koidulan suuri liikkuvaisuus

tai ehkä pikemmin liikuntatarve, hänen synnynnäinen halunsa alati pysyä

kosketuksessa ihmisten kanssa, vaihtaa ajatuksia, rikastua ja

rikastuttaa muita, tartuttaa muihin oma alati palava intomielensä.

Sanalla sanoen, ne olivat kansallisia lähetyskirjeitä.

Niissä on kyllä eräänlaista ystävyyttä, mutta vähemmän varsinaiseen

sympatiaan, luonteitten, taipumusten sopusointuun perustuvaa, kuin

harrastusten, mielipiteitten yhtäläisyydestä johtuvaa. Älyllinen pohja,

miltä ne ovat lähtöisin, on selvin Koidulan vv. 1868-1870 kestäneessä

kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin kanssa. Viron ahtailla teillä eivät

tietysti persoonallisuudet sellaiset kuin C.R. Jakobson ja Koidula

voineet mennä toistensa ohi, heidän oli kohdattava toisensa joko vihan

tai myötämielen merkeissä. Mutta rakkaussuhteen sijaan, jota näitten

kahden voimakkaan yksilön kosketuksesta olisi voinut edellyttää,

syntyykin vain sangen toverillinen, asiallinen, melkein kuiva

kirjevaihto, jota kestää, kunnes Jakobson lopullisesti riitaantuu

isä Jannsenin kanssa. On vaikea antaa edes ystävyyden nimeä

tämäntapaiselle, niin kokonaan älyllisyyden rajoissa pysyvälle

suhteelle. Kohtalo oli kylläkin oikukas, valitessaan Koidulan ystäviksi

hänen isänsä silloisen ja vastaisen jyrkimmän ja leppymättömimmän

vastustajan, Kreutzwaldin ja Jakobsonin. Oli epäilemättä suuri ero

Kreutzwaldin vanhuuden ohenneesta vuori-ilmasta ja klassillisesta

puhdasviivaisuudesta tulla Jakobsonin myrskytuulen pyörteeseen. Sekä

Koidulaa että Jakobsonia viehätti varmaan toistensa voima, joka

Jakobsonissa oli tahdon rautaa ja Koidulassa tunnekyllyyttä. Mutta

siitä huolimatta kirjoittelevat he toisilleen sivumääriä kansallista

rihkamaa, ja Jakobson panee joka kirjeensä alkuun juhlallisen

puhuttelusanansa "auustadud sõberana!" (kunnioitettu ystävätär). Heidän

suhteensa oli ja jäi älylliseksi sympatiaksi, eräänlaiseksi aivojen

hengenheimolaisuudeksi.

Juuri Jakobson on kuitenkin kirjoittanut Koidulalle seuraavat muistiin

syöpyvät sanat:

"Teidät ovat jumalat luoneet, että eläisitte virolaisen isänmaamme

hyväksi; älkää uskaltako sitä unohtaa!"

Näillä sanoilla hän tulkitsi epäilemättä useimpien aikalaistensa

käsityksen Koidulasta. Symbolin, näkyvän vertauskuvan tarve pani heidät

valitsemaan siksi Koidulan, jossa heitä kaikkia sytyttävä tuli näytti

vapaimmin ja valoisammin palavan. Hänen runoissaan he tunsivat omat

sisimmät tunteensa ilmaistuiksi; heidän omat yrityksensä antaa muotoa

samoille tunteille, eivät koskaan saavuttaneet samaa lennokkuutta,

samaa korostettua kiihkeyttä, mikä heidät Koidulan hymneissä kohotti

yli arkipäiväisyyden. Sentähden he ottivat hänen sanansa omiksensa,

niistä tuli heidän taisteluhuutonsa, heidän uskontunnustuksensa. Tämä

nuori tyttö, jonka sisäisestä elämästä he niin vähän tiesivät, oli

heille todella kuten muuan heistä sanoo: "Vanemuisen tytär",

laulunjumalan sukua, jonkunlainen tarunomainen olento, joka oli luotu

ja lahjoitettu heille pitämään yllä kansallista tulta.

Tällainen on Koidulan tähdenlento. Niin on häntä muistettava, jos hänen

meteorinkaltaista rataansa kuvitella tahtoo, -- selvimmin sentään

keskellä juhlahuumausta, ympärillä vapauslaulujuhlan vapauttavat

sävelet, joissa soi kokonaisen kansan heräävä ja riemuitseva itsetunto.