HÄMÄRÄ

1.

Koidulan koko elämä on hänen sisäisen tulensa syttymis- ja

sammumiskulkua.

Kun vapauttaa hänen elämänsä kaikesta satunnaisesta ja sivulta

tulleesta, kaikista epäoleellisista ja vieraista aineksista, niin on

tuloksena aina sama perusominaisuus: haltioitumiskyky. Se on se

ominaisuus, jonka ympärille muut ovat ryhmittyneet, se on alkuperäisin

ja kiintein kiteytymä tämän luonteen kristallikerrostumassa, se jää,

muitten irroittautuessa. Se on Koidulan elämässä, mitä punainen lanka

Englannin sotalaivaston touveissa: sen tunnusmerkki. Se on sen

sydänvaltimo, sen liikuntahermo, sen kaikkivaltias keskus. Niin, on

kuin koko tämän tähdenlennon kaltaisen elämän nousu ja lasku olisi

eroittamattomasti yhdistynyt haltioitumiskyvyn vapaaseen

käytäntöönpääsyyn tai pakolliseen käyttämättömyyteen, sen synnyttämistä

sisäisistä ristiriidoista kasvaa Koidulan elämän väistämätön

traagillisuus. Alusta loppuun on hänen elämänsä joko tämän slelunkyvyn

hiljaisuudessa tapahtuvaa kehkeämistä, sen voitollista kukoistusta ja

vihdoin näennäistä näivettymistä. Voimme nähdä sen hapuilevan uusia

muotoja, kuten liekki uutta polttoainetta, pysyen kuitenkin yhä samana

tukehtumattomana tulena. Ja silloinkin, kun kaikki näkyvät, ulkonaiset

ilmaukset ovat lakanneet, voimme mitata sisäisen lieskan voiman

hävitystyöstä, jonka se suorittaa asuinsijakseen valitsemassaan

elimistössä.

Tämän haltioitumiskyvyn juuret, kyvyn voimakkaaseen, korostettuun

tunteen keskitykseen, lyhyen aikaa kestävään, kaiken harkinnan ulko- ja

yläpuolelle kohoavaan tunnehurmioon, ne ulottuvat syvälle Koidulan

olemuksen pohjakerroksiin, sekä henkiseen että ruumiilliseen

kokoonpanoon. Ne katoavat silmistämme monimutkaisina, usein salattuina

säikeinä, saaden ravintonsa niin sairaista kuin terveistäkin

alkuaineista. Varmasti voimme todeta vain tämän ominaisuuden

kieltämättömän olemassa-olon, sen riippuvaisuuden perinnöllisestä

ruumiinrakenteesta; voimme seurata sen sukulaisilmauksia ja muunnoksia

saman suvun jäsenissä; voimme pikemmin aavistaa ja olettaa, kuin

varmasti osoittaa, erinäisten ominaisuuksien yhtymiä, joista se näyttää

syntyneen.

Koidula, _Lydia Emilia Florentine Jannsen_, syntyi 12 p. Joulukuuta

vuonna 1843 lukkarin virkatalossa Vändran pitäjässä Liivinmaalla. Hänen

vanhempansa olivat silloinen Vändran lukkarikoulumestari Johann

Woldemar Jannsen ja Emilie Juliana Koch.

Jannsenien suku on, mikäli varmasti tiedetään, virolaista juurta,

huolimatta nimen toisintomuodosta Jentsen ja hämärästä perintätiedosta

muualta maahan muuttaneesta esi-isästä. Perhe näyttää jo orjuuden

aikoina joko silmiinpistävien ominaisuuksiensa tai suotuisien

olosuhteitten takia kohonneen maa-orjista myllärien verrattain

vapaaseen asemaan. Alkuaan oli suvun hallussa Võiaveren mylly Vändran

pitäjässä, mutta jo J.W. Jannsenin isoisä _Mats_ otti haltuunsa

Vana-Vändran moision myllyn.

Koidulan ensimäisestä isänpuolisesta tunnetusta kanta-isästä on

säilynyt vain kaksi muisteloa, mutta niitä ei malta sivuuttaa. Kuten

alkuaikojen piirrokset, ovat ne yksinkertaiset ja väkevät, ja

vaikuttavat kuin episodi kansan kertomarunosta.

Kerran on Mats-mylläri, kerskuen ruumiin voimiaan, kahmannut joen

rannalta valtavan kivijärkäleen, joista Vändra on rikas, ja kahlannut

kaiken kansan nähden myllyjokensa poikki.

Samasta joesta, joka todisti hänen voimannäytteensä, tuli hänen

hautansa. Eräänä päivänä hän kuuli siitä hukkuvan hätähuudon, muuan

mies, Haua Toomas, rukoili hengenhädissään apua. Mats-mylläri syöksyi

silloin jokeen miestä auttamaan, mutta hukkuva tarttui pelastajaansa ja

veti hänet mukanaan syvyyteen.

Kaksi vähäistä, kuin magnesiumvalon välkähdyksessä ikuistettua

piirrettä, mutta muuta ei tarvitakaan: nousevan sivistyssuvun

kanta-isä, vändralainen kiviä kanniskeleva Kalevipoeg, on edessämme,

joskin vähän tarumaisena, vähän saduntapaisesti suurennettuna kansan

jättiläisten tapaan. Tässä on vielä turmeltumattoman, alkuperäisen

talonpoikaisveren voima, joka voi esiintyä kerskuvana ja kansansuosiota

tavoittelevana, mutta samalla yhtä sankarillisesti uhrautuvana. Mikä

erityisesti eroittuu mieleen, on juuri teon, toiminnan äkillisyys,

harkitsemattomuus, voimakkaan, hetkellisen vaiston valtaote, joka ei

säiky hengenvaaraakaan, sekä ensimäisessä kuvassa eräänlainen

esiintymishalu, yleisön- ja ihailun tarve, -- kaikki piirteitä, jotka

tapaamme uudestaan Mats-myllärin pojanpojantyttäressä.

Hänen poikansa, Koidulan isoisän, suhteen on perintätieto ollut

oikullisen puolueellinen, hän himmenee täydellisesti verevän esi-isän

rinnalla. Kaikki, mitä hänestä tiedetään, on, että hänen nimensä oli

esihistoriallinen _Aatami_, että hän jatkoi isänsä ammattia ja kuoli

poikansa Jantsin, Koidulan isän, ollessa kuuden, seitsemän vuoden

vanha.

Sensijaan on tämän Aatamin Eeva, valoisa ja hilpeä _Malle_,

Kangro-Andreksen tytär Kuldkeppien heimoa Suure-Jaanin

naapuripitäjästä, säilynyt täydessä valaistuksessa. Jannsenien jykevään

rakenteeseen tuo hän, käsityöläisen, kankurin tytär, liikkuvamman ja

keveämmän aineksen, todenperäisesti myös sanataituruuden lahjan, joka

hänessä esiintyi olojen pakosta vain suurena sanasukkeluutena,

sulavapuheisuutena, rahvaanomaisten sanasutkausten ja puheenparsien

ehtymättömänä runsautena. Voi liioittelematta johtaa Jannsenin

perheessä myöhemmin periytyvän kirjoittamiskepeyden herkeäkielisestä ja

heleäsävyisestä kankurintyttärestä, joka suoranaisestikin varmaan

luovutti pojalleen perinnöksi mehevän ja rikkaan kielensä. Hänestä on

myös lähtöisin jannsenilainen leikillisyys, joka Koidulan isässä

työntää niin vereviä ja vielä viljelemättömiä vesoja.

Ensimäisen miehensä kuoltua meni Malle toisiin naimisiin talollisen

Röömussaaren kanssa ja eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi,

loppuikänsä aivan sokeana. J.W. Jannsen oli häneen hellästi kiintynyt.

Kun hän, silloin jo 54 vuotias mies, ilmoittaa omille lapsilleen

äitinsä kuolemasta, piirtää hän kirjeen loppuun syvästi murtuneena:

"J.W. Jannsen, orpo raukka!"

Koidulaa tulee ajatelleeksi aina etupäässä isänsä tyttärenä, vuosia

kestänyt yhteistyö on yhdistänyt eroittamattomasti heidän nimensä Viron

sivistyshistoriassa. Epäilemättä onkin Koidula perinyt useita

ominaisuuksia ja kykyjä isältään, etupäässä juuri älylliset lahjansa,

kirjalliset ja agitatoriset taipumuksensa, seurallisuutensa ja

humoristisen suonensa. Mutta hän sai ne ikäänkuin arkipäiväisessä

asussa, tavalliseen mittakaavaan, jokapäiväisyyden rajoihin mahtuvina,

viljelemättömän raaka-aineen muodossa. Vasta Kochien sairaalloinen,

kiihtynyt veri tuo uuden poljennon näihin ominaisuuksiin ja henkisiin

kykyihin, värittäen ne omalla vauhdikkaalla temperamentillaan.

Koidulan isä, _Johann Woldemar Jannsen_, on syntynyt orjain

vapautusvuonna 1819, "kun Viron vapaus oli tasan 40 päivän ikäinen", ja

on rehevimpiä persoonallisuuksia, mitä Viron karu kamara on

kasvattanut. Itseoppineena, paimenpojasta papillisten ja aatelisten

suosijainsa avulla kohonneena, oman tiedonjanoisen ja alati laajempaan

vaikutusalaan pyrkivän henkensä eteenpäinviemänä, tuli hänestä

virolaisen sanomalehdistön ja useitten kansallisten sivistysyritysten

perustaja ja toimeenpanija sekä pitkiksi ajoiksi Viron tunnetuin ja

suosituin mies. Hänen sijansa on Viron kansallisen liikkeen historiassa

F.R. Kreutzwaldin ja C.R. Jakobsonin rinnalla, joskaan hän ei omaa

edellisen perinpohjaista sivistystä ja luovaa runoilijakykyä eikä

jälkimäisen ryntäävää, häikäilemätöntä soturisielua.

Sensijaan on Jannsenille ominaista suuri sanahelppous, sanonnan, --

kirjallisen tai suullisen, -- luistava, itsestään sujuva joustavuus ja

kansanomainen rikkaus. Vändralaisen myllytuvan, jota hän nimittää

"yliopistokseen", ja Mallemuorin kukoistavat sukkeluudet elävät hänen

karkeatekoisessa, liian tuttavallisessa, usein mauttomassa, mutta aina

rehevässä ja lukijan tasoa alati silmällä pitävässä tyylissään. Niin

vailla varsinaista taiteellista arvoa kuin hänen tuotantonsa onkin, --

se käsittää epälukuisen määrän mukaelmia, alkuperäisiä ja käännöksiä,

sekä suorasanaista että runoa, -- ei hänen tyyliltään puutu omaa järeää

ja koomillisiin vaistoihin vetoavaa viehätystään sekä eräänlaista,

tosin ylen karkeaa plastillisuutta.

Ensi katsannolta tuntuu J.W. Jannsenin luonne erittäin selvältä,

yksinkertaiselta ja helposti tajuttavalta, niin täynnä joviaalisuutta,

hyvätuulisuutta, mehevyyttä se on. Talonpoikaisveren alkuperäinen

raskaus on kadonnut ja vaihtunut yritteliäisyydeksi ja alotekyvyksi.

Olisi väärin sanoa tätä luonnetta syvälliseksi tai varsinaisesti

voimakkaaksi, mutta se on -- ainakin nuoruus- ja miehuusvuosina

-- erittäin liikkuva, henkisesti valpas, hyvävaistoinen ja

toimintakykyinen. Se on suuressa määrin mukautuva ja oloja hyväkseen

käyttävä, ei milloinkaan taisteleva, aina sovittava, rauhaa rakastava

ja leppyisä.

Kuitenkaan ei Koidula edes isältään perinyt ristiriidatonta ja

sopusointuista luonteenpohjaa. Jannsenin näköjään niin avonaisessa,

helposti hallittavassa luonteessa piili omituinen kaksinaisuus, joka

ylläpiti alituista, joskin ehkä useimmilta salattua taistelua.

Oikeammin olisi kai sanoa, että hänen alkuperäinen, sangen

nautinnonhaluinen verensä oli herkeämättömässä ottelussa ajan ankaran

pietistisen hengen kanssa, jonka vaatimukset hän jo varhaisesta

nuoruudesta oli omistanut. Hänen lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa

pitämänsä saksankielinen päiväkirja, _Diarium_, on täynnä todistuksia

tästä salaisesta ristiriidasta. Ihmeellistä on nähdä hänen rehevää

luontoaan vanhatestamentillisessa kamppailussa, jossa pahuuden voimat,

useimmiten kai Bachuksen palvelus, ovat olennoidut täysin

käsinkoskettaviksi. "Saatana on minua taas oikein halusta hätyyttänyt."

"Vaikka Paimen minua suloisella äänellään kutsuu, en sentään mieli

seurata häntä, vaan perkeleellistä sutta." Mutta vaikka Jannsen

elämänsä loppuun saakka pysyykin pietistisissä lauseparsissa, tuntuvat

ne usein enemmän tai vähemmän ulkokohtaisilta, ikäänkuin vaappaukselta

hänen talonpoikaishuumoria pulppuavan tyylinsä yllä. Suoraan luonnon

hetteistä hersynyt leikillisyys ja hänen sisimmän luontonsa tuiki

maallinen verevyys kuultavat yhä uudestaan korkeasti kirkollisen kuoren

alta.

Jannsen oli vasta parinkymmenen vuotias nuori koulumestari, kun

oppilaitten joukossa muitten muassa oli hänen edeltäjänsä lukkari

Kochin veljentytär _Emilie_, vain kolmea vuotta opettajaansa nuorempi,

pitkä, komea ja kiivasluontoinen tyttö, jonka karkeahko kauneus herätti

nuoren lukkarin rakkauden. Emilie Kochista tuli Koidulan äiti.

Hänen kauttaan sekaantui Mats-myllärin voimakkaaseen ja Malle

Kuldkeppin valoisaan vereen "vieras veri", kivulloisia hermotiloja

sairastavan, vierassyntyisen suvun, joka toi mukanaan oman, Jannsenista

kokonaan eroavan sävynsä. Ikäänkuin hajoittava aines se tunkeutuu ennen

terveeseen elimistöön, kuin taudinitiö, jonka hävittävä vaikutus tuntuu

heti jo seuraavassa polvessa.

Kochien suku oli saksalaissyntyistä, luultavasti suorastaan Saksasta

siirtynyttä. Emilian isä, Wilhelm Koch, oli juuston valmistaja Rõusan

moisiossa, samannimisen joen rannalla. Hän kuoli aivotulehdukseen,

Koidulan ollessa kahden vuoden vanha. Sensijaan on Koidula varmasti

nähnyt äidin-äitinsä, jonka vaikeasta luonteesta Jannsenin _Diarium_ on

täynnä valituksia. Anoppi näyttää olleen vävynsä perheelle todelliseksi

ristiksi. Jannsen nimittää häntä valheelliseksi ja pahasisuiseksi ja

valittaa vielä vuonna 1856 sukulaisistaan: "Olen joutunut joka

suhteessa surulliseen perheeseen. Tyhmyreitä, riitapukareita, ikäänkuin

ilkeät ja typerät lapset. Olen kuin muurahaispesässä, ja nämä

muurahaiset ovat kaikki myrkyllisiä." Anoppi kuoli rintasyöpään, samoin

kuin hänen sisarensakin, -- tautiin, joka oli muodostuva kohtalokkaaksi

tyttärenkin perheessä.

Kochien suvun sairaalloisuus ei kuitenkaan ollut vain lievää

hermostumista, vaan vaikeita varsinaisia aivohäiriöitä ilmeni sen

jäsenissä. Muuan Koidulan tädeistä, Matilde Koch, oli kaatuvataudin

takia jo varhain pakoitettu eroamaan emännöitsijän toimesta ja yritti

myöhemmin itse tehdä lopun elämästään, leikkaamalla auki valtimonsa.

Oman kätensä kautta kuoli Tartossa Koidulan eno, talonomistaja Reinhold

Koch, ampumalla luodin otsaansa, ilman minkäänlaista tunnettua aihetta.

Koidulan äidissä esiintyivät suvun kieltämättömät rappeutumismerkit

tosin lievemmässä muodossa, etupäässä äkkipikaisuutena, hermostuneena

kiivautena ja yleisenä, kestävänä mielenmasennuksena ja ärtyisyytenä,

jota kuusi tiheään toinen toistaan seurannutta lapsivuodetta ja perheen

vaikea taloudellinen asema vuosien kuluessa yhä lisäsivät. Kuva, jonka

Jannsenin _Diarium_ hänestä avioliiton ensimäisten kahdenkymmenen

vuoden kuluessa antaa, ei suinkaan ole mielittelevä, niin väritetty

kuin se mahdollisesti onkin, nähtynä avioparin keskinäisten

erimielisyyksien prisman läpi. Hänen henkiset lahjansa ovat olleet

keskinkertaiset, kokonaan käytännölliselle alalle rajoittuneet, ja

käsityksen ahtaus, henkisten harrastusten puute, teki hänelle jo

varhain miehensä ja tyttärensä rientojen seuraamisen mahdottomaksi.

Hänen kuudesta lapsestaan, joista kaksi vanhinta oli tyttäriä,

seuraavat poikia, näyttää ainoastaan nuorempi tytär ja nuorin poika

päässeen vapaaksi perhettä uhkaavasta sairaalloisuudesta, muissa

neljässä, Koidulakin niihin luettuna, tuntuvat auttamattoman

rappeutumiskulun oireet. Ei tarvitse muuta kuin luoda pikainen katsaus

Koidulan kolmen veljen kohtaloon, tullakseen täysin vakuutetuksi.

Vanhin veli _Leopold_ oli tahdonkyvyltään ja tarmoltaan kokonaan

heikontunut henkilö, jota rauhaton vaellushalu kuljetti milloin

mihinkin, kunnes selkäydintulehdus teki lopun hänen hukkaanmenneestä

elämästään. Toinen veli _Julius_, nuori lupaava seminaristi, kuoli jo

kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, heittäytyessään satunnaisen

päihtymisen takia tyrmään vietynä, puolittain tapaturmaisesti,

puolittain tahallaan kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle. Eikä ole

liioin vaikea Koidulan kolmannen veljen, Viron sanomalehdistön

historiassa hyvin tunnetun _Harry Jannsenin_ rauhattomassa

ja oikeastaan hedelmättömässä lahjakkaisuudessa, kaikkien

esteettis-filosofisten taipumusten ohella, luonteen heikkoudessa,

alituisissa suunnanvaihdoksissa, tuntea perityn sairaalloisen veren

ehkäisevää ja hajaannuttavaa vaikutusta.

On kuin kieltäytyisi kauneustajunta etsimästä näin sameista

alkulähteistä Koidulan kauneimman ominaisuuden, hänen harvinaisen

haltioitumiskykynsä, syntysanoja. Ja kuitenkin on todenperäisesti

tarvittu Koidulan tulisielun kokoonpanoa varten juuri hänen äitinsä

vierasta, kiihkeäsävyistä ja jo osaksi sairaalloista verta.

Jannsenilainen aines olisi tuskin riittänyt sytyttämään sankarillista,

palavaa kipinää, joka Koidulan sielussa lyhyen loistoaikansa hehkui.

Jannsenin tyttärenä olisi Koidula luonnonlaadultaan varmaan ollut

tasaisempi, arkipäiväisempi, vähemmän altis ristiriidoille, ja hänen

runoilijalahjoiltaan puuttunut ponnahtava joustavuus, joka parhaina

hetkinä kohottaa hänen tuotteensa niin korkealle yli isän

kansantajuisten kyhäysten, todellista isänmaallista sankarirunoutta

kohti. Jannsenissa ei ole jälkeäkään korkealentoisuudesta eikä

intohimosta, hän on soittokoneena harmiton kylähanuri tai harmonikka,

Koidula sensijaan kultakielinen, intomielinen harppu, vireessä

juhlallisten ja haltioittuneitten sävelten varalle. Koidulan korostettu

tunnevoima, hänen intohimoinen antaumiskykynsä, hänen lyyrillinen

inspiratsionsa on nähtävästi samaa sairasta alkujuurta, kuin hänen

enonsa tai veljensä äkillinen ja epätoivoinen teko, tai hänen

lahjattoman äitinsä äkkipikaisuus ja kiivaus. Sekä Koidulan suuruus

että traagillisuus, hänen; leimahtava olentonsa ja vähäinen

vastustuskykynsä saavat kiittää äidin verta olemassa-olostaan.

Sairaalloista verta toiselta puolen, toiselta vielä suureksi osaksi

talonpoikaisen tervettä, alotevoimaista verta, mutta siinäkin jo

sisäisen ristiriitaisuuden itiö, -- se oli Koidulan kokoonpano.

Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset

ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen

kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa

tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja

kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän

kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta, kuin

väkevätuoksuinen suonyrtti.

2.

Kuin keskeneräinen torso, kuin valmistumaton vartalokuva, taiteilijan

luomisinnon hetkenä syntynyt, kesken jätetty, viimeistelyä vailla,

mutta tekijämerkki erehtymättömästi näkyvissä, -- niin on Koidulan

elämä. Suuri pohjapiirros, jota ei turmeltunut tyylikään voi

täydellisesti estää näkymästä. Ei ole vaan olemassa sopusuhtaisuutta

eri osien välillä. Ne ovat pirstaleita kuin eri ihmisten elämästä,

satunnaisesti yhteenliitetyt; vain vaivoin voi aavistaa alkuperäisen

suunnitelman.

Niin ovat Koidulan lapsuus ja kasvinaikakin kuin irrallisia osia

jostakin tuiki toisesta kokonaisuudesta, kuin mihin ne kuuluvat.

Koidulan kehityksen tuntomerkkejä on sen suuri epätasaisuus, se on

rakettu yllätyksille. Luonto tarvitsi täysimääräisen valmistusajan

kehittääkseen Koidulan ilotulituksen kaltaisen ilmiön, hänen

poikkeuksellisuutensa esiintyy kasvinaikana ainoastaan kiteisessä

muodossa. On yhtäläisyyttä olemassa Koidulan myöhäisimmän ja

varhaisimman kehityksen välillä, hänen alkuperäinen, sisin luontonsa

ilmenee kumpaisenakin jaksona surkastuneena ja kutistuneena.

On kuin sairaalloisilla aineksilla aluksi olisi auttamaton yliote, ja

luontainen lahjakkuus, temperamentin vauhdikkuus murtavat vain

vaivaloisesti tiensä alituisten esteitten kautta. Luonteen

sairaalloiset pohjakerrostumat ovat selvästi näkyvissä, kun niitä ei

vielä peitä mikään kimaltava, häikäisevä verho. Kaikki on hämärää ja

muodostumatonta, ei mikään ilmaise tulevaa lumoojatarta; tämän luonteen

piiloaika on perinpohjainen ja pitkä.

Mutta kuitenkin yhtyvät jo vändralaishämärään Koidulan elämän säikeet

kuin alkusolmuun.

Jannsenin _Diariumissa_ tapaa vuodelta 1844 seuraavat sanat: "Kuukautta

myöhemmin, kun olin viime päiväkirjani päättänyt, lahjoitti Herra

minulle tyttären, joka jo enemmän kuin kymmenen kuukautta on ollut

ilonani, ja jonka syntymän jälkeen rakas vaimoni kävi kivulloiseksi ja

sitä yhä vieläkin on."

Koidulan varhaisimman lapsuuden yli heittää varjonsa Vändran metsien

pimento. Niin paljon synkkiä korpitiheikköjä, niin mustat ja

loppumattomat metsät, karhutarinoineen. Niin paljon hyllyviä soita ja

märkiä rämeitä suosaarineen, senjälkeen taas metsää, metsää ja suota...

Ja joki, myllyjä pyörittävä joki monine sivuhaaroineen, liivinmaalaiset

lakeat luhtamaisemat matalaa pensaikkoa ja karkeaa heinää kasvavine,

jokipolvien halkomine niittyineen ja heinäaumoineen, keväisin täynnä

pääskynsilmiä [jauhoesikko, primula farinosa] ja kulleroita, kuin

sinipunaa ja kultaa.

Kuka voi arvioida, kuinka paljon ja mitä tästä kaikesta on jäänyt

tuskin seitsemänvuotisen lapsen mieleen, joka Vändran lukkarin

virkatalosta ja sen lähimmästä ympäristöstä keräsi ensimäisiä,

hapuilevia vaikutuksiaan elämästä. Miksi jäi juuri tuo kuva, miksi ei

toinen? Tietoista valintaa ei vielä ole olemassa, mutta jo muodostuvat

hiljaa ja huomaamatta vaikutusten pohjakerrokset.

Vändran pitäjän lukkarin asunto, jossa Koidula syntyi, oli

yksikerroksinen puurakennus, läheiseen, tiheään metsään peittyvä,

ympärillä tavanmukainen omenatarha, vasikkahaka lammikkoineen, korkean

pystyaidan sulkema pihamaa, josta kuja vei maantielle, vähän kauempana

karjalaitumet, mainiot kurppien pyyntipaikat ja käen kukuntalehdot.

Itse kertoo Koidula lapsuutensa luonnon vaikutuksesta:

"Kun lapsuudessani aamulla varhain puutarhaan astuin ja näin kaikki

kukkalavat, jotka ehtoolla vielä nuppuina nukahtivat, nyt täydessä

kukassa, silloin jäin sanaakaan sanomatta seisomaan kuin ihmeen eteen."

Tuuli ja sade, aurinko, kastetta vipajavat lehdet, kostea maa, pilvet,

sumu, tähdet, kaikki nämä ihanat, yksinkertaiset ja jokapäiväiset

asiat, joihin maalaislapsi tuntee elimellisen yhteenkuuluvaisuutensa,

ovat puhuneet Koidulankin lapsensielulle. "Minä, jonka joka päivä

täytyy nähdä taivas!" hän sanoo kerran itsestään. Ja niin on taivaasta

tullut liivinmaalainen taivas, pilvistä Maarianmaan [Maarianmaa,

viroksi Maarjamaa. Paavi Innocentius pyhitti ristiretkien alussa

Kuurin-, Liivin- ja Vironmaan pyhälle Maarialle] pilvet ja luonnosta

virolainen: luonto. Koidulaa loppuun saakka seurannut rakkaus luontoon

ei ole vain yleistä, kosmillista luonnontajuntaa, vaan tietoisesti

rajoitettua, paikallista kiintymystä, tiettyihin metsiin, määrättyihin

maisemiin, niin vähän varsinaista luonnonkauneutta kuin hänen

ensimäinen kotinsa pienten viljelysmaitten keskellä tarjosikin.

Kiintymyksensä viron kieleen on Koidula samoin perinyt vändralaisesta

lapsuudestaan. Kodin puhekieli oli tosin saksa, jota vanhemmat sekä

keskenään että lasten kanssa puhuivat, niinkuin kaikki äidinpuoleiset

sukulaisetkin. Mutta varmaankin on Koidula jo varhain vaivattomasti ja

itsestään oppinut tulevan runoutensa kielen suoraan rikaskielisen

vändralaisrahvaan suusta, saaden saman "maarahvaan" kielellä isältään

alkeisopetusta läheisessä lasitehtaalaisten koulussa. Hänen viron

kieleensä jää ainaiseksi kouluttamattomuuden ja virheellisyyden leima,

mutta myös vändralaiskielen kuvarikkaus.

Ja Vändran lukkarin vaatimaton virkatalo, missä nuori kolmenkymmenen

vuotias lukkari, perheellinen mies, yökaudet valvoo kirjojensa parissa,

terveellistä levottomuutta ja epäilyksiä tuntien ja ensimäisiä

kyhäyksiään paperille pannen, on myös ollut näyttämönä seuraavalle

viehättävälle välikohtaukselle Koidulan elämästä, jossa tuntuu, vaikka

etäisenä enteenä, tuleva todellisuus. Jannsen itse on sen kertonut.

Hän istuu paraikaa kirjoituspöytänsä ääressä, kun Lydia, -- Lolla,

kuten hänen nimensä lapsuudessa kuului, -- tuskin polvenkorkuinen,

lähestyy, nukke sylissä:

"Isä, kulta isä, kenelle sinä kirjoitat?"

"Kirjoitan Viron kansalle, lapseni, sille iloksi ja opetukseksi",

vastasin, "mene sinä taas äidin luo leikkimään."

"Mutta, isä, kun sinä käyt pikkuiseksi, ja minä kasvan suureksi,

lupaatko minunkin silloin kirjoittaa heille pikkuruisen kirjan,

lupaatko, isä?"

"Tietysti, lapseni, sinähän olet Viron lapsenlapsi, kukapa sinulta sitä

kieltäisi."

"Mutta isä, teroitatko minulle kynän ja sallitko istua omalla

tuolillasi, sallitko?"

"No niin, niin! Menehän nyt, äiti kutsuu."

"Sillä sain hänet joka kerta niskoiltani. Jumalalle on kaikki

mahdollista, ajattelin itsekseni, mutta sinua, lapsukaiseni,

tuudittavat vielä monet tuulet."

Koidula ei ollut vielä seitsemää vuottaan täyttänyt, kun Jannsen vuonna

1850 perheineen muuttaa Pärnun pieneen merikaupunkiin opettajaksi

kaupungin ylläpitämään kansakouluun. Perheen lisääntyminen ja

toimeentulon vaikeudet, mutta etupäässä kai sisäinen tarve laajentaa

vaikutusalaansa, aiheutti muuton, jota jonkun vuoden kuluttua oli

seuraava toinen ja merkityksellisempi. Kaikki, mitä tiedämme Koidulan

nyt seuraavasta kasvin- ja kouluiästä, on epäsointuista ja ilotonta.

Hänen elimistössään on ollut kuin sulku, jonka taakse patoutui kaikki

varsinainen rikkaus ja kauneus; mikä näkyviin pääsi, oli omituisen

vääristynyttä. Koidulan tahto ei koskaan ole ollut erityisen voimakas,

-- hänen voimansa oli kokonaan tunteessa, -- mutta erittäin veltto,

niin, sairaalloinen, näyttää se olleen kehitysvuosina. Koko hänen

olennossaan on näinä vuosina jotain varhaisvanhaa, mutta samalla

ryhditöntä, väärälle suunnalle kehittynyttä, keskittymätöntä; hän on

hermostunut-eleinen lapsi, ylen tunteellinen ja ärtyisä, sen pahempi,

varsinaista johtoa vailla.

Hänessä oli epäilemättä suuressa määrin tavallisuudesta poikkeavain,

mutta hitaasti kehittyvien lasten arkuutta, jotka tuntevat, aavistavat

hämärästi ylemmyytensä, voimatta sitä millään lailla vielä näyttää,

saati siitä hyötyä. Heidän erikoisuustuntonsa eristää heidät muista,

vaikuttamalla ylpeydeltä, mutta sitä olematta. Päinvastoin, tieto, että

he sisimmässään ovat toista ainesta kuin toiset, tekee heidät

sisäisesti epävarmoiksi ja ujoiksi, usein onnettomiksi.

Poikkeuksellisuus on heille raskas taakka, alituinen kärsimys, he

tekevät usein kaikkensa, voidakseen ottaa osaa ympäristönsä keveyteen

ja huolettomuuteen, sitä painavammin tunteakseen oman erikoisuutensa ja

aavistamatta täysin sen arvoa.

Mutta emme voisi koskaan täydelleen käsittää Koidulan lapsuusajan

kärsimystä, emme ymmärtää, kuinka ylipääsemättömiä esteitä hänen

kehityksellään oli voitettavina, jos emme koskettaisi hänen lapsuutensa

hämärintä ja tuskallisinta kohtaa. On julkinen salaisuus, että Koidula

kasvinaikanaan sairasti kleptomaniaa. Ei ole mitään syytä väärän

arkuuden tähden vaieta tästä onnettomasta, sairaalloisesta

taipumuksesta, jonka juuret ovat kivulloisissa, perityissä

hermotiloissa eikä lapsen omassa syyntakeisuudessa. Siinä ei ole mitään

häpeällistä, ei mitään salattavaa, se on vain läpeensä ja yksinomaan

mitä suurimmassa määrin myötätuntoomme, inhimillisiin tunteisiimme

vetoava ilmiö, vaikea tauti, joka pitää uhrinsa alituisessa sielullisen

nöyryytyksen ja alennuksen tilassa. Mitä sielullisia kärsimyksiä

sisältyykään tähän yhteen ainoaan sanaan aikana ja olosuhteissa, joissa

vain aniharva, jos edes yksikään, tajusi sen oikean merkityksen! Mitä

väärinkäsityksiä, mitä ansaitsematonta ankaruutta, mitä lapsensielun

kaikkein arimman ja pyhimmän polkemista ja kidutusta! Kleptomaniaa

sairastava lapsi elää alituisessa pelossa, ilmitulon, rangaistuksen ja

lankeemisen tuskassa; hänen elämänsä on epäilyä, kaikkien eleitten ja

vihjausten vakoilemista, säikähtelyä ja katumusta tai sitten taistelua,

-- ja usein turhaa taistelua, -- ylivoimaista kiusausta vastaan,

varhaista rikollisuudentuntoa, jota vain liian harvoin lievittää tieto

taudin parantumismahdollisuudesta. Tämän kaiken tiedämme siis Koidulan

kokeneen, ja epäilemättä on hänen älynsä ja tunteensa muodostama

tavallista herkempi kaikupohja vain tehnyt kärsimyksen tietoisemmaksi

ja siis vaikeammaksi.

Koidulan kasvinaikainen koti ei myöskään tarjonnut hänelle sitä tukea

ja varmaa ohjausta, mitä hänen varhain kehittynyt sairaalloisuutensa

olisi tarvinnut. Pärnussa vietetyt välivuodet, jolloin Jannsen

valmistui varsinaiseen elämäntehtäväänsä, näyttävät perheen sisäisiin

oloihin nähden olleen erittäin epäsointuisia, sairaustapauksien ja

aineellisen ahdingon rasittamia. Juuri köyhyys, jota pakoon Jannsen oli

Vändrasta lähtenyt, asettui Pärnussa alituiseksi asukkaaksi Ûlejoen

koulumestarin asuntoon. Jannsenin oma epäkäytännöllisyys ja yhä

laajenevat harrastukset estivät häntä hyötymästä koulutaloon kuuluvasta

maapalstasta, hänen vaimonsa alituinen kivulloisuus vaikeutti

puolestaan perheen taloudellista hyvinvointia. Köyhyys on kaikkina

näinä vuosina täydellisesti etualalla tämän kodin aikakirjoissa,

se on sen kaikki värittävä ominaisuus. Se ei ole tosin kaikkein

välttämättömimmän puutetta, mutta yhtäkaikki mitä nöyryyttävintä,

kiduttavinta ja pääsemätöntä lajia. Annamme Jannsenin

punasahviaaninahkaisen _Diariumin_ puhua:

"Laskut harmentavat hiukseni ja katkeroittavat sydämeni. Herra, Sinä

näet sydämeeni, miksi et katso kassaani, joka on tyhjä! Tänään saapui

serkkuni, ja minä olin niin köyhä, etten tainnut hänelle leipää

haettaa, vaan olin pakoitettu lainaamaan kymmenen kopeekkaa."

Ja vuonna 1854:

"Köyhän perheenisän kohtalo on todella raskas, joka taholla puutetta,

vaimo vuoteen omana, ei ropoakaan kukkarossa, ja kuusi lasta

ruokittavana."

Köyhyys tuo erimielisyyttä ja epäsopua: isä tahtoo ostaa kirjoja

itselleen, äiti ruokaa lapsilleen! Lapset saavat jo varhain olla

todistajina kotoisiin kohtauksiin ja tuntea olemassaolonsa

syyllisyyden, tai kuten Jannsen sanoo: "He eivät kuule muuta kuin

ikuisia kieltoja, ja ylen usein täytyy heidän tajuta, että ovat

vikapäät köyhyyteemme, kärsimättömyyteemme ja tyytymättömyyteemme."

Isän suuren työtaakan ja äidin sairauden seurauksena oli tietysti

satunnaisuuden leima, jonka lasten kasvatus pakostakin sai.

Ulkonaisesti oli se epäilemättä enemmän tai vähemmän pietistisissä

muodoissa pysyttelevää, ankaraa, runsaasti ruumiillista kuria

käyttävää, mutta todenteolla oikeastaan peräti höllää ja

epäjohdonmukaista. Jannsen ei suinkaan ollut tiedoton siitä. "Vanhin

tyttäreni osaa tuskin lauseita lukea", hän kirjoittaa kerrankin. "Herra

auta minua! Minun pitäisi saada aikaan niin paljon ja ajattelen sentään

todenteolla niin vähän lasteni kristillistä kasvatusta". Tähän

kristilliseen kasvatukseen, jota Jannsen päämääränä kuvitteli,

kuuluivat epäilemättä myös hartaushetket, joita hän sentään illoin ja

huomenin ehti perheelleen pitää, ja jolloin veisattiin virsiä ja

luettiin raamatullisia kertomuksia. Eräästä tällaisesta hetkestä hän

kertoo:

"Kuinka onkaan lapsensydän, -- vaikka perisynninkin läpitunkema, --

sentään pehmeä ja herkkä! Tänä aamuna kerroin tytöilleni aamuvirren

jälkeen tarinan Jeesuksen ensimäisestä temppelikäynnistä, ja molemmilta

vuotivat kyyneleet pitkin pikku poskipäitä."

Koulutalo, jossa Jannsenin perhe asui, oli kaupungin laidassa, n.s.

Kalajoen kylässä, jota siihen aikaan vielä ympäröivät talonpoikien

laihat ja Saugan moision rehevät peltovainiot. Esikaupungin rakennukset

alkoivat vasta vähitellen kohota. Talo itse oli koivujen alla, keskellä

kaunista puutarhaa.

Äidin yltyvä kivulloisuus sensijaan antaa kodille järjestyksettömän ja

ilottoman leiman. Alituisesti on äiti vuoteen omana, kerrankin lähes

puolen vuotta yhtämittaa, taikka sitten leikkauksien ja lääkärinhoidon

vuoksi poissa kotoa. Ja ollessaan jalkeilla, on hänellä yllin kyllin

syytä jatkuvaan ärtyisyyteen, kodin taloudellisen ahdingon kohdatessa

tietysti raskaimmin häntä. Juuri taloudelliset huolet, luonteen ja

harrastusten suuret eroavaisuudet, riidan aiheet, joitten joukosta ei

puutu mustasukkaisuuskaan, ovat tehneet näinä vuosina Jannsenin

avioliiton ja sitä myötä samalla kodin koko ilmaston raskashenkiseksi

ja lasten tasaiselle kehitykselle epäedulliseksi.

Huolenpito kodista ja nuorempain veljien hoito on näin ollen usein,

aivan liian usein ollut kasvavain sisarusten, Lollan ja Geninkan,

lapsellisilla harteilla. Ei ole epäilystäkään, etteivät he jo varhain,

jollei muuta niin vaistomaisesti, ole tunteneet kodissa vallitsevaa

sisäistä -- ja myös ulkonaista! -- epäjärjestystä. Aivan liian varhain

on heissä varmaan herännyt eräänlainen paljon vaativa vastuunalaisuuden

tunto, joka on kuluttanut heidän huoletonta lapsellisuuttaan,

niinpaljon kuin sitä koskaan lie Koidulan varhaiseen kärsimykseen

tuomitussa sielussa olemassa ollutkaan. Mutta tuiki erilaisia

olemukseltaan niin ulkonaisesti kuin sisäisesti, suhtautuivat

sisarukset aivan erilailla myös vaatimuksiin, jotka elämä niin varhain

heille asetti. Eugénie, Geninka, pyöreä, vaaleaverinen pikku tyttö,

hyväsävyinen ja valoisa, henkisesti ja ruumiillisesti tervein koko

joukosta, oli omalla alallaan puuhatessaan keittiössä tai

tuuditellessaan pikku veljiä. Lolla, vuotta vanhempi, -- pitkä,

kiireesti kasvanut ja laiha, iholtaan kellertävän kalpea, suurissa,

teräsharmaissa silmissä milloin itsetietoinen, ynseä ylpeys, milloin

uneksiva, alakuloinen hehku, teki velvollisuutensa vastenmielisesti ja

haluttomasti, jätti tehtävänsä, milloin taisi, nuoremman sisarensa

niskoille ja vei rakkaat kirjansa puuropadan ääreen, päästäen puuron

palamaan pohjaan, itse lukuihinsa syventyneenä. Paremmin hän suoriutui

veljien kasvatuksesta, jotka osoittivat hänelle ehdottomampaa

kuuliaisuutta kuin hermostuneelle äidilleen. Kun Lolla käski pojat

nurkkaan, tottelivat he napisematta. Varmaan oli varhaisessa

johtaja-asemassa, jonka Koidula siskopiirissään jo kasvinaikanaan

saavutti, hänen tulevan vaikutusvaltansa enteitä, kyvyn voittaa

ihmisiä, joka hänessä myöhemmin kehittyi niin silmiinpistävässä määrin.

Hänen koulunkäyntinsä on aivan samaa henkisten ja älyllisten lahjojen

hidasta ja työlästä puhkeamista, samaa tahdon herpaisevaa velttoutta ja

koko olemuksen hajanaisuutta. Hermokuume, jota hän kouluaikanaan

sairastaa, ja jonka jälkeen, sivumennen sanoen, hänen hiuksensa

muuttuivat kähäriksi, on kai myös osaltaan siihen vaikuttanut. Tosin ei

silloinen koulu suinkaan tarjonnut paljoakaan maaperää hänen

varsinaisille kyvyilleen, mutta alituiset reunamuistutukset

todistuksissa koskevat pikemmin ahkeruuden kuin lahjojen puutetta.

Koidula tuli Pärnun saksalaiseen tyttökouluun melkein yhdentoista

vuotiaana, vuonna 1854, ja kävi sitä aina vuoteen 1861 asti.

Senjälkeen hän kävi vielä Tartossa suorittamassa n.s. suuren

tutkinnon, baltilaisen naissivistyksen huipun, joka oikeutti

kotiopettajatartoimeen. Siihen päättyivätkin Koidulan varsinaiset

opinnot.

Koulussa on häntä nähtävästi pidetty lahjakkaana, mutta lahjojansa

huonosti käyttävänä oppilaana. Hyvin usein kertautuu lause: "Lahjoihin

nähden voisi edistys olla parempi." "Jos ahkeruus vastaisi lahjoja,

olisi edistys suurempi!" Käytöksessä on ensimäisenä vuonna: ei

nuhteeton. Ainoastaan ainekirjoituksessa on Koidula alun pitäen

osoittanut etevyyttä, ja hänen kirjoittamansa aine luettiin kerran

ääneen luokalle, jolloin opettaja lisäsi: "tässä osoitat, mihin

pystyt". Sama kuva kertautuu kautta kaikkien alaluokkain, kunnes

keskiluokilta alkaen yhtäkkiä tapahtuu muutos, reunamuistutukset

häviävät, ja mainesanoina on eri aineissa melkein aina "sangen hyvä",

myöhemmin "erittäin hyvä".

Itse kertoo Koidula kirjeessä Kreutzwaldille seuraavan tapauksen

kouluajoiltaan: "Kun vielä mekko yllä tyttökoulua kävin, lähetti

opettaja minut kerran tuomaan jotain huoneestaan. Pöydällä oli avoin

kirja, enkä tahdo Teiltä salata, että minulla lapsesta saakka on ollut

paha tapa jäädä jokaisen sellaisen vielä lukemattoman kapineen eteen

vainuten seisomaan. Unohdin opettajan ja luin lukemistani: luvun nimi

oli Kristus, ja se oli selitys raamatun historian alkuperästä, --

kunnes kirjan isäntä tuli minua etsimään ja otti kirjan käsistäni,

pitäen minulle pitkän saarnan, mitä tyttölapsen sopii. Senjälkeen en

enää kirjaa saanut nähdä ja mietteissäni liikkui usein kysymys: 'Miksi

hän sitten itse lukee sitä. jos se ei sovi minulle?'"

Toverien keskuudessa ei vaitelias ja alakuloinen Lolla ollut suosittu.

Hän oli alati huonosti puettu, vaillinaisen hoidon ja oman

epäkäytännöllisyytensä takia huolimaton ja epäsiisti, vaatteet tahroja

täynnä, kädet pesemättömät. Alati puuttui häneltä milloin mikin

tarpeellinen koulukapine, milloin kirja, milloin vihko, joita hän oli

pakoitettu lainailemaan tovereiltaan. Jo kouluaikoina täytyi hänen

koettaa ansaita, antamalla opetusta saksan ja venäjän kielissä

nuoremmille oppilaille. Alituista salaamista niinkuin hänen elämänsä

oli, -- kodin köyhyyden, oman sairaalloisen, onnettoman taipumuksensa,

-- on hän mahtanut jo varhain kipeästi kärsiä kouluaikuisesta

armottomuudesta ja tiedottomasta julmuudesta, millä kasvavat lapset

toisiaan kiduttavat. Liian arka, liian ylpeä toisten seuraa hakeakseen

ja tunnustaakseen oman yksinäisyystuntonsa, samaa seuraa kuitenkin

salaa ja hartaasti ikävöivä, täynnä varhaista ristiriitaa, nyreä ja

epäystävällinen, koska tunsi alati väärässä valossa esiintyvänsä,

koulussa yhtämittaa huolimattomuudesta nuhdeltu, -- sellainen oli tämä

virolainen Tuhkimus.

Hänen sulkeutuneessa, kipeässä lapsensielussaan asusti sentään toisiin

liittymisen tarve. Samalla kertaa kävi koulua myös toinen vändralainen

tyttö, Koidulan ikätoveri Lilly Suburg, josta myöhemmin tuli naisasian

ensimäinen tienraivaaja Virossa sekä novellikirjailija. Lilly Suburgiin

kiintyi lyhyeksi aikaa Koidulan arka ja kiihkeä sydän. Lilly

Suburgille, joka voimainsa takaa auttoi toverien hyljeksimää Lollaa,

lainaillen, mitä koulutarpeita toinen tarvitsi ja käyden hänen

kodissaan, uskoi Koidula salassa kirjoittelevansa runoja. Eräänä

iltana, molempien tyttöjen istuessa vanhalla, narisevalla sohvalla

Jannsenien asunnossa, -- äiti oli sairauden takia Tartossa, -- luki

Koidula toverilleen ensimäisen saksankielisen runonsa. Liikutus oli

suuri ja molemminpuolinen, tytöt istuivat aivan heltyneinä toistensa

kaulassa. Vaikutusta lisäsi, että Koidula kertoi isänsä aikovan

virontaa runon ja painattaa sen. Geninka häiritsi kuitenkin pahasti

runollisen tilanteen, ilmestymällä valittamaan, ettei Lolla ollenkaan

auttanut häntä ruuanlaitossa!

Lilly Suburgin ja Koidulan tunteellinen koulutyttöystävyys sai pikaisen

lopun, kun edellisen äiti näki hyväksi jyrkästi katkaista tyttärensä

kaikki vierailut Koidulan kodissa. Muuta naisystävää, paitsi uskollista

sisartaan Geninkaa, ei Koidulalla myöhemmin enää ollut.

Huolimatta kaikesta ulkonaisesta ja sisäisestä painostuksesta, jonka

alaisena Koidulan nuori elämä lapsuus- ja kasvinvuosina oli, täytyy

sentään ajatella, että hänen henkinen rakenteensa, hänen varsinainen

erikoisuutensa tänäkin aikana kasvoi, salassa ja mitään elonmerkkiä

itsestään antamatta; muuten ei voisi selittää sen äkillistä kypsyyttä.

Hänen luonteensa pohjapiirros oli epäilemättä jo nyt olemassa. Ei voi

ajatella Koidulaa yksinomaan suotuisan ajan tuotteena, koko hänen

sielullinen rakenteensa oli varmasti jo valmis, ennenkuin se pääsi

mihinkään kosketuksiin ajan kanssa, ennenkuin mitkään ajan aatteet

ehtivät sitä hedelmöittää. Varmasti emme tiedä mitään sen varsinaisesta

vapautushetkestä, emme edes, oliko sen kehitys äkillistä vaiko hidasta

murrosta, mutta tosiasiana voi kuitenkin pitää, että Koidula jo

Pärnussa ainakin osaksi pääsi nousemaan pitkällisestä lamaannus- ja

masennustilasta, joka kehitysiässä usein uhkaa juuri taidekyvyillä

varustettuja lapsia. Ainakin ovat hänen älylliset lahjansa, etupäässä

juuri helppous kirjoittaa, synnynnäinen, aito jannsenilainen kepeys

käytellä kieltä, myös viroa, jo tällöin selvästi näyttäytyneet.

J.W. Jannsen, jonka elämänsuunnitelma vähitellen alkaa kypsyä, -- hän

saa kauan aikaa turhaan pyytämänsä sanomalehtiluvan vuonna 1857,

jolloin _Perno Postimees_ ilmestyy, -- ei suinkaan voinut olla

huomaamatta, minkälainen apu ja tuki ja samalla halpa työvoima

kirjallisessa työssä hänellä oli varttumassa omassa nuoressa

tyttäressään. Luuvalon rasittamana Jannsen alkaa yhä enemmän turvautua

tyttärensä kynään, sikäli kun tämä koulusta vapautuu. Aluksi on

Koidulan työ ollut vain isänsä sanelun mukaan kirjoittamista tai

puhtaaksikirjoitusta, mutta hyvin pian hän on saanut itsenäisesti

ruveta kääntämään tai mukailemaan kertomuksia ja kirjoitelmia isänsä

monia julkaisuja varten. Näissä kirjoituksissa, jotka silloisen tavan

mukaan ilmestyivät sekä ilman tekijän että mukailijan nimeä, on Koidula

hämmästyttävässä määrin omaksunut isänsä tyylin ja kielen, niin että

olisi mahdoton ilman erityistä luetteloa eroittaa isän ja tyttären

kynäntuotteita.

Paitsi sitä muodostui jo Pärnussa Jannsenin kodista vuosien kuluessa

kokouspaikka ympäristön henkisesti heränneimmille asukkaille, nuorten

miesten ja naisten keräytyessä sinne laulua harjoittamaan, ja

vanhempien ihmisten puhelemaan ystävällisen ja vilkkaan koulumestarin

kanssa, jonka sisäisistä taisteluista yksin _Diarium_ tiesi. Mikään ei

ole luonnollisempaa, kuin että Koidulakin on ollut läsnä näissä

illanvietoissa.

Pärnusta käsin on myös jo vuonna 1863 ilmestynyt Koidulan ensimäinen,

erityisenä kirjana julkaistu mukaelma, "_Ojamölder ja tema miniä_"

(Ojamylläri ja hänen miniänsä), -- tuntemattoman alkuteoksen, kaikesta

päättäen saksalaisen mukaan, sommiteltu, itsessään kirjallisesti

ala-arvoinen kyhäelmä, jonka osaksi kuitenkin kauan aikaa

tuli yksin sekä Suomessa että Unkarissakin edustaa virolaista

novellikirjallisuutta. [Unkarilainen tiedemies _Hunfalvy_ lähti

matkalleen Itämerenmaakuntiin _Ojamölder_ taskussa!]

Mutta kaikki tämä on vain vaatimatonta ja hapuilevaa alkusoittoa. Läpi

lapsuuden salaisten kärsimysten, kestettyjen nöyryytysten ja häpeän,

alati rasittavan syyllisyystunnon, alkaa tunkeutua voitollisena

aavistus omasta rikkaudesta ja kauneudesta, -- tietoisuus omasta

poikkeuksellisuudesta, mutta ei enää painostavana ja masentavana, kuten

tähän saakka.