Esipuhe.
Johdanto.
Hämärä.
Tähdenlento.
Murros.
Hiljainen kohtalo.
Esipuhe.
Ryhtyessäni syksyllä vuonna 1911 keräämään aineksia virolaisen
runoilijattaren Koidulan nyt valmistunutta elämäkertaa varten, oli
päävaikeutena kaikkien varsinaisten esitöitten puute, elämäkerrallisten
ainesten ollessa vielä täydellisesti hajalla, lukuunottamatta _Eesti
Kirjanduse Seltsin_ (Virolaisen Kirjallisuuden Seuran) toimesta
julkaistua _Koidulan_ ja _Kreutzwaldin_ kirjevaihtoa. Olen sentähden
suuressa kiitollisuuden velassa kaikille lukuisille yksityisille
henkilöille, jotka ovat helpoittaneet työni alkuastetta. Ennen muita
pyydän saada lausua hartaimmat kiitokseni Koidulan langolle, tohtori,
tod. valtioneuvos H. Rosenthal'ille Tallinnassa, joka suurella
auliudella antoi käytettäväkseni sekä erinomaisen muistinsa säilyttämät
tiedot että useat hallussaan olevat, teokselleni korvaamattomat
perheasiakirjat, kirjeet ja valokuvat.
Samoin pyydän saada julkisesti esiintuoda kiitollisuuteni seuraaville
henkilöille: Koidulan tytär, neiti Hedvig Michelson, veljet,
painoasiaintarkastaja Harry Jannsen (k. v. 1913) ja lääketieteen
tohtori Eugen Jannsen, valtion arkeologi J.R. Aspelin (k. v. 1915),
kirkkoherrat J. Bergmann, M.J. Eisen ja W. Eisenschmidt, kirkkoherran
rouva Eugenie Hurt, rouva J. Jakobson, sanomalehdentoimittaja A.
Jürgenstein, kirkkoherrat M. Jürmann ja R. Kallas (k. v. 1913),
opettaja M. Kampmann, kirkkoherra J. Kerg, herra Aug. Krug, runoilija
Fr. Kuhlbars, kirkkoherra M. Lipp, lyseonopettajan rouva Emilie
Lundmann, rouva E. Nieländer-Aspe, herra Carl Niggol, rouva Annette
Raid, kirkkoherra W. Reiman, neiti Marie Rosenthal, neiti Lilly Suburg,
kirkkoherra M. Suigussaar, maisteri C.G. Swan, kirjailija K.E. Sööt, --
sekä kaikille muille, jotka tavalla tai toisella, suullisesti tai
kirjallisesti antamiensa tietojen kautta ovat olleet avuksi työssäni.
Paitsi sitä on minun kiitoksella mainittava, että _Eesti Kirjanduse
Seltsin_ arkisto on työni kestäessä ollut minulle avoinna.
Tartto, Kallaste, 1915.
_Aino Kallas_.
Johdanto.
Kansat, samoin kuin ihmiskuntakin, tarvitsevat henkisen elämänsä tueksi
vertauskuvia, symboleja, joihin keskittyy heidän voiman ja kauneuden
kaipuunsa. Nousuaikoina, henkisten liikkeitten ajanjaksoina, jolloin
muuten liikkumattomat pohjakerroksetkin järkkyvät, olkoon liikkeet
sitten uskonnollisia, kansallisia tai yhteiskunnallisia vaistoja
herättäviä laadultaan, tapaa syvempänä kuin muulloin symbolin tarpeen,
kaipuun nähdä ilmaa ja ihmisiä sähköittävä aate ruumiillistuneena.
Syntyy sankareita, joko todellisuudessa tai kansan mielikuvituksessa.
Syntyy henkilöitä, joitten henkinen kokoonpano on keskitetympi,
persoonallisuuden voimasäteily vahvempi kuin tavallisina aikoina,
henkilöitä, jotka ovat murtautuvan uuden aatteen voimakoneistona,
joitten agitatorinen, sähköllä kyllästetty olemus on luotu syviä rivejä
sytyttämään. Mitä heidän sankarikuvastaan puuttuu, sen korvaa kansan
luova mielikuvitus. Inhimilliset heikkoudet karisevat pois,
yksilölliset ominaisuudet yleistyvät kaikille yleisiksi, tyypillisiksi,
kansan aina runollisen hyperbolin päästessä käytäntöön, joka
syvimmältään ei ole muuta kuin hämärä, sisäinen pakko luoda
ilmaisumuoto itselleen, tarve nähdä korkeampi itsensä yhteen ainoaan
henkilöön keskittyneenä.
Tällainen vertauskuva, symboli, tähdenlento, jonka unohduksiin sammuva
rata on ulkopuolella useimpien näköpiirin, on Viron kansalle ollut
_Lydia Jannsen_, runoilijanimeltään _Koidula_.
[_Koidula_ nimeä (Koit = aamunkoitto), joka nyt on aivan yleisessä
käytännössä, ei runoilijatar itse ole keksinyt eikä edes ottanut
käytäntöön. Sitä käytti ensimäistä kertaa C. R. Jakobson vuonna 1867
julkaisemassaan lukemistossa, johon hän oli painattanut pari Koidulan
kirjoittamaa runoa, varustaen ne yllämainitulla runoilijanimellä.
Koidula itse on vain muutamia kertoja kirjeissään ja runojensa
käsikirjoituksissa sitä käyttänyt.]
Viron orjuudesta harmaat ja sodista veriset aikakirjat lienevät
useimmille pääpiirteissään tunnetut. Tuttu on vanhan kronikoitsijan
lause Liivinmaasta: "herrojen taivas, pappien paratiisi, muukalaisten
kultakaivos, talonpoikien helvetti!" Taisteltuaan suurella sitkeydellä
saksalaisia valloittajia vastaan, täytyi urhoollisen pakanaheimon
vihdoin antautua ylivoimaisen vihollisen armoille, joka tuodessaan
kristinuskon pakoitti maan varsinaiset asukkaat orjuuteen. Orjuutta
kesti milloin raskaampana, milloin lievempänä melkein seitsemänsataa
vuotta, Itämerenmaakuntain kuuluessa milloin mihinkin valtioon. Kaikki
maa oli aatelismoisioitten käsissä, ja virolainen talonpoika
oikeudeton, omaisuudeton, kokonaan riippuva vierasrotuisen isäntänsä
mielivallasta, joka saattoi estää häntä muuttamasta toiselle
paikkakunnalle, pahimmassa tapauksessa myydä hänet kuin
metsästyskoiran. Minkäänlainen sivistys tai kansallinen tietoisuus ei
ollut näissä oloissa mahdollinen, yhtä vähän kuin kansallisen
sivistyneen säädyn muodostuminenkaan. Se oli raskaan työn ja raippojen
aikaa, jolloin kansan yksilöllisyys tapasi ainoan ilmauksensa
kansanrunouden ja koristeellisen kansantaiteen näihin päiviin saakka
säilyneessä rikkaudessa.
Yhdeksännentoista vuosisadan vaihteessa saapui vihdoin Itämerenkin
rannoille maininki mailman keskustan suurista vapausmyrskyistä.
Tallinnanmaan talonpojat vapautetaan vuonna 1816 maaorjuudesta,
liivinmaalainen talonpoika vuonna 1819. Mutta todenteolla vaihtoi
vanha, vuosisatainen maaorjuus vain muotoa; siitä tuli työorjuuden
nimellä tunnettu uusi orjuusmuoto, joka kauan aikaa teki niin suurta
tuhoa kansan sekä aineellisessa että henkisessä elämässä. Talonpoika
oli tosin vapaa, mutta samalla maaton, hän ei saanut omistaa maata,
joka yhä pysyi moisioitten hallussa, vaan vuokrasi maansa moisioilta
mielivaltaisen sopimuksen mukaan, suorittaen vuokransa työssä ja
päivissä eikä rahassa. Entisaikaan oli aatelinen moisionomistaja
ainakin oman hyötynsä vuoksi ollut pakoitettu huolehtimaan maaorjiensa
välttämättömimmistä tarpeista, nyt kuului hänen etuihinsa puristaa
talonpojasta viimeinenkin veritilkka. Näissä oloissa oli kaikki
taloudellinen ja henkinen vaurastuminen tuiki mahdotonta, ja
kaikenlaiset sairaalloiset ilmiöt kansan elimistössä, kuten
haaveelliset uskonnolliset lahkoliikkeet ja siirtolaisuus, toiselta
puolen taas yhä uudistuvat veriset työorjien paikalliskapinat, jotka
yhtä verisesti tukahdutettiin, olivat seurauksena olojen
luonnottomuudesta.
Mutta ei mikään osoita niin selvästi tämän pienen ja näköjään
vähäveriseksi vaivautuneen rodun sisäistä elinvoimaa, kuin nopea,
kaikinpuolinen nousu, joka seurasi työorjuuden vuonna 1862 tapahtuvaa
lopullista lakkauttamista. Tästälähtien oli talonpojilla mahdollisuus
lunastaa maansa omakseen sekä maksaa vuokransa rahassa, ja se saa
aikaan perinpohjaisen muutoksen itämerenmaakuntalaisissa
maanomistusoloissa. Yli valtiollisen vainion kulkevat
hallitsijavaihdoksen tapahduttua vapaammat tuulet, eletään Aleksanteri
II:sen ensimäisen hallituskauden toivorikkaissa merkeissä. Alkaa
liikkua, saada eloa ja väriä harmaa raaka-aines, jonka virolainen
väestö, nimetön maarahvas, saksalaisten isäntiensä "epäihmisiksi"
(Unmenschen) ristimä, tähän saakka oli muodostanut. Kuolleeksi luultu
ja kuolleeksi tuomittu kansa, jonka kansatieteellistä ja kielellistä
muistomerkkiä varten enimmäkseen saksalaissyntyiset estofilit
vuosisadan alkupuolella olivat keränneet unohduksiin joutuneita
kansanrunouden tuotteita, osoittaa taas selviä ja pettämättömiä
elonmerkkejä. Maanlunastuksen mahdollisuus tekee samalla varallisuuden
keräytymisen virolaisiin käsiin mahdolliseksi, ja se tapahtuu
odottamattoman nopeasti, varsinkin Liivinmaan sydämessä, avaten taas
puolestaan syntyperäisille virolaisille tien korkeampaan sivistykseen
paljoa suuremmassa määrin, kuin se tähän saakka oli ollut mahdollista.
Aate pienten kansayksilöjen elämänoikeudesta alkaa vihdoin itää Peipsin
ja Itämerenkin välisellä maakaistaleella. Alkaa ilmestyä runsaammin
virolaista kirjallisuutta, joskin kaikkein vaatimattominta lajia,
virolainen sanomalehti, _J. W. Jannsenin_ toimittamana, näkee
päivänvalon. Mutta ehkä suurin merkitys, joskaan ei virolaisen
kansallistajunnan muodostumiselle, niin ainakin sen valveutumiselle oli
_Fr. R. Kreutzwaldin_ vuonna 1861 ilmestyneellä _Kalevipoeg_-
eepoksella, yrityksellä sulattaa hajanaiset lyyrilliset ja eepilliset
kansanrunon katkelmat sekä suorasanaiset sankarisadut yhtenäiseksi
kertomarunoelmaksi Kalevalan malliin. Kalevipoegin aikaansaamaan
vaikutukseen nähden on melkein samantekevää, mihin tuloksiin nykyinen
erittelevä tutkimus on tullut Kreutzwaldin oman luovan työn ja
kansanrunon toisiinsa suhtautumisesta. Sen ilmestyessä tervehdittiin
sitä kansanhengen välittömänä tuotteena, henkiseen kehitykseen
kykenemättömänä pidetyn kansan voimannäytteenä, joka samalla antoi
sille takaisin taruina kuvastuvan, sankarillisen menneisyyden.
"Kalevipojan uudestaansyntyessä syntyi entisestä orjajoukosta ilmoille
Viron kansa", sanoo siitä virolainen historioitsija W. Reiman. "Tuulen
nopeudella kulki tieto kautta maan ja herätti ihastusta, herätti
samalla epäilyäkin. Oli kuin ihme vierasten mielestä, että köyhä,
halveksittu kansa olikin niin rikas, että sen povessa piili moisia
aarteita."
Varsinaisen näkyvimmän ilmauksensa saa herännyt virolainen
kansallistunto kuitenkin vuonna 1869, n.s. vapauslaulujuhlassa, joka
vietettiin Tartossa orjien vapautuksen viisikymmenvuotispäivän
muistoksi. Silloin puhkesi ensi kertaa ilmoille yllättävänä ja
sytyttäen nuori kansallinen yhteishenki, vieden epäröivät ja
kahdenvaiheilla olijat mukanaan. Veljeys, suuri optimismi,
kaunopuheinen isänmaallisuus, ovat tämän lyhyen, nyt jo niin kaukana
kangastavan kansallisen kevätajan ominaisuuksia; sillä oli, kuten aina
tämäntapaisilla ajoilla, läpeensä lyyrillinen luonne. Se ei suinkaan
ollut vailla käytännöllisesti toteutettavia alotteita, päinvastoin
saavat siitä alkunsa monet virolaiset sivistyskeskukset, kuten _Eesti
Kirjameeste Selts_ (Virolaisen Kirjallisuuden Seura), _Eesti
Põllumeeste Selts_ (Virolainen Maanviljelysseura), teatteri- ja
lauluseura "_Vanemuine_", puhumattakaan omakielisen korkeamman
oppikoulun, Aleksanterikoulun, unelmasta, joka koko maan käsittävine,
satatuhatta ruplaa tuottavine keräyksineen ehkä parhaiten vastasi ajan
haaveellista ihanteellisuutta. Mutta huolimatta näistä näkyvistä ja
kouraantuntuvista tuloksista oli ajan kaikkein luonteenomaisin piirre
kuitenkin juuri tarttuva, henkilöstä toiseen siirtyvä innostus.
Tämän toukohetken, Viron "heräämisajan", tulkki oli Koidula, hän, joka
itse on lausunut: "on synti, suuri synti olla pieni suurina aikoina,
jolloin ihminen voi luoda ajan". Viron kansallinen kevät olisi vailla
runollisuuttaan ja romanttista hohdettaan ilman Koidulaa. Muutamina
vuosina, jotka mahduttavat Koidulan varsinaisen julkisen elämän, hänen
tähdenlentonsa, ruumiillistutti hän kaiken runouden, liekkivän tulen ja
intomielen, joka etsii ilmaisuaan kansallisessa joukkoliikkeessä,
olkoon viimemainittu kuinka maantieteellisesti rajoitettu ja
mittakaavaltaan pieni tahansa. Jos tahtoo tuntea Viron kansallisen
herätyksen sähkön, joka nykyään hyödyllisenä käyttää niin monia
koneita, alkuperäisessä, miltei aineettomassa muodossaan, ei sitä
mistään niin puhtaana säilyneenä tapaa, kuin Koidulan isänmaallisista
valitus- ja riemuhymneistä. "Vanemuisen tytär", "Emajoen satakieli",
"vapauslaulujuhlan hengetär", ne ovat kaikki Koidulan aikalaisten
hänelle antamia epiteettejä, joissa niissäkin tuntuu ajan liioiteltu ja
ihannoiva lyyrillisyys, samoin kuin erään aikalaisen lausunnossa: "hän
ei ollutkaan ihminen, vaan yksinomaan ilmaa, korkeammasta mailmasta
kotoisin".
Luonnollista on, että Koidulan tapainen henkilö, joka vielä lisäksi
elämänkulkunsa ja ennenaikaisen kuolemansa kautta pian poistui
näkyvistä, nopeasti ikäänkuin kadotti inhimilliset piirteensä. Niinkuin
melkein ainoa hänestä näihin saakka tunnettu valokuva on ollut
suurikokoinen, jäljennöksinä paljon levinnyt kuva, joka näyttää
tuuheat, vapaasti valuvat kiharat, vain Jeanne d'Arcin töyhtökypärää
vailla, rohkean otsan, palavan katseen, voimakkaan päänliikkeen,
sanalla sanoen, hänen runoilijapiirteensä, niin on hänestä yleisessä
tajunnassa olemassa sisäinenkin, niinsanoakseni paraatikuva, joka on
yksinomaan säteilyä ja haltioitumista, kuin päähenkilö väkirikkaassa
maalauksessa, taustana kansallisen aamunkoiton heleät värit.
Kuva ei ole väärä, se on vain yksipuolinen. Koidula kokosi todella
lyhyen nousukautensa aikana, joka samalla oli hänen kansansa
nousukausi, ympäristönsä polttosäteet itseensä, heijastaen ne oman
sielunsa hehkulla takaisin. Mutta yleisessä tietoisuudessa elävän
sankaritarkuvan varjoon on tähän asti tuiki hävinnyt kelmeäihoinen,
toverien karsaasti katsoma, ilottomassa kodissa kasvava tyttölapsi,
samoin nuori tyttö, joka toisten huvitellessa on raueta raskaan
työtaakkansa alle, joka sanoo itsestään: "ainoastaan veden saan
ilmaiseksi, siihen kuuluva leipä on sangen kallista", joka pitkiin
aikoihin ei uskalla uhrata ajatustakaan yksilölliselle onnelleen.
Sankaritarkuvan takia ei ole nähty naista, joka koko olemustaan
häviöllä uhkaavaan pyörteeseen joutuneena vaivoin saa pelastetuksi
senverran elinvoimia, että niitä riittää vielä muutamiksi vuosiksi. Ja
vihdoin ja viimein on tuiki unohtunut vanhentuva, yksinäistyvä nainen,
joka maanpaossa meren saarella käy toivotonta taisteluaan vähittäistä,
mutta sitä varmempaa tukehtumiskuolemaa vastaan.
Koidulan kohtaloa vastasi suurissa piirtein myös Viron kansallisen
herätyksen kulku. Niin suurella innostuksella puhjennut, niin suurella
ihanteellisuudella alussa vaalittu liike särkyy pian sorasoinnuiksi ja
sisäiseksi epäsovuksi. Alkavat kansalliset eripuraisuudet,
puolueriidat, joilla on niin suuri sijansa Viron lyhyessä
viljelyshistoriassa, loukkausten ja syytösten tulva kummaltakin puolen.
Koidula eli kyllin kauan nähdäkseen murhenäytelmän alun, loppua hänen
sensijaan ei tarvinnut nähdä: virolaisen vaapsahaispesän yli
laskeutuvaa raskasta kättä, jota yhtäkkiä seurasi kuolonkaltainen
hiljaisuus. 80-luvun loppupuolella alkavaan järjestelmälliseen
venäläistyttämiseen hautautuivat nekin kevätajan touot, joita sisäinen
eripuraisuus ei ollut ehtinyt hävittää. Eesti Kirjameeste Selts
suljetaan, Aleksanterikoulu avataan kansanvaroilla, mutta
venäjänkielisenä, maan hallinto, tuomioistuin ja koululaitos
venäläistytetään, ei vähitellen, vaan yhdellä kertaa. Näennäisesti
näyttää kaikki elämä sammuvan, entiset merkkimiehet ja johtajat ovat
joko kuolleet, kuten G.R. Jakobson ja Fr. R. Kreutzwald, tai itsensä
varjoja, kuten J.W. Jannsen, tai vaikenevat vapaaehtoisesti, kuten
Jakob Hurt. Viro elää harmaat vuotensa, kuten vähää varhemmin sen
symboli, Koidulakin.
Koidulan merkitys kirjailijana on enemmän tai vähemmän paikallista
laatua, pienen kieliryhmän kahleisiin auttamattomasti kytketty, mutta
sellaisenaan pysyvää laatua. Aika ja paikka rajoittavat hänen
parhaatkin tuotteensa, -- isänmaalliset runot, -- emmekä voi ajatella
niitten muualla tapaavan tarpeellista kaikupohjaa. Vaikka kielenkin
voittamattomilta tuntuvat esteet raukeisivat, vaatisivat hänen tuliset
vapaus- ja valitushymninsä sentään siksi paljon esitietoja ja olojen
tuntemusta, voidakseen vieraallekin täysin nautittaviksi muuttua, että
se vain poikkeustapauksessa lienee mahdollista. Virolaisessa
kirjallisuudessa ne sensijaan aina tulevat hänelle takaamaan
kunniapaikan.
Koidulan päämerkitys, johon samalla hänen isänmaallinen
runoilijakutsumuksensa sisältyy, on epäilemättä haettava hänen
agitatorisesta, henkilökohtaisesta vaikutuksestaan aikalaisiinsa. Hänen
suurin ansionsa oli hänen pelkkä olemassaolonsa. Isänsä tyttärenä,
monine henkilökohtaisine suhteineen kansansa merkkimiehiin, laajalle
ulottuvan kirjevaihtonsa kautta, oli hän muutaman lyhyen vuoden Viron
kansallisen liikkeen keskeisenä lämmönlähteenä.
Tällaisenakin on Koidulan merkitys vain paikallista laatua, rajoitettu
miljoonapäisen, valtiollisesti merkityksettömän kansan keskuuteen.
Mutta yli kansallisuusrajojen kasvaa sensijaan hänen elämänsä
inhimillinen traagillisuus. Hänen kohtalonsa sekä naisena että ihmisenä
tarjoo runsaasti sielullista mielenkiintoa, siksi paljon on siinä
yleisinhimillistä murhenäytelmää, siksi paljon sekä epäedullisista
oloista, että hänen oman olemuksensa ristiriitaisuudesta kasvanutta
kärsimystä.
Ihmisenä, sisimmältä olemukseltaan hän kuului tuli-sieluihin, jotka
ovat luodut ikänsä palamaan, kirkkaasti leimuten, kuten uhriliekki,
mutta joitten käyttämätön voima olojen pakosta on tuomittu tuhoamaan
oman asuinsijansa.
Olen ollut pakoitettu lisäämään Koidulan yleiseen tietoisuuteen
syöpyneeseen kuvaan useita inhimillisiä piirteitä. Olen kosketellut
hänen elämässään kohtia, joista henkilön eläessä hienotunteisuus
vaikenee. Olen tehnyt sen vakuutettuna, etteivät inhimilliset
heikkoudet ja epäkohdat voi vähentää Koidulan olennon ja elämän
suuripiirteisyyttä, mutta kyllä tuoda hänet inhimillisesti lähemmäksi.
Vasta tällaisena, tuntemattomilta ilmoilta ja hämäryydestä tullutta
lentotähteä muistuttavana, joka hetkeksi piirtää kimmeltävän ratansa
Viron harmaalle taivaalle ja sammuu Suomenlahden sumuun, vasta
tällaisena Koidulan kohtalo todella kasvaa vertauskuvaksi kokonaisen
kansan lyhyestä kevätunesta, joka alkoi vapauslaulujuhlan säveleissä ja
vihdoin vaimeni vuosia kestäväksi hiljaisuudeksi.
Traagillisena persoonallisuutena on Koidula Viron kansallisen kevään
symboli.