Oleskellessani Hildesheimissä Bernward piispan luona, joka vielä 900
vuoden perästä siellä elää töissään, tapahtui eräänä iltana kun täysikuu
loisti, että kohtasin miehen, joka oli kaksi kertaa niin vanha kuin
piispa ja vielä vaelteli joukossamme. Se oli pienellä kapealla
Juutalaiskadulla, joka raastuvantorille päin käy ahtaammaksi ja lopulta
niin ahtaaksi, että taustalla oleva kuu näytti hopeaviivalta, joka oli
vedetty väli kahden ijäkkään korkeapäätyisen, ulkoneumilla ja
pikkutorneilla varustetun talon. Näin jotenkin korkeakasvuisen haamun
viitan tapaisessa nutussa käyvän edelläni, aloin aavistaa ja kiirehdin
askeleitani niin, että ennen häntä ennätin kadun päähän, jolloin
käännyin ja, aivan oikein, tunsin nuo omituiset kasvot. Haamu oli
Ahasverus. Kasvot eivät olleet uurteisemmat kuin ensi kertaa
tavatessamme, kun hän, käväistyään "Lentävällä hollantilaisella", oli
matkalla Prometeuksen luo Armenian vuorille, eikä hän juuri näyttänyt
iloisemmalta kuin silloin. Me tervehdimme vanhoina tuttavina, ja kun
Rolandin kaivon luona olevalla penkillä ehdotin keskustelua, ei hänellä
ollut mitään sitä vastaan.
-- Mitä sinulla on sanomista tai mitä tahdot, että minä sanoisin? hän
kysyi.
-- Mitäkö tahdon, että sanoisit? Mahdotonta, että voisit puhua kaikkea,
mitä sinulta tahtoisin kuulla: kokemuksesi, joita olet tehnyt pian
kaksituhatvuotisella matkallasi maan päällä. Voipiko olla niin lähellä
verratonta tiedon lähdettä, tahtomatta siitä ammentaa? Mitä kaikki
historialliset arkistot ja kirjastot merkitsevät sinun suhteesi?
-- Sinä olet edelleen yhtä tiedonhaluinen menneisyydestä?
-- Luonnollisesti.
Ahasverus pudisti päätään ja katsoi ihmeellisin silmin kuuhun.
-- Minä olen yhtä arvoton, kuin historialliset arkistot. Mennyt on
arvotonta; tuleva myöskin. Ihmissuku on kuoleva pois, planeettimme
häviää, aurinkomme sammuu. Missä silloin on tieto, jota olemme koonneet?
Missä tavoittelumme ja kilvoittelumme hedelmät? Älä kuitenkaan luule,
että olen välinpitämätön siitä, mitä on tapahtunut ja tapahtuu! Ajan
kamaluus, jota minä enemmän kuin kukaan olen kokenut, tuntuisi minulle
kamalammalta, jollen jotakin toimisi, milloin menneitä, milloin tulevia
asioita tiedustellen. Mitä tulevaan aikaan tulee, etsiskelen merkkejä
sukumme häviöön. Todella viehättävä tutkiskelu.
-- Anna minulle siis nämä merkit!
-- Kuule yksi monista! Voit uskoa minua eli et; mutta olen tehnyt sen
huomion, että, huolimatta kaikkein tieteellisten rientojen kasvamisesta,
ihmiset tulevat yhä vähemmän tiedonhaluisiksi. Nuorison tiedonhalu
sammuu nyt aikaisemmin kuin muinoin. Mitä tulee pyrkimiseen tunkea
takaisin kuluneeseen aikaan, rajoittuu se yhä enemmän viralliseen
palkkiotutkimukseen, jota virkavelvollisuudesta harjoitetaan. Tiedät
epäilemättä, mitä tiedonhalu menneisyydestä on, suuressa katsottuna. Se
on ihmissuvulle samaa kuin tahto ja kyky muistaa, muistella on
ihmiselle. Kun hänessä tämä tahto -- lopullisesti kaikki kyky riippuu
halusta ja tahdosta -- kun se höltyy, niin siinä on merkki, että vanhuus
on tullut ja kuolema on lähellä. Menneille suvuille esi-isät olivat
pyhät, ja perintötarut heidän teoistaan kallein kaikista aarteista.
Meidän päivinämme pitäisi olla teollisuudenharjoittajan jotakin
erinomaista lajia, jos mieli, että hän ei polttaisi heidän luitaan, suo
mun sanoa, saapasmusteeksi ja kaikkia todistuksia heidän töistään
tuhaksi, jos siihen olisi tilaisuutta ja sillä ansaitsisi vähäsen
kultaa. Mitä vastaisuuteen tulee, niin kuinka monta niitä on, jotka
siitä välittävät? On totta, että yhteiskunnat pitävät huolta, joskin
vaivoin ja vastuksin, lasten kasvatuksesta, jotta ei heti lähimmässä
sukupolvessa hukuttaisi. Mutta onko se sitä huolta rodun
kestäväisyydestä ja kukoistamisesta halki vuosisatojen, josta vanhat
kansat tunnettiin? Ei. Ja ne, jotka ovat kasvaneet heidän kouluissaan,
mitä kaikkein useimmat niiden joukossa tästä ajattelevat? Etkö ole
nähnyt nuorien hämmästystä, jos ukko istuttaa puun, jonka hedelmiä hän
ei voi toivoa itse saavansa nauttia? Ei, ystäväni, enemmän ja enemmän
irtaantuvat solmut menneen, nykyisen ja tulevan väliltä. Enemmän ja
enemmän eletään silmänräpäyksen elämää. Mutta luuletko että ketju, jonka
silmut irtaantuvat toisistaan, on kauvan kestävä? Ihmissuku lähenee
loppuaan. Se on lohdutukseni. Ilkeä Grottemylly lakkaa jauhamasta. Se ja
minä saamme levon.
Minä kiinnyin sanaan "Grottemylly", joka tuli odottamatta vanhan
israelilaisen huulille.
Taru kertoo, että jättineidot Fenja ja Menja olivat huvitelleineet
heittämällä manalasta kaksi kalliota Midgardin pinnalle. Joku teki
näistä kallioista myllynkivet ja lahjoitti ne kuninkaalle Frode
Fridleifinpojalle. Kohtalo tahtoi, että samat jättineidot joutuivat
vangiksi eräässä Svitiodin sodassa ja myytiin orjattarina Frodelle, joka
antoi heidän vääntää Grotteksi kutsuttua myllyä. He jauhoivat kultaa ja
turvallisuutta kuninkaalle ja rauhaa hänen kansalleen ja hyvää tahtoa
ihmisten välille. Mutta kun Frode, kullanhimon paaduttamana, kielsi
heiltä tarpeellisen levon, jauhoivat he tulta ja kuolemaa hänen
ylitsensä ja antoivat myllyn käydä sellaista vauhtia, että kivet
halkesivat ja pystypuut ryskyivät kokoon.
Huomasin, että tämä taru oli hyvin tuttu Ahasverukselle. Tunsipa hän
paljoa vanhemman painoksenkin siitä, jonka oli kuullut kun ensimmäisellä
vuosisadalla Kristuksen jälkeen teki ensi matkansa Svitiodiin.
Grottemylly, hän sanoi, oli, sen mukaan kuin uskottiin, ääretön. Se oli
suuri kuin maailma. Sen keskipylväs oli maailmanakseli, jonka ympäri
taivas, sen päällyskivenä, kierti. Se jauhoi kulta-ajan iloa ja onnea
ihmisten ensimmäisille sukupolville. Sinun isäsi, samoin kuin minunkin,
ovat kuvitelleet mielessään paratiisin ihmiskunnan lapsuudelle,
huomautti matkamies. He ovat, niinkuin minunkin, kuvitelleet, että
paratiisi suljettiin synnin, itsekkäisyyden tähden, joka on saanut
yleiskäypäisen vertauskuvansa kullanjanossa. En tiedä, onko
paratiisitarulla todellisuutta takanaan. Niin paljon kuitenkin voin
sanoa, että on psykolooginen erehdys, jos tätä tarua vastaan vedotaan
todisteluihin, että me alkuaan emme tunteneet metallien käytäntöä, ja
täytyi asuamme maakoloissa ja kallioiden luolissa muinaismaailman
petolaumojen ympäröiminä. Niinkuin ei ehdoilla, jotka nykyajan ihmisistä
tuntuvat kovilta, olisi voinut elää onnellisena, ihanpa ylen
onnellisena! Unhotetaan, että ihmissuvun lapsuudenfanttasiia on voinut
luoda loistoa ja kauneutta kaikelle, myöskin vaivoille, vaaroille ja
kuolemalle. Unhotetaan, että uskollisuus ja rakkaus saattoivat tehdä
onnelliseksi silloin niinkuin nytkin, vieläpä enemmänkin. Tiedän jotakin
siitä. Kaukaisia kansoja, joita pidetään huonoimpina, alhaisimpina,
onnettomimpina kaikista, olen nähnyt matkoillani ja niitä tarkastanut jo
aikoja ennen, kuin eurooppalaiset kuulivat niistä puhuttavankaan.
Luuletko, että Afrikan buskmanit olivat onnettomia ennen kuin saivat
valkoisia herroikseen? He eivät voineet kuvitella itselleen parempaa
maailmaa kuin se, johon olivat joutuneet: he metsästivät yhdessä,
jakoivat saaliin, eivät hyljänneet sairaita ja haavoitettuja, eivät
valhetelleet, eivät pettäneet, olivat lapsirakkaita ja osoittivat
vanhoille kunnioitusta. Kysy Johan van der Weltiltä, Burchellilta,
Muffatilta, seuraajaltani heidän joukossaan, liioittelenko kun sanon,
että he olivat onnellisia. Ja missä löydät elämäniloa, jollet
yhteiselämässä ja yhteistyössä ystävällisten ja uskollisten
kanssaihmisten kera, jollet rakkaudessa ja ystävyydessä ja siinä
lapsellisen raittiissa ja iloisessa mielenkuvitusvoimassa, joka tekee
vaaran seikkailuksi, vaivan leikiksi, kuoleman portiksi, joka avautuu
hymyileviin maisemiin? Oi sitä alppienraskasta tyhmyyttä, joka luulee
onnea muualla voitettavan! Minne kuljen, peittävät itsemurhaajat, jotka
ovat tuota tyhmyyttä sairastaneet, tielläni yhä useampia hekatombeja.
Minne kuljen, löydän tielläni elämänikävää, usein alhaiseen mieleen
yhtyneenä, niissä jotka ovat voittaneet kultaa, ja tyytymättömyyttä,
epätoivoa, sanoin selittämätöntä kurjuutta niiden joukossa, jotka sitä
eivät ole saaneet. Ei, niin varmaan kuin totuutta on olemassa ja niin
varmaan kuin syvimpiä totuuksia ei milloinkaan ole voitu ilmi tuoda
paremmin kuin kuvaannollisessa muodossa, niin varmaa on, että taru
Grottemyllystä on tosi, että se vielä käy, että se joka vuosi tulee
raskaammaksi, vaatii suurempia työvoimia, vaatii sen mukaan yhä
villimpää kiertovauhtia akselinsa ympäri ja että se, missä vika
lieneekin, jauhaa voi-huutoja ja kirouksia lisätyssä määrässä maan yli.
Tokkohan ainoastaan tämän kurjan planeetin yli? Minä pelkään, että se
jauhaa tuolla ylhäälläkin -- Ahasverus näytti tähtiä kohti -- että koko
maailman kaikkeus on Grottemylly. Tulkoot silloin daimoonit pian ja
tarttukoot sen vääntitankoon ja kiidättäkööt niin, että se jauhaa oman
itsensä pirstaleiksi!
Ahasverus nousi. Hän aikoi lähteä, mutta pidättyi ja ojensi minulle
pergamenttikäärön. Kah tässä, hän sanoi, minä merkin muistiin silloin
tällöin ajatuksiani ja saamiani vaikutuksia. Äsken istuin tuolla
Juutalaiskadulla erään israelilaisen ukon luona, joka on jälkeläisiäni
suoraan alenevassa polvessa, muuten lapsenhurskas sielu ja auttamaton
optimisti, ja toivoo kaikkea hyvää kaikille ihmisille Herra Sebaotilta.
Siellä sen kirjoitin.
Ahasverus meni.