Kuuma taistelu oli käynnissä, yksi Kaarle XII:n ja koko
maailmanhistorian kaikkein kuumimpia. Se oli Kuurinmaalla,
Gemauerthofissa, missä ruotsalaisen ja suomalaisen sotajoukon oli
torjuttava eteenpäin työntyväin venäläisten raivoisa hyökkäys.
Tuntikausia oli jo oteltu onnen vaihdellessa, eikä ollut tietoa,
kummalle puolelle voitto kallistuisi.
Porin rykmentti taisteli Ruotsin armeijan vasemmalla sivustalla. Se oli
äsken saanut käskyn ylipäälliköltä, kenraali Lewenhauptilta, rynnätä
eteenpäin, ja olikin edennyt kappaleen, mutta tämä ryntäys oli sille
tullut sangen kalliiksi. Pistinseinänä seisoi venäläinen ylivoima
vastassa; se peräytyi tosin vähän ja verkalleen, mutta niitti
väistyessään hyökkääjiltä paljon miehiä. Ryntäys oli pysähtynyt.
Äskeisellä taistelupaikalla, avoimella kentällä, kulki rykmentin
sotapappi, joka samalla toimi haavurina, haki haavoittuneita, joille
hän heti antoi ensi avun ja joita hän sieltä sitten kannatti
kenttäsairaalaan, sekä jakoi sakramenttia kuolemaisillaan oleville. Hän
kulki siellä papinkauhtanaan ja litteään barettilakkiin puettuna
miehestä mieheen, kentän poikki vinkuvia luoteja pelkäämättä, kokonaan
laupeustoimeensa vaipuneena, -- tuon hengenmiehen liikkuminen
taistelukentällä, tulevain ja meneväin sotilaiden keskellä, teki oudon,
tavallaan rauhoittavan vaikutuksen.
Sotapappi -- hän oli Turun poikia, Gabriel Lauraeus nimeltään -- saapui
taas uuden kaatuneen luo, kumartui häntä katsomaan ja tunsi miehen
lapsuudentoverikseen, jonka kanssa hän Turun laitureilla oli leikkinyt
ja täällä rykmentissäkin, pitkän sotaretken varrella, usein
seurustellut. Olkapää oli miesraukalta murskaksi ammuttu; hän ei
päässyt nousemaan paikaltaan, mihin oli kepertynyt, mutta hän eli
kuitenkin vielä ja pälyi väsynein, apua rukoilevin katsein eteensä. Kun
Gabriel kumartui hänen ylitseen, kirkastuivat hänen kalpeat, kärsivät
kasvonsa, ja hän koetti vaivalloisesti liikuttaa toista, tervettä
kättään kohottautuakseen.
-- Maltahan, makaa vain hiljaa, puheli pappi ystävällisellä,
lohduttavalla äänellä. -- Tulenhan avuksesi, näytä haavasi; pahaksipa
ovat olkaluusi pirstoneet, mutta kyllä me tästä vielä selvitään ...
maltahan, kun tukitaan reikä ... sitten sotilaat tulevat kantamaan
sinut täältä pois...
-- En jaksa malttaa, valitti haavoittunut. -- Auta minut pystyyn, ehkä
jaksaisin sinuun nojaten kävellä.
-- No koetetaan. Halusi pelastua ja elää on siis hyvin suuri?
Haavoittunut huohotti raskaasti, mutta vastasi toivon elpyessä:
-- Makasin äsken tainnuksissa, virkosin sitten, ja luulin, että minun
täytyy jäädä tähän kuolemaan... Vain se, joka on ollut niin lähellä
kuolemaa, tietää minkä arvoinen elämä on. Ei, minä en tahdo nyt erota
elämästä, auta minut pois tästä ruumiiden joukosta...!
-- Sen teen, rauhoitu! Tässä täytyy vain panna ensi side olkapäähäsi,
että et juokse kuiville ... kas näin!
Leikatessaan siinä auki kaatuneen verisiä vaatteita ja asettaessaan
käärettä ammottavaan haavaan pappi puheli yhä tuttavalleen
rauhoittavasti:
-- Sinulla on tyttö odottamassa Turussa, tunnenhan hänetkin ... niin,
kyllä sinä tästä haavasta huolimatta vielä pääset hänen luokseen.
Sinnekö ikävöit?
-- Niin. Ja kotiini, kotiini! Tiedän, että äitini minua muistelee joka
hetki, hän on nytkin tuskissaan, sen tiedän, hän tuntee, että olen
henkihieverissä. Tahdon niin kernaasti päästä hänen luokseen, astua
vielä hänen eteensä ja sanoa: Äiti, minä elän sittenkin...! Oi, minä
näen hänen riemunsa...
-- Ja sitten kai haavasta toivuttuasi lähdet uudelleen sotimaan?
-- En, ystävä, en koskaan enää. Minä olen oikeastaan aina tätä
sotimista kammonut ja nyt, kuoleman kieliin jouduttuani, sitä
kauhistun. Eikö totta, oikea olkapääni on niin pahasti ruhjoutunut,
ettei minusta enää ole pyssyn kantajaksi. Pääsenhän sitten invalidina
palaamaan Suomeen, Turkuun; siellä rupean jotakin pientä työtä
näpertelemään ja elän vielä monet vuodet...?
-- Niin toivon. -- Pappi-haavuri oli pannut haavaan ensi siteen ja
koetti nyt kaatuneen vyöllä sitoa ja tukea hervotonna repattavaa
käsivartta. Se toimitus koski sairaaseen kovasti, hänen kasvonsa
vääntyivät taas tuskaisiksi ja hänen silmänsä kävivät jälleen
raukeiksi, -- hän oli liian heikko. Hetkinen vielä sitä verenvuotoa, ja
hän olisi varmaankin ollut vainaja, tuumi pappi ystäväänsä autellen. Ja
hän virkkoi hetken kuluttua:
-- Jos en nyt olisi sattunut avuksesi tulemaan, jos veri haavastasi
olisi päässyt juoksemaan kuiville, jos siten olisit jäänyt kuolemaan
tähän paikkaan, olisitko sitä ennen muistanut ajatella sielusi
autuutta, olisitko rukoillen jättänyt itsesi Jumalan haltuun?
Ajattelitko sitä ollenkaan?
Haavoittunut vitkasteli hetkisen vastatessaan ja virkkoi sitten:
-- En, Gabriel, en muistanut. Odottelin vain apua ... janosin elämää,
en uskonut lopun olevan niin lähellä. Ajattelin vain kotiani ja äitiäni
ja halusin elää, tavatakseni heidät.
-- Olisi sinun ollut ajateltava sieluasikin ... loppu olisi saattanut
tulla minä hetkenä tahansa... Nyt saat vielä armon aikaa, pidäpäs se
mielessäsi... No, koetetaanhan nyt taas nousta...
Roteva, voimakas pappi nosti haavoittuneen tuttavansa maasta. Tämä
yritti varautua omiin jalkoihinsa, mutta ei siitä paljon mitään
tullut ... jokainen liike vihlaisi särjettyä ruumista. Kantamalla lähti
pappi sen vuoksi viemään voimatonta taistelukentältä syrjään, kunnes
tapaisi paarit... Verkalleen se kulku kävi, ja luodit vinkuivat taas
entistä vinhemmin kentän yli, oli kuin rintama jälleen olisi painunut
taapäin.
Pappi ajatteli, että jos häneen nyt luoti sattuisi, jos hän kaatuisi,
niin he kepertyisivät molemmat. Mutta niin ei saa käydä ... päätteli
hän ja ponnisteli voimiaan kiirehtiäkseen suojaan. Niin voimakas on
elämänhalu tällä nuorella miehellä, niin hartaasti hän toivoo
pääsevänsä vielä kotiinsa ... hänet on nyt pelastettava, että hänelle
jää aikaa vielä ajatella sielunsakin autuutta. Eteenpäin...!
Hetken kuluttua haavoittunut luuli taas jaksavansa varautua
jalkoihinsa, ja pappi laski hänet varovasti maahan, taluttaen häntä
puoleksi kantamalla edelleen...
-- Tuossa on jo lähellä metsän rinta, lohdutti pappi, -- siellä ollaan
turvassa.
-- Siellä, noin lähellä, on siis pelastus...
Mutta juuri silloin tuli eksynyt vihollisluoti takaapäin ja iski
haavoittuneen miesraukan selkään. Hän retkahti raskaasti taluttajansa
käsivarrelta, luhistui kuin tyhjä säkki maahan. Ja kun Lauraeus
kumartui kannettavaansa katsomaan, ei pihahdustakaan enää lähtenyt
puhkiammutusta rinnasta. Hänen edessään oli vainaja.
Auttaja ei sitä ensiksi tahtonut uskoa. Mutta kun hän sen todeksi
tajusi, silloin karmaisi suru ja suuttumus ja sanomaton katkeruus
syvästi hänen monissa verileikeissä pitkän sotaretken varrella
karaistua sydäntään. Tyrmistyneenä hän oli ensiksi itsekin luhistua
siihen paikkaan. Olihan hän niin iloinnut voidessaan auttaa turvaan ja
elämään tuon nuoren miehen, joka rakasti elämää niin kiihkoisasti eikä
siitä mitenkään olisi tahtonut erota ... hän oli ollut onnistumisestaan
jo aivan varma ja oli niin sydämestään nauttinut siitä...! Tuossa se
nyt on -- eloton läjä! -- mies, joka juurikään hengitti ja toivoi.
-- Mitä varten, missä tarkoituksessa, jupisi pappi itsekseen, kumarassa
seisoen vainajan ääressä. -- Ja mitä varten kuljen minä täällä
kaatuneita auttamassa ja pelastamassa ... enkö voi tehdä jotakin
hyödyllisempää, tehokkaampaa... Mitä merkitsee laupeudentyö tällaisessa
kuoleman rytäkässä, -- miksen tempaa asetta käteeni minäkin
ja ryntää rintamaan, muiden rinnalla taistelemaan ja kaatumaan...
Porilaisen rykmentin äsken eteenpäin rynnännyt sivusta oli taas
ruvennut taipumaan taapäin. Se väistyi siellä loitommalla taistellen,
mutta läheni hetki hetkeltä, -- se peräytyminen saattoi pian muuttua
paoksi, joka vyöryy tämän vainajain kentän ylitse.
-- Pitääkö minunkin lähteä juoksemaan pakoon...? Jättää kaikki...? Ei!
Surunsa ja katkeruutensa valtaamana kiihtynyt pappi tempasi miekan
erään kaatuneen tupesta, otti maahan pudonneen pistoolin toiseen
käteensä ja läksi vihurina juoksemaan kenttää pitkin äskeisiä jälkiään,
porilaisten väistyvää rintamaa vastaan. Hän tulla torvesi myrskynä
siihen keskelle kuuminta rytinää, liittyi taistelevaan rykmenttiinsä,
jonka miehet hänet heti tunsivat, ja huudahti hengästyneenä:
-- Ei taapäin, miehet, nyt enää, eteenpäin Jumalan nimeen!
Itse hän taisteli kuin tottunut soturi, syöksyi kuolemaa pelkäämättä
sakeinta vihollisparvea kohti, ampui pistoolillaan ja huitoi
miekallaan. Ja hänen sanankuulijansa seurasivat häntä hämmästyneinä,
mutta samalla mahtavasti innostuen, kun hän heidän edessään juoksi
liehuvin liperein ja huusi:
-- Nyt voittoon, miehet!
Tuima oli ottelu. Mutta vihollisen taaja parvi siinä rytäkässä
vähitellen harveni, se rupesi taas vuorostaan taipumaan, ja porilaiset
syöksyivät nyt pappinsa mukana hurraten eteenpäin.
Tämä menestys vaikutti elähdyttävästi toiseenkin sivustaan. Hetken
kuluttua vihollinen oli jo väistymässä pitkin koko rintamaa ja
Lewenhauptin armeija kulki nyt eteenpäin kaunista voittoa kohti.
Mutta taistelutantereella, melkein siinä, mistä hän äsken oli korjannut
ja kantanut nuoren turkulaisen ystävänsä, makasi nyt sotapappi Lauraeus
itse haavoittuneena. Hän oli miekallaan iskien edennyt liian pitkälle
väistyväin vihollisten keskelle, oli yht'äkkiä tavannut pistimiä
kymmenittäin edessään ja saanut monta haavaa ruumiiseensa. Siihen hän
oli silloin kaatunut, toisten porilaisten rynnätessä eteenpäin, ja
jäänyt makaamaan muiden kaatuneiden keskelle, verta vuotavana,
liikkeelle pääsemättä. Ja elämän ja kuoleman ajatukset, joista hän
äsken oli nuoren ystävänsä kanssa puhunut, ne risteilivät nyt hänen
mielessään liitelevinä virvatulina, mutta tällä kertaa häneen itseensä
kohdistuvina.
Samaa hän tunsi kuin äsken kaatunut ystävänsä: voimakasta elämänhalua
ja tuskankiihkeää pelastumisen toivoa. Hän näki taistelevain joukkojen
hurraten loittonevan, kuuli sivustaltakin kiihtyvää, voitonvarmaa
ammuntaa ja oivalsi nyt lopulta juuri sen voiton saavutetuksi, johon
hän itsekin suoranaisesti oli vaikuttanut. Nytkö pitäisi hänen kuolla
tähän kentälle yksin jätettynä, saamatta maistaa voiton huumaa,
saamatta elää edelleen toimiakseen ja taistellakseen joukko-osastonsa
mukana...? Ei koskaan, hän ei tahtonut tähän kuolla, hän tahtoi
pelastua! Mutta hän tunsi veren virtaavan aukinaisista, sitomattomista
haavoistaan, tunsi voimainsa heikkenevän, raukeuden voittavan...
Ilta oli käsissä, raivoisan taistelupäivän jälkeinen, miltei kaamean
hiljainen ilta. Sodan pauhu oli loitonnut kauas, kuulumattomiin,
voittava armeija oli kai ajamassa vihollista takaa ja asettui
nähtävästi siellä jossakin kaukana uusiin asemiin. Äskeiseltä
taistelukentältä, jossa hetki sitten pyssyt paukkuivat ja sotahuudot
soivat, ei kuulunut nyt muuta kuin sieltä täältä jonkun haavoittuneen
vaikeroivaa valitusta. Joskus jymähteli vielä sivummalta jonkin
marssivan miesjoukon askelten töminää. Se tuntui tuokion ajan
lähenevän, maa tärisi, jyminä kohisi kohti... Tuleeko sieltä nyt
vihdoinkin ihmisiä, ystäviä, jotka hakevat ja korjaavat haavoittuneet,
jotka tuovat pelastuksen, elämän? Ei, töminä vaimeni taas, loittoni,
kaikkosi kauemmas. Ehkä se oli jokin rintamalle vielä marssiva
varajoukko, ehkä jatkuu taistelua vielä jossakin hyvin kaukana ...
sotureilla on siellä voiton varmistaminen, vihollisen takaa-ajo
mielessään, he eivät ennätä ajatella kaatuneita eikä haavoittuneita...
Tuska ja levottomuus valtasi sotapapin illan pimetessä ja öisen
kosteuden langetessa äänettömälle aavikolle. Hän oli äärettömin
ponnistuksin kavunnut istumaan, oli koettanut itse kauhtanansa
liepeellä tukkia ja sitoa reitensä pahimmin vuotavaa haavaa, ettei veri
kuiville valuisi, ja koetti nyt pinnistää rinnastaan ääntä kutsuakseen
jotakuta ihmistä avukseen. Mutta hapraan heikkona lähti huuto
voimattoman miehen kurkusta; toisista haavoista, joita oli päässä ja
kyljessä ja jalassa, vuoti edelleen limainen, maksoittuva veri,
tahmeutuen tukkaan ja vaatteisiin. Ja illan viileys puistatti revittyä
ruumista.
Sotapappi taisteli yhä yltyvää väsymystä vastaan. Hän pelkäsi, että jos
hän nyt siihen uupuu ja torkahtaa apua saamatta, hän ei siitä enää
herääkään koskaan, ja hän ei taipunut vielä siihen nukkumaan, ei
tahtonut vaipua ja kuolla. Niin kirpeästi kuin ruhjottuja jäseniä
kivistikin, joka kerta kun hän koetti hiukankaan liikahtaa, koetti hän
kuitenkin yhä uudelleen kohottautua, pyrkiä ryömimään, pysyä
valveilla...
Sitä tehdessään hän ajatteli äskeisiä elämyksiään, ponnistuksiaan ja
vaikutelmiaan. Hän muisti turkulaisen nuorukaisen, jota hän tältä
samalta kentältä äsken oli yrittänyt pelastaa. Miesraukalta hän oli
kysellyt kaikkea, mihin hän nyt itse oli kohtalolta saanut ankaran
vastauksen ... oli nuhdellut nuorukaista siitä, ettei tämä
henkihieverissään ja kuoleman lähestyessä ollut ajatellut sielunsa
pelastusta, autuutta ja armoa...
-- Mutta miksen ajattele sitä nyt itse ... kysäisi hän itseltään
tuskiensa lomaan, ja hän hätääntyi tästä oudosta, vastenmielisestä
ajatuksestaan...
-- En voi, en tahdo vielä kuolla, en sitä ajatellakaan; en tahdo
ajatella tulevaista elämää, nykyistä vain...! En tahdo vielä heittäytyä
menneeksi mieheksi, sitähän en ole, kaukana siitä. Kun vain tulisi joku
auttamaan, sitoisi nuo repeämät ... paranen minä tästä piankin ... ja
elän kauan... Rykmenttini tarvitsee minua, ja rauhan toimissa on
minulla vielä paljon työtä...!
Hän koetti taas tukkia pahinta haavaansa. Se koski kovasti, ihan ytimiä
vihlaisi; hän vaipui hervottomaksi maahan ja tunsi mielessään tavatonta
katkeruutta. Miksi hän olikaan innostunut ja tarttunut miekkaan, miksi
lähti hän sotimaan, hän, pappi ja haavuri... Miehet hän kyllä sai
tulistumaan, mutta paremmin olisi häntä sittenkin tarvittu täällä
kaatuneitten joukossa, sitomassa ja lohduttamassa... Niin monta
onnetonta hän oli auttanut ja pelastanut ... nyt, kun hän itse olisi
apua tarvinnut, ei kukaan tule häntä hoivaamaan, ei kukaan häntä
muista. Jättävät kylmästi tähän makaamaan ja kuolemaan...
-- Kuolemaanko...? Ei, vielä on henki jäljellä ... se _on_ vielä
pelastettavissa...!
Haavoittunut yritti taas ryömiä metsänrintaan päin, jossa hän tiesi
teltan olevan ja kenttäsairaalan... Mutta vain muutamia kyynäriä hän
pääsi vetäytymään eteenpäin yökosteisessa maassa, sitten vaipuivat
voimat entistä enemmän ja väsymys voitti lopultakin. Vielä hän taisteli
väsymystä vastaan, taisteli elääkseen, taisteli yhä vaipuessaan
horroksiin ja painuessaan tajuttomaksi... Ponnistelu elämisen puolesta,
tuskainen, rajaton ponnistelu, se oli hänen viimeinen ajatuksensa
avutonna tantereeseen hervahtaessaan -- --.
Siitä sotapappi aamulla heräsi, kun sotilaat, jotka olivat hakemassa
henkiin jääneitä haavoittuneita ja hautaamassa vainajia, häneen
koskivat. Verkalleen, kuin puolihorroksissa ja puolikankeana hän
heräili, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, nähdessään valoa ja
kuullessaan ihmisääniä, että hän elää toki vielä, saa apua, pelastuu...
Pelastuu elämään! Sen tajuaminen täytti hänet riemulla ja valoi voimaa
hänen runneltuun ruumiiseensa.
Hän sai apua, hän pelastui. Sotilaat kantoivat kaatuneen sotapappinsa
hellävaroen kenttäsairaalaan, jossa Lauraeuksen viisi haavaa sidottiin
ja jossa hän sai huolellisen hoidon. Hän oli maannut 14 tuntia verta
vuotavana sotatantereella, oli ollut aivan lähellä kuolemaa, itse
samassa tilassa, josta hän niin monta miestään oli pelastanut.
Mutta maatessaan vuoteella ja muistellessaan Gemauerthofin pitkää,
raskasta yötä, hän huoahti monta kertaa ja myönsi itsekseen katuvaisin
sydämin:
-- En tosiaankaan, en ajatellut minäkään siinä sieluni pelastusta, en
tulevaa elämääni enkä armoa. Tätä nykyistä elämääni vain ... en
uskonut, en tahtonut uskoa kuoleman olevan lähellä enkä elämänlangan
katkeavan.