Aamun ensi koittehessa
ylös olkivuotehelta
ajaa huikaiseva nälkä.
Unta silmistänsä torjuin
nuori hento neito horjuin
rynnistääpi työhön, työhön,
kohta konetta jo polkee.
Kädet liikkuu kuumeisesti.
Alas, ylös lailla nuolen
tulineula tietään kiitää. — — —
Povi tuntee tuskan, huolen. —
Kone rämisevä julma
tajua ei surun kieltä.
Moni kurjan elon pulma
painaa nuoren tytön mieltä.
Mutta kuumeen tapaisesti
koneen rattaat pyörii, pyörii.
Aamun ensi koittehessa
kylmään, kolkkoon huone-ilmaan
neito huokauksen päästää.
Irvistääpi köyhyys, puute
huoneen joka sopukasta:
lattialla olkivuode,
risatuoli, pöytärähjä,
vielä vihdoin viimeiseksi
astioita pari, kolme —
enempää ei silmä keksi.
Aamun ensi koittehessa
jakkarallaan neito siinä
ompeleepi käsin nopsin. —
»Ahkerasti, ahkerasti»
elon kurjan kilpajuoksun
kuuluu säälimätön käsky.
Ei se kysy: sairas ootko,
oisko tarvis levähdystä,
tahi viihdytystä hieman,
hoivaa rinnan rohtumihin.
Ei! Mut yhä teräskielin
elon kilpalaulu soipi:
»ahkerasti, ahkerasti
ratastasi kierrä orja».