On nuorukainen luona impyen
tuon valittunsa, jota lempii.
He kuiskii tuntehista sydämen
ja armastellen toistaan hempii.
Mutt' sulho syleilyssä neitonsa
luo silmät hänehen ja haastaa:
»Oon onnekas, mut oi! en unhoita
ett' onnettomuus muita raastaa.
En kärsimystä unhoittaa mä voi,
sen nähnyt olen tuhat kertaa.
Mä kuulin kurjien kun itku soi
ja tuskalla ei ollut vertaa.
Näin osattoman katseen suruisen,
kun loppui työ, ja toivo kuoli.
Kun unen riisti, valtas' aatoksen
vain synkkä, harmaa leipähuoli.
Ah, silloin aattelin mä: 'rintani
nyt soita pyhää lemmenkieltä,
ett' toimeni ois' köyhän tueksi,
ja työni henkis' veljesmieltä.'
»Ja armas, löysinhän mä sinussa
myös saman kaihon, saman uskon.
Kas ihanteemme tuo on korkea:
uus' aika onnen, aamuruskon.»
Näin sulho haasteli ja neitonsa
hän vastauksen riemuin kuuli:
»Ah, kaksin kaunista on taistella,
jos tulkoon sees tai vastatuuli!»