On kevätpäivä. Meren aava selkä
jääkahleistansa vapahana välkkyy,
ja riehakasti ulapalla kiitää
nuo aallot vaahtoharjaiset ja uljaat.
— Mutt' hiljallensa tyyntyy vauhti vauhko,
ja lepohon jo laineet laskeuupi.
Siin' illansuussa istuu nuorukainen,
veen kalvoon kuvastuu sen varsi norja.
Hän yksin on, pää käteen vajonneena,
ja katse haaveisena kauvas lentää.
On kaunis hän. Kas kutrit tuuheaiset,
kuink' kaartaa otsaa tyyntä, korkeata
ja kuinka ympäröipi ohimoitaan
niin hellän lempeä ja vakaa loiste.
Hän istuu itsekseen, ja on kuin mietteet
nyt liikkuis' valtavasti mielessänsä.
— Kas, pään hän nostavi, ja silmissänsä
nyt leimahtaapi liekki jumalainen.
Hän mitä miettinee? Miks' sävy kasvoin
on jännitetty, totinen ja luja?
Hän ylös kavahtaa ja puhkeaapi
nyt sanat intoiset nää huuliltansa:
»sen vakuutan mä kautta meren, taivaan,
sen vannon kautta auringon ja tulen,
ett' ihanteilleni mä elän, kuolen
ja taivas kostakoon jos tehnen toisin».
Hän lausui näin ja vaikeni ja istui, —
niin viipyi rantamalla yöhön myöhään.
Ja illan hämärään kun seutu hukkui
hän vihdoin kotiin nähtiin palaavaksi.