Suomennos ADA NEGRI'ltä.
Ol' ilta myöhä, vuoteelleni hiipi
yön haamu synkkeä,
huu — teräskatse, irvistys ne riipi
mun mieltäni — Kolkon kuulin äänensä:
»Sun kohtalosi oon.»
»En sua koskaan heitä impi sorja
sä kevätajastas
oot elon-iltaas' kahleitteni orja
ja aina vaellan sun varjonas.»
— Mä nyyhkin: armahda!
Hän viivähti ja virkkoi mulle vastaan:
»kas rikos, kuolema
ja tuska tuuti maailmalle lastaan,
kun synnyit sä, surujen kukkana
siks' kov' on kohtalos!»
Mä rynnistin: »oi toivon ääntä vainen
mun kaihoo rintani!
Mä maistaa tahdon mit' on riemu mainen
ja neron, valon suudelma. Mua kutsuvi
nuor', rikas elämä.»
Hän lausui: »vuodattaa ken sydänvertaan
se laulut parhaat luo.
Ja surun syleilystä monta kertaa
ken nousee, muita suurempi on tuo.»
— Mä virkoin: »luoksen jää».