Vuossataiset kulkevat kulkuaan
ja peittyvi unhoon aikojen vaiheet,
mut murehen aiheet
ja tummien tuskien tuiverrukset
ei koskaan, koskaan ne kuole pois,
sillä kuolematon
on murhe.
Ei kuole se pois
vaan yhäti liikkuen elämän mailla
se vaanivan, väjyvän haukan lailla
ain' iskevi kyntensä sielujen pohjiin
ja kalvavi repien, runnellen.
Tuo ikuisten itkujen hengetär
öin, päivin etsivi uhrejaan.
Mut sielut hehkuvat, hyvät
nuo parhaat, intoiset, syvät
ne hänelle saaliiksi kelpaa vaan. —
On paljon — ihmiskääpiöitä,
jotka mietteitä, töitä
ain mittovat ahtahin aatoksin.
On paljon maassakin maleksijoita
jotka ryömii ja tonkii
kuin myyrät varjossa pimennon,
ja kaikki ne kurjat kääpiösielut
ovat turvassa tuskalta, itkultakin. —
Näen vuossadat kulkevan kulkuaan,
mut samoina pysyvät ihmiset yhä
Mi on toiselle pyhä,
mikä toiselle korkeella päilyy,
mikä kalliina, suurena säilyy,
sitä toiset ei jaksa nähdäkään,
ja toiset sen tomuhun tallais' jos vois,
sillä itkuista on
tuo taistelo hengen ja aineen,
ja siinäpä uhreja alati hukkuu
alle tuskien laineen...
Näen jaloja, suuria, kirkkaita sieluja
kuin tähtiä talvisen yön,
mut murhe kaikista tuijottaa...
Oli kerta se aika,
kun kaunista unta näk' ihmiset.
He näkivät toivojen rohkeiden
liki voittoaan varmasti astuvan,
mut unten taika
se hälveni pois, ja riutuen kansat
taas vaipuivat vaivahan, kurjuuteen.
Mä seison ja katselen miettien,
kun ryskien kiitävi aikojen pyörä.
Mut yksi on valtias, mahtava, synkkä...
Tuo kuolematon
on murhe.