Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1913.
I
Hän oli puolilta päivin pannut rengin ja piian kotia ja jäänyt Inkerin
kanssa kahden loppuja heiniä latoihin kantamaan.
Päivä oli aamusta ollut lämmin, mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi pohjoiseen
ja ilma alkoi nopeasti kylmetä, niinkuin usein Perä-Pohjolassa tapahtuu
elo- ja syyskuun vaiheilla. Ja heti kun hän tunsi tuulen henkivän
kahden suuren vaaran välisen laakson pohjasta suoraan pohjoisesta
ja näki taivaalta poutaisten pilvien katoavan, hän ymmärsi, mitä se
merkitsi...
Halla!
Silloin hän toimitti Antin ja Selman kotia, evästäen heidät
neuvoillaan. Hän koettaa tulla toimeen Inkerin kanssa ja toivoo
ehtivänsä saada kaikki Hukkajänkän heinät latoihin...
Hänen pelkonsa näyttikin toteutuvan. Kuta matalammalle taivaanrannalle
aurinko vaipui, sitä kylmemmältä ilma tuntui, tuuli tyyntyi ja
viimeinenkin vaalea pilvi katosi. Täällä takalistolla, missä kylmyys
huokui kaltioista ja vaarain välisistä soista, oli hallan tietenkin
rennompi liikkua, ja rohkeasti se rynnistikin kätköstään, kun ilma
kylmeni.
Jo oli päivä laskenut, kun hän ja Inkeri viimeisiä heiniä sulloivat
latoon. Tytön posket punoittivat, ja hiki juoksi otsalta.
»Ehdimmepä saada kaikki latoihin, vaikka epäilitte», puhui tyttö
ladosta, jossa sulloi heiniä sitä mukaa kuin Lauri hangolla niitä
työnsi sisälle.
»Mehän ehdimme tehdä neljästä hengestä», sanoi isäntä kiittäen tyttöä.
»Näinhän hauskasti meillä työ käy...» Inkerin silmät loistivat.
Tyttöparka oli aina iloinnut, kun oli voinut olla isännälleen mieliksi.
Nyt hänen tuntui oikein hyvältä olla, kun isäntä oli tyytyväinen ja
hyvällä mielellä.
Lauri keräsi vielä viimeiset perät latoon ja sovitti sitten
ikkunalaudat paikoilleen.
Heinänteko oli nyt lopussa, tämä oli viimeinen täytetty lato.
Lauri hengitti keveämmin. Raskasta ja vaivaloista oli heinänteko
tänä kesänä ollut. Ilmat olivat olleet sateisia, jänkät vetisiä,
ja metsäjoen varret, joilta talon parhaat lypsyheinät tehtiin,
olivat osaksi veden alla. Hän ei muistanut yhtään niin raskasta
heinäntekoaikaa. Isävainajan aikana lienee sattunut, mutta siitä pitäin
kun hän oli heinää pystynyt tekemään, ei näin sateista kesää ollut
koettu. Tämä viikko, joka nyt oli lopussa, oli kuitenkin ollut poutaa,
niin että kaikki Hukkajänkän heinät oli saatu hyvinä korjatuiksi.
Lämmintäkin oli ollut päivin, eikä öisin ollut taivasta pilvettömäksi
saanut. Lauri arvasi, että ohra, joka vielä maanantaina oli ollut
keskikypsyinen, nyt oli jo siksi joutunutta, että parhaista paikoista
voisi siemenen saada...
Puolilta päivin oli hän kuitenkin alkanut aavistaa, että oli tulossa
kolkko yö. Nyt, kun ilta oli käsissä, oli se jo varmaa, ellei ihmettä
tapahtunut...
Hän istahti mättäälle latonsa nurkan viereen, Inkerin kerätessä
konttiin eväänjäännöksiä ja tyhjiä leilejä. Sytytettyään piippunsa,
jota ei ollut ehtinyt täyttämään kuin puolenpäivän aikana, vaipui hän
omiin mietteisiinsä. Eivät olleet hauskoja hänen mietteensä, ja se
tunne, joka sydäntä painoi, oli raskas kuin rauta.
Kuinka toisenlaiseksi hän olikaan nuorena miehenä kuvitellut elämänsä!
Varsinkin sinä onnellisena talvena, jona Ailiin tutustui! Siellä
kansanopiston tilavissa suojissa, missä sai tietoja ja oppia niin
paljon! Se oli ollut onnellisin ja hauskin talvi hänen elämässään.
Kuinka kaikki toiveet, haaveet ja unelmat olivat kadonneet! Ei
oikeastaan yhtään onnen päivää sitten kun tänne kotia saapuivat, suuren
yksinäisen järven rannalle. »Siellä erämaassa... siellä on meillä
hauskaa! Elämme toinen toisellemme...»
Niin sanoi silloin, kietoi kätensä kaulaan, koetteli käsivartten
lihaksia ja luottavasti hymysi:
»Kuinka sinun käsivartesi ovat vahvat... vaikka karhun kaataisit...
Siellä taitaa olla juhlallisen hiljaista kotijärvemme rannalla...»
Niin puhui, kun kirkonkylään saapuivat, ja hän selitti minkälaisia
maita ja vesiä nyt alkaa, ennenkuin päästään kotijärven rannalle.
»Ei sinne kuulu humu maailmalta eikä huuto naapurista... Lintujen
laulua, järven laineitten loisketta ja käkien kukuntaa... Niinkö?»
Lauri muisti nyt selvään kaikki. Muisti senkin, ettei tahtonut Ailin
mieltä pahoittaa. Ei sanonut: Talvi on pitkä, eikä tietä tule eikä
vie mihinkään päin... Pakkanen paukkuu laajoissa metsissä, ja viima
kiidättää lunta pitkin järven pintaa...
Eikä Aili talvea näyttänyt muistavankaan. Kesästä puhui, niinkuin aina
olisi kesä, aina valoa tulvillaan pimeimmätkin korvet.
»Ei laske päivä, ei lakkaa linnun laulu... Ihmeellinen, ihana Pohjola!
Erämaa! Kiveliö! Ja sinä, ystäväni! Muistatko mitä talvella kerroit
suuresta, saivovetisestä järvestä...»
Hän innostui itsekin Ailin puheista. Ei hänkään muistanut talvea eikä
pitkiä, pimeitä puhteita. Parhaat paikat hänkin muisti ja niistä
kertoi, iloisimmat muistonsa nuorelle vaimolleen vain haastoi. Mutta
hän itsehän rakasti kiveliötään, hänelle se oli rakkain paikka, johon
mieli ikävöi...
Hänen piippunsa oli sammunut, mutta yhä hän istui mättäällä, katse
harhaillen pitkin aukeata jänkkää, jonka rannassa lato oli. Inkeri
oli täyttänyt kontit, pannut kenkiinsä kuivat heinät ja seisoi
lähtövalmiina ladon edustalla. Mutta isäntä ei nyt enää näyttänytkään
pitävän kiirettä, ei näyttänyt huomaavankaan, että Inkeri oli kaikki
lähtökuntoon laittanut.
Tyttö ei tahtonut häntä häiritä. Monta kertaa tänä kesänä hän oli
nähnyt isännän vaipuvan syviin mietteisiin, ja kun hän niistä heräsi,
oli vähäpuheinen pitkät ajat.
Inkeri muisti Laurin varhaisimmasta lapsuudestaan. Ennen hän oli
aina ollut iloinen, aina virkku ja valpas. Nyt oli aina silmissä
kummallinen, raskas ilme ja kasvot niin ylen vakavat. Näinä vuosina hän
oli muuttunut.
Inkeri oli kuullut syynkin. Vanha täti oli siitä puhunut Ailille ja
Selmalle nyt tänä kesänä eräänä lauantai-iltana, kun oli saunasta tultu
ja oltiin levolle menossa. Luulivat kai, että hän, Inkeri, nukkui.
Mutta hän makasikin vielä valveilla. Vanha täti silloin sanoi:
»Kuoliaaksi se tuo Lauri itsensä murehtii...»
Toiset eivät sanoneet siihen mitään, ja täti jatkoi:
»On sentään sydämetön vaimo, kun ei helly, vaikka pitäisi tuo hänenkin
nähdä, että toinen murehtii, laihtuu ja raataa itsensä kuoliaaksi...»
Siihenkään eivät mitään virkkaneet Selma ja Antti.
»Jonkunlainen loppu kai siitä elämästä tulee, niin on kummallinen
kiilto sen ihmisen silmissä», sanoi taas täti.
»Eipä siitä emännäksi näytä olevan», oli siihen Selma sanonut.
Vaimonsa vuoksi oli Lauri muuttunut, sen Inkeri ymmärsi. Hänen oli
monta kertaa tullut sanomaton sääli Lauria, joka oli aina ollut niin
hyvä hänelle. Ei koko maan päällä ollut toista semmoista miestä
kuin Lauri. Mitä ja minkävuoksi emäntä usein itki? Miksi pysyi aina
kuin syrjässä ja niin kovin harvoin kävi kesänavetallakin... Eikö
rakastanutkaan Lauria? Kuinka se voisi olla mahdollista?
Hän loi aran silmäyksen Lauriin päin, joka yhä istui ajatuksissaan.
Tuli niin kumma tunne hänen sydämeensä ja halu mennä siihen Laurin
viereen istumaan ja sanomaan, että... Mutta sitä ajatustaan hän
säikähti ja lensi tulipunaiseksi.
Laurikin nousi samassa, katsahti kerran Inkerin silmiin ja virkkoi
sitten väsyneesti:
»Taidamme lähteä kotia päin.»
Hän otti itse raskaamman kontin selkäänsä ja haravat olalle. Inkerin
kontti oli pienempi ja keveä.
Hukkajänkkä, jossa he olivat olleet heinänteossa, oli kolmen
neljänneksen päässä talosta. Välillä oli korkeita, alastomia
kukkuloita, joiden yli polku talosta Hukkajänkälle vei, oli jänkkiä
ja korpia, ja lopuksi, ennenkuin kotijärven rannalle saavuttiin, oli
korkea vaara, jonka laelta näkyi talo suuren järven pohjoispäässä.
Päivä oli jo piilossa, ja laajan jänkän rämeisiltä rannoilta alkoi
nousta harmajaa usvaa, metsänrannat peittäen. Taivaan kansi, mikäli
sitä tänne suurien vaarojen väliin sopi näkymään, oli kirkas, eikä
pilveä missään näkynyt. Niitty oli paikoin pehmeää, ja hypäten
mättäältä mättäälle kulkivat Lauri ja Inkeri maanrantaa kohden, josta
polku alkoi maita hakien viedä kotijärvelle päin. Lauri kulki edellä,
Inkeri perässä.
Lauri oli pitkä ja solakka mies, eikä varsi ollut vielä raskaassa
työssä menettänyt miehuuden parasta jäntevyyttä. Kasvot olivat
hyväntahtoiset ja hiukset vaaleat. Silmissä oli aina lempeä ilme,
ikäänkuin suopea hymy, niinkuin oli ollut hänen äiti-vainajallaan,
hyvällä ja toimeliaalla erämaan talon emännällä.
Metsäpolkuja asteli Lauri tavallisesti nopeaan, usein pehmeillä
jänkillä kulkuaan kiihdyttäen. Harvat kiveliönkään miehistä pystyivät
häntä seuraamaan, kun rantamailta raskaat kontit selässä palasivat.
Tännekin Hukkajänkälle tullessa oli hän kävellä vihmonut edellä ja
ehtinyt niittää pitkän aikaa, ennenkuin toiset saapuivat. Ja Inkeri
tiesi, että Laurilla kuitenkin oli kaikkein raskaimmat kantamukset.
Mutta nyt hän käveli verkkaan. Inkerin oli helppo häntä seurata. Kun
saapuivat maanrantaan, usvan sekaan, tuntui siinä ilma kylmemmältä eikä
enää kuulunut eikä näkynyt yhtään sääskeä. Mielellään astui nyt jalka
kiviselle polulle, kun viikon pehmeätä jänkkää oli polkenut. Tuntui
hyvältä koko ruumiissa, eikä Inkeri malttanut olla huudahtamatta, kun
kovaa polkua pitkin läksivät astumaan:
»Jopa tuntuu hyvältä kävellä kovaa maata!»
Inkeri oli kuluneena keväänä käynyt ripillä. Lauri ja emäntä olivat
käyneet häntä sääriiton aikana kirkolta noutamassa. Kirkonkylässä
ajettiin jo kärryillä, mutta täällä oli vielä täysi talvi, kun
he palasivat. Koko tulomatka oli ollut ikävää. Emäntä oli ollut
vähäpuheinen ja Lauri istunut vakavana. Ei hänkään uskaltanut puhella,
ja äänettöminä oli istuttu reessä... Inkeri tuli nyt ajatelleeksi
rippikouluaikaansa ja kirkonkylää ja sitä, että hän nyt oli
aikaihmisten kirjoissa. Hänen oli tänä kesänä ollut usein ikävä, kun ei
ollut puhekumppania ja olisi väliin tehnyt mieli muistella tapauksia
rippikouluajalta ja kirkonkylältä.
Kun hän kontin laidan yli näki Laurin pään ja vaaleaa niskatukkaa, tuli
hänen mieleensä, että Laurillakin täytyi olla ikäviä hetkiä. Eiköhän
hänkin kaivannut kirkonkylälle ja ehkä sinne kansanopistoon, jolta
matkalta emännänkin toi...
Polku oli alkanut nousta kivikkorovalle, jonka kuvetta kiipesi korkean,
puuttoman harjun laelle. Kun he saapuivat korkeimmalle huipulle,
näkyivät taivaanrannat kirkkaina joka haaralle ja heidän takaansa
Hukkajänkkä, nyt kokonaan harmajan usvan peitossa, niin ettei latoja
erottanut. Siihen Lauri seisahtui ja kysyi:
»Väsyttääkö sinua, Inkeri?»
»Ei vähääkään.»
Hän katsahti Lauria silmiin. Lauri oli nyt niin omituisen surullinen ja
vähäpuheinen.
»Kyllä nyt taitaa leivän pilata», virkkoi Lauri sitten taivaalle
katsellen.
»Ovatkohan ehtineet leikata?» sanoi Inkeri, hänkin pilvettömälle
taivaalle katsellen. Hänelläkin oli muistossaan hallayö, jona
Paloniemessäkin pakkanen turmeli kaikki ohrapellot, — siemenet vain oli
saatu pelastetuksi. »Ehkäpä ovat ehtineet», sanoi Lauri. »Ja ehkäpä
järvi taas tulee avuksi, lämmintään laskien vainiolle.»
He jatkoivat matkaansa. Polku vei nyt harjua alas pimeää kuusikkokorpea
kohden, jonka toisesta laidasta alkoi kapea, mutta kaltioinen ja
pohjattomia silmäkkeitä täynnä oleva Kärmejänkkä.
Vaikka ilma tuntui kylmenevän sitä mukaa kuin polku vei harjulta alas
Kärmejänkkää kohden, unohti Lauri hallan, joka uhkasi. Hänen mielensä
oli levoton, ja hän johtui ajattelemaan monenlaisia asioita.
Hän oli kuvitellut elämänsä onnelliseksi ja terveeksi sen naisen
rinnalla, jota rakasti. Yhdessä he olivat kihlauksensa aikana
tulevaisuudensuunnitelmia tehneet, molemmat innostuneina ja toivovina.
Lauri oli hänelle, Ailille, selittänyt syntymäkotinsa peltoineen. Oli
kertonut, että isä, sitkeä ja ahkera työmies, oli talon lyömättömään
kiveliöön raivannut. Ei ollut muuta asukasta koko suuren erämaanjärven
rannalla kuin kaksi nuorta, jotka taloa niemen juurelle rupesivat
rakentamaan. Elettävä talo oli tehty, mutta siinä ikä kuluikin, voimat
vähiin ehtyivät ja vanhuus tuli...
Aili kuunteli hänen puheitaan, ja Lauri uskoi, että Aili ymmärsi,
ymmärsi erämaan asukkaan raskasta elämää...
Kun ei _silloin_ tullut sanotuksi, että semmoista tuli olemaan
heidänkin elämänsä. Kovaa työtä ja taistelua, mutta hauskaa oman
pellon työtä ja voittoisaa taistelua kovaa luontoa vastaan. Ei tullut
sitä sanotuksi. Mutta hän luuli Ailin sen käsittävän, tietävän, ettei
hänellä ollut mitään muuta turvaa kuin raskas, raskas työ...
Kuinka paljon hän, Lauri, jo olisi jaksanut ja tehnyt, jos olisi
saanut Ailinkin innostumaan siitä mistä itsekin! Hän oli suunnitellut
laajempia viljelyksiä, oli yhdessä oppineen agronoomin kanssa tehnyt
viljelyssuunnitelman laajaa Susijänkkää varten, joka oli talon lähellä
ja josta aina syyspuoleen huokui kylmyyttä ja hallaa. Vanha isäkin oli
ennen kuolemaansa sanonut: »Susijänkkä ojita ja viljele, niin halla
katoaa ikipäiviksi tältä puolen järveä ja tämän talon vainiolta...»
Mitä oli hän tehnyt näinä kolmena vuonna, jotka oli ollut naimisissa?
Hän säpsähti. Ei paljon mitään ollut ehtinyt. Susijänkän
valtaviemärikin oli vielä keskissä. Ja kolme vuotta oli kulunut!
Miksei hän tehnyt ja miksei mitään valmistanut? Hyvä Jumala! Oliko
hänellä ollut ainoatakaan iloista päivää siitä asti kun vaimonsa tänne
toi! Oli kuin hänen voimansa olisivat kadonneet ja palavat ajatuksensa
sammuneet. Ei merkkiä, ei alkuakaan näkynyt vielä siitä työstä, jonka
hän oli kuvitellut muutamassa vuodessa suorittavansa...
Hän tiesi kyllä syyn haluttomuuteensa ja ymmärsi, ettei hän tämmöisellä
elämällä ikinä pääsisi edistymään ja että köyhtyminen ja kurjuus olisi
seurauksena...
Ajatuksissaan hän alkoi astua nopeampaan unohtaen, että Inkeri
kontteineen koetti seurata häntä. Niitä oli ollut monta tämmöistä
hetkeä näinä vuosina. Hän tuli kuin kuumeeseen, ei ymmärtänyt mitään
tehdä eikä mihinkään ryhtyä. Musta murhe painoi mieltä, ja aina hän oli
alakuloinen, menipä mihin työhön tahansa... Silloin jo, kun hän nuoren,
vastavihityn vaimonsa kanssa tänne oli tulossa, oli hänen sydämessään
nytkähtänyt niin kummasti. Aili oli ollut iloinen, kunnes he joutuivat
tänne kotijärven rantaan vievälle polulle. Silloin hän näytti vaipuvan
omiin ajatuksiinsa, ja kun polku yhä jatkui eikä järveä näkynyt, oli
hän alkanut väsyä. Siinä oli kai ollutkin Ailin ensimmäinen pettymys.
Tänne ei ollut kesäisin minkäänlaista tietä eikä edes vesireittiä!
Hän ei ollut siitä seikasta koskaan tullut Ailille maininneeksi.
Kun he vihoviimein pääsivät kotijärven rantaan ja siinä astuivat heitä
varten tuotuun veneeseen, ei Aili puhunut ihastuksestaan mitään, vaikka
oli kesän valoisin ja hauskin aika. Oli kysynyt, oliko taloon pitkältä,
ja kun Lauri oli vastannut, että järvi oli kahden penikulman pituinen,
niin oli jäänyt puhumattomaksi... Hän koetti olla iloinen, vaikka jo
silloin aavisti onnensa särkyneen. Hän muisti selvään Ailin silmien
ilmeen, kun he saapuivat Hietaniemeen ja hän sanoi, että tässä oli
heidän naapurinsa ja että tämän niemen nenästä jo sopi Paloniemikin
näkymään... Sitä ilmettä ei Lauri koskaan saattanut unohtaa. Voi, jos
silloin olisi ymmärtänyt selittää ja sanoa Ailille... jos silloin olisi
saanut hänet lämpenemään ja rakastamaan... Vähäpuheinen oli Aili ollut
Hietaniemessä eikä pitkiin puheisiin antautunut Hietaniemen vanhusten
kanssa...
He saapuivat Kärmejänkälle, jonka poikki isä-vainaja oli porraspuut
tehnyt, jotta niitylle olisi helpompi kulkea. Vasta kun Lauri astui
porraspuille, jotka jo paikoitellen olijat jänkkään uppoamaisillaan,
heräsi hän mietteistään. Sillä porraspuut olivat jäähilseen peittämät,
ja hän oli keikahtaa selälleen, kun astui niille.
»Hyvä isä, kun porraspuut ovat jäässä ja sammal kuurassa», sanoi
Inkeri, joka saavutti Laurin jänkän laidassa.
Lauri koetti kämmenellään vihvilän varsia ja sanoi:
»Kovat ovat... kylmettyneinä kuin kynttilät.»
Hänen äänensä vapisi, ja Inkeri näki hänen katseessaan hätäisen,
pelokkaan ilmeen. Ja nyt Lauri vasta todella säpsähti. Jos halla
nyt ottaisi viljan, niin... Hänellä ei enää ollut säästössä vanhaa
viljaa siemeneksikään, ja muutenkin olivat talon elovarat kuluneet
hyvin vähiin! Mennyt talvi oli ollut raskas talvi. Talon menot olivat
nousseet paljon yli tulojen, kun hän ei ollut hennonut jättää Ailia
yksin ja mennä itse tukinajoihin ansioille. Eikä yhtään uutta sarkaa
ollut kylvössä! Lehmiinkin oli ilmestynyt luomatautia.
Hätä ja tuska vihloi hänen sydäntään, ja hän lähti kuin takaa-ajettuna
astumaan Kärmejänkän poikki. Ja levottomassa mielessään hän ajatteli,
että kaikki hallan tuhotyöt, köyhyyden ja muut vastukset hän unohtaisi
nyt, jos tietäisi, että Aili oli iloinen ja tyytyväinen! Kaksin
kerroin hän pystyisi työhön, ja tänä syksynä hän jo alkaisi ojittaa
Susijänkkää, hallan pesäpaikkaa... Mutta mitä jaksoi hän tämmöisenä,
kun mieli aina oli raskas ja sydän täynnä...
Kun voisi Ailille kaikki tunteensa, kaikki raskaat surunsa sanoa...
Oli monta kertaa aikonut, tänä kesänäkin. Mutta miksi se tuntui
niin vaikealta sanoa? Siksikö, ettei Aili koskaan mitään kysynyt?
Ei koskaan puhunut omista huolistakaan, mutta surevan näytti... Ei
näyttänyt välittävän mistään. Ei iloinnut karjasta, joka oli Laurin
ilo ja toivo. Täti sai kaiken emännyyden hoitaa. Hän oli surrut ja
miettinyt pelastusta näinä kolmena pitkänä vuonna. Hän oli iloinnut
siitä, että heille syntyisi lapsi... Silloin varmaan Ailikin virkoaisi
elämään. Mutta se toivo oli pettänyt. Ja vaikka hän kyllä arvasi,
että Aili ikävöi pois täältä yksinäisyydestä, ei hän sitä koskaan
kuitenkaan kysynyt. Jos sanoisi Aili: »Kuolen tänne ikävään... muutamme
rantamaille ja ihmisten ilmoille», niin hän ei voisi kieltää, vaikka
tietäisikin, että se olisi hänen oma loppunsa. Niin rakasti hän
isä-vanhan tekemää taloa, niin rakasti hän järveä ja erämaata!
Ei Aili hänen kodinrakkauttaan koskaan ymmärrä, vaikka hän sen oli
luullut aivan luonnolliseksi asiaksi.
He pääsivät poikki kylmyyttä huokuvan Kärmejänkän, ja taas nousi polku
männikkökankaalle, joka ikäänkuin oli alustana edessä kohoavalle
korkealle Palovaaralle. Polku oli kova ja valkohiekkainen, luikerteli
vanhojen, paksutyvisten petäjien sivu. Kun kangas loppui ja kivinen
vaaran kuve tuli vastaan, oli siinä kahden puolen polkua lepokivet,
missä aina niitylle, Hukkajänkälle, mennessä ja sieltä palatessa oli
tapana levähtää.
Inkeri oli jäänyt Laurista jälkeen, mutta toivoi saavuttavansa hänet
lepokivien luona, sillä hän ei muistanut, että koskaan olisi kuljettu
lepokivien ohi niillä levähtämättä. Kankaan kovalla polulla hän
joudutti kulkuaan ja huomasi jo etempää, että Lauri istuutui toiselle
kivelle.
Hehkuvin poskin saapui Inkeri lepokivien luo ja istahti Lauria
vastapäätä. Lauri katsoi häntä pitkään, vaikka näytti muuta
ajattelevan. Inkeri oli kasvanut ja varttunut nuoreksi immeksi,
muuttunut hyvin paljon näinä vuosina. Pienenä sylilapsena oli vanha
äiti kerran kirkkomatkalta hänet tuonut. Inkerin äiti oli kuollut,
ja orpoa raukkaa tarjottiin köyhäinhoitolaisena vähimmän vaativalle.
Äidin oli tullut sääli lasta, aina lempeä, aina hyvä kun oli. Niin toi
Inkerin talven kovassa pakkasessa, vuodeksi vain. Isä rypisti kulmiaan
ja täti pauhasi. Mutta siitä asti oli Inkeri talossa ollut...
Lauri muisti Inkerin lapsuuden ja hänen tulonsa heille ja olonsa
siellä. Kodiksi se oli Inkerille tullut, ja orvoksi joutuisi, jos pois
joutuisi... Nyt täti piti Inkeriä kuin omanaan. Eivät olleet Inkerin
päivät huononneet, vaikka vanha emäntä olikin kuollut. Äidikseen olikin
Inkeri tottunut Paloniemen vanhaa emäntää sanomaan.
Se johtui nyt Laurin mieleen, kun hän katseli nuoren tytön kukoistavia
poskia ja syvällisiä silmiä, joissa aina näytti olevan lämmin hymy.
Lapsi-raukka! Ei tiennyt vielä suruista ja vastoinkäymisistä.
»Muistatko usein äiti-vainajaamme?» kysyi Lauri, kun hetken olivat
istuneet ääneti.
»Aina muistan ja ikävöin, ja usein yöllä näen unissani...»
Inkerin silmät kyyneltyivät.
»Niin hyvä ja hellä oli ja aina neuvoi... Luulin, etten enää saisi
ollakaan, kun äiti kuoli...»
»Etkö tahtoisi pois?»
»En tahtoisi. Mutta soisin, että nuori emäntäkin olisi iloisempi. En
taida hänelle mieleen olla?»
»Olehan vain. Niin kauan kuin minulla on koti, on sinullakin. Niin
äiti-vainajalle kuolinvuoteella lupasin...»
Inkerin silmät täyttyivät uudestaan kyynelillä.
»Olisi elänyt, olisi nuorta emäntääkin opastanut. Lieneekö sairas? Vai
onko ikävä näin kaukana kirkolta?»
Lauri ei virkkanut siihen mitään.
»Olisin hänelle aina apuna, mutta en uskalla...»
»Elähän nyt itke, Inkeri! Kaikki tulee vielä hyväksi.»
Lauri ei ollut Inkerin kanssa monta sanaa vaihtanut koko kesänä. Nyt
kahden Hukkajänkälle jäätyään olivat he puhuneet enemmän kuin pitkään
aikaan.
Ja niin täynnä oli Laurin sydän, että hän melkein kuin tietämättään
kysyi Inkeriltä:
»Uskotko sinä, että emännän on ikävä?»
Hän ei ollut koskaan vaimostaan kenellekään puhunut, mutta hänestä
tuntui helpotukselta saada Ailista joku sana Inkerin kanssa vaihtaa.
Oli kuin Inkeri juuri tänä iltana hänen mielestään olisi tullut
täydeksi, ymmärtäväiseksi ihmiseksi.
Inkeri katsoi pitkään häntä ja sanoi sitten:
»Niin minä luulen, että hänen on ikävä. Mutta miksi hänen on ikävä, kun
te olette niin hyvä hänelle?» (Inkeri oli vasta Laurin mentyä naimisiin
ruvennut häntä teitittelemään.) »Ei teidän kanssanne ole ikävä...»
»Hänellä on paljon sukulaisia etelässä, ehkä hän ikävöi sinne», sai
Lauri sanotuksi, sillä hän ei ollut uskonut Inkerin sillä tavalla
vastaavan.
»Olisi niin hauskaa, kun emäntä olisi iloinen... kun olisi oikein
hyvä teille, niinkuin äiti-vainaja oli isä-vainajalle... Aina oli
sauna lämmitettynä, kun isä-vainaja palasi niitynraivauksesta tai
heinänteosta... Mutta kyllä kai hän tulee hyväksi, kun näkee, mistä te
pidätte... Silloin olisi kaikilla hauskaa... Tädilläkin...»
Inkerin ääni soi iloiselta, ja hänen kauniissa silmissään liekehti
lämmin ilme. Lauri ei ollut koskaan nähnyt Inkeriä semmoisena,
ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti, että Inkeristä oli tullut
harvinaisen kaunis tyttö.
Hänen tuli kuin parempi olla, ja tuntui kuin joku paino olisi hänen
rinnaltaan pudonnut.
»Nyt lähdemme!» sanoi hän reippaammalla äänellä, ja Inkeri näki Laurin
vakavilla kasvoilla kuin ilon väreitä.
He lähtivät nousemaan vaaran loivaa vastaletta, jota pitkin polku
suurimpia louhikoita kierrellen vei aina huipulle asti. Elokuun hämy
oli jo siksi tuntuva, että vaaran kupeella kasvavassa kuusikossa ei
oikein erottanut kiviä ja kantoja.
Laurin mieli oli kummasti muuttunut, niinkuin hänen aina kävi.
Pieninkin ilahdus sai hänet hyvästä mielestä väräjämään, samoin kuin
suru hänen herkän mielensä pian otti valtaansa.
Nyt jo kuvaili hänen vilkas mielensä, että kuluneella viikolla oli
kotona ihmeitä tapahtunut. Aili oli tullut iloiseksi, oli ottanut
kaiken emännyyden haltuunsa. Kulki nyt kesänavetalla lehmiä hoitamassa
ja harjoitteli tädin johdolla lypsämään. Hän oli viikolla, kun muu väki
oli niityllä, mullannut perunamaat, kitkenyt turnipsit ja hoitanut
puutarhaa... Nyt lauantaina oli alkanut aavistaa hallaa ja rientänyt
leikkaamaan, ennenkuin Antti ja Selma ehtivätkään...
Hänen unelmansa oli siis sittenkin toteutunut! Kuinka hän olikaan
kuvaillut mielessään sitä silloin kun Ailiin tutustui! Ei suurempaa
riemua, ei niin kallista palkkaa mitään hänelle kuin rakastettu
puoliso, joka pihalla, kujalla jo vastaan kävisi viikon vaivoista
uupunutta miestään ja tervetulleeksi sanoisi. Kävisi kaulaan ja
lämpöisen kylyn sanoisi valmiina olevan! Silloin riemu rinnan täyttäisi
ja väsymys haihtuisi kuin höyry ilmaan... Voi sentään niitä ilon ja
onnen iltoja! Voi sentään suloista palkkaa, jonka raataja saapi...
Hän lämpeni niin omissa iloisissa unelmissaan, että melkein uskoi jo
kaiken olevan totta. Ihme oli tapahtunut. Nyt vasta alkoivat hänen
onnensa pilvettömät päivät, _nyt_ alkoi se oikea elämä, jota hän oli
toivonut ja odottanut. Kaikki unhoon entinen!
Hän käveli kuin kuumeessa, nousi jyrkkää vastaletta ylös kuin lentäen,
vaikka raskas kontti painoi hartioita. Hän ehti vaaran laelle paljoa
ennen kuin Inkeri. Mutta siellä hän pysähtyi ja jäi sanattomana
katselemaan avaraan ympäristöön.
Kuu oli kohonnut jo korkealle ja loisti yli kaikkien vaarojen,
ääretöntä, hiljaista erämaata elokuun pehmeässä hämyssä valaisten.
Edestäpäin näkyi kotijärvi ja kaukaa sen niemen nenästä yksinäinen talo
pienenä pilkkuna. Oli jotakin hirveän painostavaa tuossa juhlallisessa
äänettömyydessä, jotakin, mikä tosin ilahuttikin Laurin mieltä,
mutta samalla ikäänkuin uhkasi... Suuren järven pinta välkkyi, mutta
siinä oli semmoista kummallista kuoleman hiljaisuutta, joka kammotti
mieltä. Puuttomat vaarojen laet, joita näkyi joka haaralle niin
kauas kuin kiveliötä siinsi, tuntuivat nyt Laurin mielestä kauheilta
jättiläispeikoilta...
Siellä päin, missä vaarojen laet näyttivät kaikkein kammottavimmilta,
oli rantamaailma ja kirkonkylä, järvien, jokien ja vaarojen takana.
Lauri seisoi sinne käsin katsellen, kun samalla tunsi Inkerin
läähätyksen vieressään.
»Taisit hengästyä», sanoi hän.
»En minä! Voi, jopa näkyy järvi ja koti!» sanoi Inkeri ihastuksissaan.
»Miksi te nousitte tänne vaaran lakeen, polulta pois?» kysyi hän sitten.
Lauri oli ajatuksissaan noussut vaaralle, vaikka kotia vievä polku meni
paljoa alempaa.
»Jo näkyy koti», puheli Inkeri iloissaan. »Minä erotan kesänavetankin
ja saunan... Mutta jopa nyt onkin kirkas kuudan!»
»Kun olisi sauna lämminnyt, ehtiessämme kotia!» sanoi hän sitten kuin
itselleen. Mutta Lauri kuuli sen Hän ajatteli itse aivan samaa.
»Kyllä on... ne tietävät, että pian tulemme!» sanoi hän ja alkoi taas
uskoa todeksi äskeistä haavettaan. Sitä uskoa ei kuitenkaan kestänyt
kauan, ennenkuin hän taas oli epäilyksensä vallassa.
Ja melkein kuin tietämättään hän laski kätensä Inkerin hiuksille,
joilta huivi oli valahtanut niskaan, ja sanoi:
»Kun Jumala varjelisi sinut suurista suruista... lapsiraukka!»
Hänen äänensä oli niin pehmeä ja hyväilevä, ettei Inkeri muistanut sitä
koskaan semmoisena kuulleensa. Hän melkein vapisi.
»Onko teillä suuria suruja? Äiti-vainaja neuvoi rukoilemaan Jumalalta
apua ja voimia...»
»Niin... niin... äiti-vainaja oli Jumalan lapsi.»
Laurin ääni värähteli, mutta sitten hän taas voitti tunteensa.
»Nyt lähdemme!»
He laskeusivat alas polulle ja lähtivät nopein askelin sitä seuraamaan.
Inkerin sydän jyskytti niin, että tuntui vaikealta kävellä. Hänestä
tuntui niin kummalta olla. Hän oli varma, että Laurilla oli suuri suru.
Eikä hän saattanut kylmyyttä tuntematta muistaa emäntää, joka voi
Laurille suruja tuottaa. Hänen ajatuksensa risteilivät sinne tänne,
ja salaisena toivona nousi huokaus, että hän joskus saisi Lauria
lohduttaa...
Monta kertaa tänäkin kesänä hän oli nähnyt emännän silmissä kummallisen
kiillon, joka häntä oli pelottanut. Oli nähnyt emännän Laurin poissa
ollessa istuvan järven törmällä, suoraan toiseen päähän järveä
tuijottamassa. Mitä mietti? Mitä ikävöi? Ja Lauri, joka oli niin hyvä...
Inkeri muisti nyt yhtäkkiä sen juhannusillan, jolloin Lauri ja Aili
saapuivat kotia. Laurin vanhemmat elivät vielä. He istuivat koko talon
väki venevalkamassa, odotellen lähestyvää venettä. Vanhaan emäntään oli
Aili tehnyt huonon vaikutuksen, sen oli Inkeri ymmärtänyt. Isän muisti
sanoneen Laurille:
»Taisitpa mennä merta etemmä kalaan, kun sieltä vaimon otit? Tietääkö
se, että tämä on talo, jossa ei työttä elä...»
Inkeri muisti aivan selvään Ailin silmien ilmeen, kun hän katseli
pihalla ympärilleen. Senkin hän ymmärsi, että Lauri hätäili ja koetti
kaikin tavoin lieventää vanhusten suoria arvosteluja...
Ja siitä illasta asti hän ei ollut Lauria entiseksi Lauriksi tuntenut...
— Se suree sitä, että emännän on ikävä, — päätti hän ja kiiruhti Laurin
perään.
Kuta likemmäksi kotia he tulivat, sitä nopeampaan Lauri käveli. He
olivat jo laskeuneet järven puolelle Palovaaraa ja kulkivat ohi
Sammaljoen, missä oli talon lähin niitty. Siihen sopi metsän läpi
näkymään järven lahtia, mutta talo oli vielä näkymättömissä, sankan
metsän takana.
Sammaljoelta taloon asti leveni polku kapeaksi tieksi, jota pitkin
hevosella noudettiin syysheinää Sammaljoelta. Lauri oli viime syksynä
sitä levittänyt ja pahimmat pounikot tasoittanut. Emäntäkin oli kerran
käynyt heinää tehtäessä Sammaljoella...
Tielle tultua läksi Lauri mennä vihmomaan niin, että Inkeri pakostakin
jäi jälkeen.
Yhtä nopea kuin oli Laurin kävely, yhtä levoton oli hänen mielensä.
Väliin uskoi hyvää, väliin pelkäsi pahinta. Hän oli tänä kesänä nähnyt
Ailin makaavan silmät auki kattoon tuijottaen, vaikka oli sydänyö.
Mutta hän ei ollut koskaan syytä kysynyt.
Pelkäsikö hän, että Ailin vastaus tekisi hänet vielä onnettomammaksi?
Mutta nyt hän kysyy — nyt täytyy kaiken muuttua, muutoin he menevät
häviötänsä kohden. Nyt hän uskaltaa, hänen täytyy uskaltaa...
Hän oli jo ehtinyt vainion laitaan, jossa metsä loppui ja aukeni
kaarevan kupevana järven niemi ja sen juurella talo. Pellot olivat
etelään päin viettävällä rantatörmällä, ulottuen rantaan asti. Ojat
juoksivat suorina järveen asti ikäänkuin tuoreutta imien saivovetisestä
järvestä ylempänä törmällä oleville pelloille.
Kuun hopeavalossa näki Lauri siinä vainionsa, silmäsi kerran järvelle
päin, mutta kiiruhti sitten piennarpolkua oikaisten taloa kohden.
Häntä vastaan tuoksahti lämminneen saunan haju, ja kun saunan ovi oli
auki, näkyi kiukaasta kiiluvan hehkuvaa hiillosta. Hänen sydämessään
hytkähti hyvältä. Samalla hän näki, että talon paras pelto oli osaksi
jo kuhilailla.
Piennarpolku vei saunan sivu. Kun Lauri joutui saunalle, näki hän
avoimesta ovesta Selman kohentelevan hiillosta. Kesänavetasta kilahti
kello pari kertaa lehmän märehtiessä, mutta ketään ei näkynyt
liikkeellä. Laurin ajatukset paloivat kuin tulessa, ja koko viikon
väsymys tuntui katoavan.
Jo pilkahti pirtin takasta tuli. Lauri oli kujalla näkevinään jotakin
valkoista liikkuvan. Taas sykähti hänen sydämensä toivovasti, mutta
päästyään likemmäksi hän huomasi, että se olikin kepin nokkaan
kuivumaan asetettu valkoinen hame.
Piha oli tyhjä, suuri kolmikulmainen kivi keskellä.
Hän asetti haravat tikapuihin, jotka olivat asuinrakennuksen räystästä
vastaan pystyssä. Vielä siinäkin hän toivoi, että pirtin ovi aukenisi
ja hän näkisi Ailin tulevan iloisena portaille... Hänen sydämensä
sykki, ja melkein mitään ajattelematta hän irroitti kontin nauhat ja
laski kontin portaille... Hänen polvensa vapisivat, kun hän lähti
nousemaan portaita porstuaan...
Avatessaan pirtin oven hän näki tädin seisovan tulen ääressä suurta
mustaa pataa hämmennellen...
Samassa syöksyi Inkeri kontti selässä sisälle, temmaten suuren raskaan
pirtinovea selälleen ja jättäen sen auki. Hän oli vaalea kuin palttina
ja loi kauhistuneen katseensa Lauriin, joka seisoi kuin patsas keskellä
lattiaa.
»Hyvä Jumala! Mihin emäntä on mennyt?» huusi hän niin, että Lauri
säikähti melkein tainnoksiin.
»Ailiko?»
He tuijottivat toisiinsa, niinkuin eivät kumpikaan olisi mitään
ymmärtäneet.
»Selma sanoi saunassa...»
Inkeri vapisi kuin haavanlehti.
Silloin kääntyi täti loisteen äärestä ja sanoi melkein kylmällä äänellä:
»Toissa yönä on vene rannasta kadonnut...»
Laurin polvet notkahtivat, hän peräytyi ja lyykähti penkille, pää
kämmenien varaan.