Heleä painui päivä laskulleen,
sen säteet säilyi,
sen kullat niinkuin keltahunnut häilyi,
ne kaiken taivaan kaarsi keltaiseen,
myös metsän, maan ja veen
ja niitun kukkineen
ja puistolammen, joka tyynnä päilyi.
Sen partahalla paimentyttönen
tuo keltatukka,
tuo kautokenkä, punapaula-sukka,
ritarin eessä seisoi vaieten,
mi vaati vastauksen
runoista rakkauden,
jotk' oli juuri huoannut hän rukka.
Veen kaivoon kesän kauneus heijastui
niin helakasti
kuin aikois elää elon syksyyn asti;
maailma toinen siellä seijastui:
kuin täällä, ulpu ui,
puun-oksat ojentui,
aurinko paistoi iki-armahasti.
Niin erhettyikin keltasirkku tuo,
lens lehtipuusta
päin kuvapäivyttä, päin kuvakuusta,
yritti unten ystävänsä luo,
erotti totuus nuo,
ei toisillensa suo,
siks soi nyt laulu keltasirkun suusta:
»On pakko pantu, säätty lause lain,
ken tahtoo kuulla:
pyhällä pysy lemmen laulupuulla
ja tyynnä tyydy onneen unelmain;
näät kylmän kylvyn vain
saa keltasirkku ain,
jos tosiks alkaa haaveitansa luulla.»
Ritari kuuli mielin murheisin
ja virkkoi julki:
»Tuo laulu multa ovet onnen sulki.»
Mut kun hän kääntyi puoleen kumppanin,
hän yksin olikin,
pois hitain askelin
jo puistontietä paimentyttö kulki.