MIMOSA

(THE SENSITIVE PLANT)

1

Puutarhassa kasvoi mimosa.

Se sai kasteensa tuulista kosteista,

avas lehtensä viuhkat aamuisin

ja sulki ne taas yön suukkoihin.

Niin saapui kevät ja tullessaan

kuin rakkaus täytti kukkamaan,

ja talven unesta elämään

joka ruoho ja yrtti kohotti pään.

Vaan tarhassa, kedolla, erämaassa

ei kukaan innossa autuaassa

niin janonnut antia auringon

kuin mimosa, kukka kumppaniton.

Lumikello ja orvokki levittivät,

juur’ ollen sateen-lämpimät,

lemun raikkaan, mullasta kukkiin jääneen

kuin soiva kieli jättää ääneen.

Heräs vuokko ja solakka tulpaani

ja ihanin kaikista, narsissi,

joka katsoen virrasta kasvojaan

jää kauneuteensa riutumaan;

ja kielo, najaadi hurmaava,

mut kaihoistaan niin kalpea,

että valkeus sen kellojen väriseväin

läpi lehtien kuultaa vihreäin;

hyasintti, jonka tiuvuissa

taas soi niin herkkä humina,

niin hiuduttavan suloinen,

ett’ aisti tunsi tuoksuna sen.

Ja ruusu, nymfinä kylpien,

avas povensa hehkuvan syvyyden

terä terältä katseille paljastuvan,

avas ihanuutensa koko kuvan.

Ja lilja ruokovartinen

nosti maljansa kuutamon värisen,

ja sen tähtisilmä ihmeellinen

näki kasteen lävitse taivaan sinen.

Ja jasmiini hento ja suloisa

tuberosa, Eedenin-tuoksuva,

ja kukat muut lukemattomat

siinä kevättarhassa rehoittivat.

Ja yli virran soluvan juoksun,

johon kukkasoksat satoivat tuoksun,

väri kullan ja vihreän kimalteli

ja kuultavat juonteet karehti.

Veden kalvossa keinuivat ulpukat

ja lumpeet tähtinä hohtavat,

mut virta, pehmyt kuin sametti,

ohi liukui, välkkyi, aaltoili.

Puutarhaa halkoivat kierrellen

polut poikki nurmen ja sammalen,

välin aukeina tuulen ja auringon alla,

välin lehvistöissä ja loitommalla.

Ja kellot ja kaunokit valkeanaan

niitä peitti kuin polkuja tarumaan,

ja monet kukkaset illalla

pääns’ antoivat teltaksi taipua,

katoks kiiltomatojen kasteessa.

Kuin äidin tuudittaessa lastaan

hymy raikas kehdosta paistaa vastaan

niin ennen unta kuin jälkeen sen —

näiden Paratiisin lapsien,

kun huomentuuli ne herätti,

oli katse kirkas kuin kristalli

ja ne hymyili taasen taivasta kohti,

missä auringon lempeät kasvot hohti.

Ja jokainen kukka toiseltaan

imi valoa taivaan ja lemua maan

kuin rakastavaiset yhdessä juo

mit’ ikään lempi iloja suo.

Mutta mimosa, köyhä anteihin suuriin,

vaikka lemmessä eli se lehdistä juuriin,

sai muilta kaikista enimmän

ja tuns’ yhä lempensä yltyvän.

Näet mimosan kukka on loistoton

ja vähät sen huomenlahjat on,

vaan mit’ ei sillä ole, sitä se halaa:

sen sydän kauneuden kiihkossa palaa!

Mitä tuuli humisi lentäissään

tai sirotti haurailta siiviltään,

mitä kukkain silmistä säteili

ihanuuden loistetta ympäri —

myös hyönteiset nopsat ja keveät

kuin venheet paisteessa liitävät,

jotka valo ja tuoksu lastinaan

yli lentävät viheriöivän maan —

ja kasteuntuvat, jotka hohtaa

kukissa, kunnes ne auringon kohtaa

ja kohoten ilmoihin sinisiin

kuin henget häipyvät auteriin —

ja lämmössä läikkyvät terhenet,

joiss’ äänet, tuoksut ja sätehet

ui niinkuin kimallus aalloilla

tai häälyvät korret virrassa —

ne kaikki kuin taivaan lähettämät

mimosan mieltä viihdyttivät,

kun hetket vierivät viipyen

kuin pilvet tultua tyvenen.

Ja kun ilta laskihe taivaalta,

maa lepäsi, ilmojen ilossa

oli rauhaa hämyn syventämää,

johon päivätärtenkin unet jää.

Ja mit’ eli ja lensi ja hengittikään,

unimereen hukkui se äänettömään,

jonk’ aallot huuhtoivat tajun rantaa,

mut uurtelematta sen hienoa santaa.

Vain satakielen ääni soi

ihanammin kuin päivä sietää voi

ja joku sointu taivaallinen

siit’ yhtyi mimosan unehen.

Niin mimosa vaipui jo aikaiseen

levon helmaan, yöttären kätkyeen

kuin' uupuu keskellä ilonsa

laps heikko, mut kaikkien suosima.

2

Tätä sulon paikkaa valliten

eli lempeä voima piirissä sen,

ja hän oli kukilla kaitsijana

kuin taivaan tähdillä Luojan sana.

Tuo Eedenin Eeva ihmeellinen,

jonk’ olento, ohjaama sydämen,

oli ihana pehmeine piirteineen

kuin kukan meressä auenneen,

hän vaali tarhaansa aamusta aikain,

ja sen kasvatit liikkuissa lempeiden jalkain

hymys kirkkaina maisesta taivaastaan

kuin tähdet yön kulkua vaivoissaan.

Häll’ ei ollut ihmistä uskottuna,

mut hento hengitys, posken puna

jo kertoi aikuisen aamun koissa

hänen olleen maallisista poissa,

kuin ois joku henki valoisa

hänen vuokseen laskeunut taivaasta

ja vielä viipynyt lähimailla,

vaikk’ oli yöhämyn turvaa vailla.

Hänen jalkansa sääli ruohoja

ja povensa tuskin kohoileva

ilon kertoi jo, jonka tuuli kantoi,

ja surun läikkeenkin ilmiantoi.

Heti hengetär-askelten takana

lakas tukka maahan aaltoileva

ylös kevyttä höytyä nurmikosta

kuin paisteinen myrsky merestä nostaa.

Sitä enemmän tarhassa iloittiin,

kun tiettiin lempeihin askeliin

ja hahmoon niiden saattelemaan

myös yhtyvän sydämen anteliaan.

Hän pirskoitti vedellä raikkaalla

ne, joill’ oli kuumuus ahdistava,

ja sadekuuron jälkiä käyden

taas kevensi toisten maljakon täyden.

Hän nosti hentoja päitä varoin

ja siteli varpuja sormin aroin —

ei äitinä omiin lapsihin

hän kiintyä voinut ois hellemmin.

Tuhohyönteiset, toukat, nakertajat,

kaikk’ olennot rumat ja inhoittavat

hän poimi vakkaansa tiiviiseen

ja vei pois korven syvyyteen —

vaan sitä ennen hän vakkaan tuohon

oli kerännyt aarteita vihannan ruohon

iloks toukka-poloisten viattomain,

jotka rikkoivat tietämättään vain.

Mut mettinen ja hauras koi,

jonka suukot ei kukkia loukata voi,

ja päivänkorento, lentävä säen,

oli virassa alttiin palveluväen.

Ja haudat syntymätönten perhoin,

jotka unelmoivat alla verhoin

elon ihmeistä, peittivät vielä rinnan

monen setrin tuoksuvan, tumman pinnan.

Niin toi tuo ihanin ilmestys kevään

puutarhaan kasvussa värisevään

suvionnen, mut ennenkuin ensi lehti

vielä tummeni — hän kuolla ehti.

3

Kukat kolme päivää arkailivat

kuin tähdet kuutamon kalventamat

tai meren aaltoset ennenkuin

ne nousevat sumusta kirkastuin.

Mut neljäntenä mimosa

tuns hautavirren kaikua

läpi saattaja-askelten lähestyväin

ja surun nyyhkytysten syväin.

Sävel murheinen, raskas huohotus

ja kuoleman verkka vaellus

ja lemu kylmä ja ahdistava,

joka levisi kirstun vaiheilta,

kun vainajaa ohi kannettiin,

sai ruohot ja kukat kyyneliin,

ja tuulikin äänin tuskaisin

ja voihkivin kohisi mäntyihin.

Tarumaa oli kourissa kolkon aren

kuin ruumis sen entisen tenhottaren,

tuon unen-armaana eläneen,

jonk’ arkulle, tuhkaan ja tyhjyyteen,

sydän kylminkin pudotti kyyneleen.

Kesä meni, jo havisi syksyn siipi

ja usvaviitassa halla hiipi,

vaikk’ aurinko koitti kirkkaana palaa

ja kieltää julki, mit’ yö teki salaa.

Mutta ruusut ne varisti lehtensä pois

kuin punaista lunta satanut ois

ja liljat kelmeät, vilusta nuivat,

kuin kuoleman syliin kumartuivat.

Ja Intian kukat, tuoksussaan

ja heleydessään suloimmat maan,

nekin varsi varrelta kaatuivat

ja toistensa päälle maatuivat.

Ja lehdet keltaiset, harmajat

ja punaiset, kalman valkeat

kuin haamuparvet tuulessa liiti

ja linnut säikkyi ja pakoon kiiti.

Tuhoruohoista raju vihuri

koteloiden siemenet karisti

ja ne tarttuivat monen kukkasen vanaan

sen vieden multaan saattajanaan.

Vesikukat virrassa heiluessaan

putos irti sorjista varsistaan,

ja ne pyörteissä ees taas ajelehti

kuin tuulessa maalla kukka ja lehti.

Tuli sade ja varret kaatuivat lakoon

joka polulle ja joka vakoon

ja rönsyt sortuivat kierteistään

kuin kauneimmat kukatkin mätänemään.

Viel’ ennen lunta tähän kauneuden soraan

rumat rikkaruohot nostivat oraan,

joiden täpläiset ruumiit on nähdä pahat

kuin sammakonselät ja käärmeenmahat.

Nous ohdake, nokkonen, suolakka,

hullukaali ja katko kostea,

joill’ ontto runko on ja pöyhkä

ja joiss’ on tunkka, katkera löyhkä.

Ja toiset, joita runo karttaa,

siin’ inhasti työnsivät piikkistä varttaan

ja lehteä takkuista, tahmeaa,

sinen, kellan ja lyijyn kimaltavaa.

Tatit, rouskut ja muut uhos märästä maasta

kuin sumu tai homeinen, ruosteinen saasta,

kuin itse lahoova kuolo viel’ ois

elon innoittama ja kasvua lois!

Lika, roska ja kuona virrassa ui

ja sumenti veden ja patoutui

alajuoksussa kurjenmiekkoihin suuriin

ja käärmeen-kiemuraisiin juuriin.

Ja maasta kohosi yltyen

tyven-aikana huuru myrkyllinen,

jok’ aamulla näkyi, päivää kaartoi,

öin tienoot tähdettömiksi saartoi.

Ja päivän valossa lepattivat

näkymättömät virvavalkeat,

ruton henget, yli oksien arkain

ja ne voimattomiksi purivat varkain.

Ja mimosa itki kuin kiron alla

ja sen joka lehdellä koveralla

kuin luomen uurteissa kyyneleet

pian kaikk’ oli liimaksi hyytyneet.

Pian lehdetkin putos ja vihuri

kuin piilu oksat pois katkaisi

ja mahla pakeni juureen syvään

kuin veri sydämeen läkähtyvään.

Niin talvi saapui, ruoskana tuulet

ja sierottuneina sormet ja huulet,

ja koskien kohu, juur’ uhmaava, avoin,

hänen vyöllään kalisi kahleiden tavoin.

Hänen äänetön henkäyksensäkin

pani maat, vedet, ilmat kahleihin,

ja kun puhalti pohjois-vihuri tuima,

oli valtias-vaunujen kiito huima.

Tuhoruohot, elävän kuoleman puku,

vilun tieltä pakeni koko suku —

sen lakastuminen ja muutto pois

oli kuin vain haamu hävinnyt ois!

Myös kuolivat mimosan juurien alla

maan myyrät ja päästäiset kitumalla

ja linnut hyytyivät lennossaan

ja jäivät oksista riippumaan.

Viel’ lankesi sade vuolas, vaan häätyi

häviölle: siit’ oksat vain lujemmin jäätyi

ja itse raskaat pisarat

pian kuuravaipassa torkkuivat.

Ja pohjoinen puhuri, samotessaan

kuin susi lapsen raadeltuaan,

kävi kiinni jäykkiin oksihin

ja katkoi ne kourin armottomin.

Kun kevät joutui taas niille main,

oli mimosa alaston hylky vain,

mutta sienet ja lusteet ja suolakat

kuin ruumiit haudoista nousivat.

4

Tokko mimosa itse tai henki se,

jok’ antoi elon kasville

ennenkuin kuihtui muoto sen,

tuon muutoksen tunsi, ma tiedä en.

Tokko jalon naisen sielu tuo,

jok’ erkani ruumiista henkien luo,

joka lempeä ja valoa loi,

surun löysi itse, kun iloa toi,

sit’ en tiedä. Mut elon harhoissa,

miss’ etsimme emmekä tavoita,

missä kaikki näkyy kangastain

ja me olemme unen varjot vain,

on usko yksinkertainen

ja kiehtova tajutessamme sen,

ett’ itse kuolo kaihtamaton

kuin kaikki muukin harhaa on.

Tuo sulojen tarha ja tuoksujen

ja hyvä haltiatar sen,

ne eivät ole kuolleetkaan:

mit’ on meissä ja meidän, se muuttui vaan.

Mut lempi ja ilo ja kauneus

ei katoa — niiden kimallus

on liian kirkas kestää vain

elintemme hämyn saartamain.

1821