Päivällisen jälkeen tuotiin minulle kirje Sonjalta. En ole koskaan
häneltä mitään salannut. Kun kuolen — se tapahtuu kohta: kuolema ei
enää hiivi luokseni, vaan lähenee lujin askelin, joiden äänen kuulen
selvästi korvissani unettomina öinä, kun olen huonompi ja minua enemmän
vaivaa sekä tauti että mieleeni heräävä menneisyys, — kun kuolen ja
hän saa lukea nämä muistelmat, niin tietäköön, etten koskaan, koskaan
ole hänelle valehdellut. Olen kirjoittanut hänelle kaikesta, mitä
olen ajatellut ja tuntenut, ja mahdollisesti vain se, mistä itselläni
sielussani ei ole ollut aavistusta tahi itse en ole ollut tietoinen,
vaikka sen olen hämärästi tuntenutkin, on jäänyt panematta pitkiin
kirjeisiini.
Mutta hän on tuntenut minut. Vaikka onkin vain 19 vuoden vanha, on
hän herkällä, rakastavalla sielullaan käsittänyt kaikki, mitä en
ole uskaltanut tunnustaa hänelle, mikä ei kertaakaan päässäni ole
pukeutunut määrättyjen sanojen muotoon.
»Sinä häntä rakastat, Andrei. Jumala suokoon sinulle onnea...»
Enempää en voinut lukea. Ikäänkuin jokin suuri aalto valahti ylitseni,
tunki sieluuni ja vei minut tunnottomaksi. Hervahdin nojatuolin
selustaa vasten ja, pidellen kädessäni kirjettä, istuin kauan silmät
ummessa, liikkumattomana, tuntien vain, kuinka tuo aalto kuohui ja
kohisi sielussani.
Totta oli: minä rakastin häntä. En ollut siihen saakka sitä tunnetta
tuntenut. Nimitän rakkaudeksi kiintymystäni serkkuuni; olin valmis
muutaman vuoden perästä olemaan hänen miehensä ja kentiesi tulemaan
onnelliseksikin hänen kanssaan: en olisi uskonut, jos minulle olisi
sanottu, että voin rakastua toiseen naiseen. Minusta tuntui, että
kohtaloni oli ratkaistu: »tuossa on vaimosi, — sanoi minulle Herra,
— eikä muuta sinulla tule olla», ja siihen luuloon olin vakaantunut
rauhallisena tulevaisuudestani sekä varmana vaalistani. Rakastaa toista
naista tuntui minusta joutavalta ja arvottomalta oikulta.
Ja nyt tuli tuo omituinen ja onneton olento, jonka elämä oli särkynyt
ja jonka silmistä loisti kärsimys; sääli minut ensin valtasi; harmi
miestä kohtaan, joka osoitti halveksumista hänelle, pakotti minut
lujasti häntä puolustamaan, ja sitte... Sitte en tiedä, kuinka se
tapahtui... Mutta Sonja oli oikeassa; minä rakastin tuota naista
tuskaisella ja intohimoisella ensilemmellä kuin 25 vuoden vanhaksi
elänyt mies, joka ei ole rakkautta tuntenut. Minä olisin tahtonut
vetää hänet pois siitä hirmun tilasta, jossa hän kiusaantui, käsilläni
kantaa hänet jonnekin kauas, sylkytellä häntä sydämelläni unheeseen ja
nostattaa onnen hymyn hänen elämän riuduttamille kasvoilleen... Ja sen
sanoi Sonja minulle yhdellä ainoalla rivillä kirjeessään...
»Älä minusta välitä. En tahdo sanoa: 'unhota minut kokonaan', mutta
vain sen, ettet ajattelisi minun kärsimyksiäni. En tahdo valittaa
särjetystä sydämestäni, — ja tiedätkö miksi? Siksi, ettei se ole
ollenkaan särjetty. Olen tottunut pitämään sinua serkkunani ja
sulhasenani: ensimäinen on oikein, toinen — ihmisten keksimä ja
minulle tyrkyttämä. Rakastan sinua ylitse kaikkea maailmassa; voisin
sen olla sinulle sanomattakin, sillä sinä sen tiedät itsekin, mutta
luettuani sinun viime kirjeesi ja tehtyäni itselleni selkoa sinusta ja
Nadeshda Nikolajevnasta, niin, usko minua, rakkahin, ei pisaraakaan
katkeraa tunnetta sekaantunut siihen. Minä käsitin, että olen sinulle
serkku, enkä vaimo; käsitin sen siitä, että ilostuin sinun onnestasi,
— ilostuin, vaikka myös pelkäsin sen puolesta. En salaa tätä pelkoa;
mutta suokoon Jumala sinun pelastaa hänet ja olla onnellinen ja tehdä
hänet onnelliseksi.
»Siitä, mitä olet kirjoittanut minulle Nadeshda Nikolajevnasta,
päättelen, että hän on rakkautesi arvoinen...»
Luin nämä rivit ja uusi ilon tunne valtasi minut vähitellen. Minä en
Sonjan pelkoa tuntenut: mitä minulla olisi ollut peljättävää? Kuinka
ja miten se oli tapahtunut, en tiedä, mutta minä uskoin Nadeshda
Nikolajevnaan. Koko hänen entinen elämänsä, jota en tuntenut, ja
hänen lankeemuksensa, — ainoa, minkä hänen elämästään tunsin, —
näytti minusta joltakin satunnaiselta, ei-oikealta, joltakin kohtalon
erehdykseltä, johon Nadeshda Nikolajevna ei ollut syypää. Jotakin oli
hänen päällensä lentänyt, vetänyt hänet pyörteeseen, kaatanut hänet
kumoon, lokaan, vaan minä nostan hänet ylös loasta, painan sydäntäni
vasten ja tyynnytän siinä tuon kärsimysten murtaman olennon.
Kova, äkkinäinen kellonsoitto sai minut vavahtamaan. En tiedä itse,
miksi en odottanut, että emännöitsijäni olisi tulla laahustanut
tohvelit jalassa ovea avaamaan, vaan syöksyin itse ovelle ja avasin
salvan. Ovi aukeni ja Semjon Ivanovitsh, tarttuen minuun molemmin
käsin, hyppi paikallaan ja huusi iloisella, kimeällä äänellä:
— Andrei, toin hänet, toin, toin!...
Hänen takanaan seisoi hämärä olento. Minä syöksyin sen luo, tartuin
sen vapiseviin käsiin ja aloin niitä suudella, kuuntelematta, mitä hän
minulle puhui väräjävällä, itkua pidättävällä äänellä.