Mun huollen näköäni sammunutta
tuo liekki kirkas, joka sammutti sen,[325]
puhalsi sanat, jotka tarkkaavaksi
mun saivat: »Sikskuin näkös saat sa jälleen
min olet minuun tuhlannut, on hyvä,
sen että korvaat suusi haastelulla.
Siis ala, virka, kuhun sielus pyrkii;
ja ollos vakuutettu, että näkös
hävinnyt sulta ei, vain häikäistynyt.
Näät Naisella, mi sua johtaa kautta
tään pyhän niitun, silmässään on kyky,
jok' oli kädessään Ananiaalla.»[326]
Ma sanoin: »Tulkoon myöhään taikka varhain
tahtonsa mukaan apu silmäin, joista
tään tulenpolton toi hän sieluhuni!
Hyvyys,[327] mi on tään hovin riemu, alku
ja loppu joka kirjan on, min Rakkaus
lukevi mulle kovaa taikka hiljaa.»
Samainen ääni, joka poisti pelon
minulta äkki-sokeudestain, vielä
taas mulle antain halun haastamiseen
näin jatkoi: »Seulall' olet hienommalla
sa seulottava; nyt sun virkkaa täytyy,
ken tähän maaliin suunnannut on jouses.»[328]
Ma näin: »Kai järjen syyt ja arvovalta,
mi tulee ylhäältä, tään istuttaneet
minuhun rakkauden liekin lienee.
Näät hyvä, jonka hyväks myöntää järki,
sytyttää rakkautta, sen suurempata,
mit' enemmän se sisältääpi hyvää.
Olento, niin mi ylevämp' on muita,
kaikk' että hyvä hänen ulkopuoltaan
säteitä vain on hänen valkeudestaan,
muit' enemmän sen täytyy viehtää mielen
jokaisen rakkaus, mi tuntee, tietää
totuuden, jolla todistus tää lepää.
Tään toden järjelleni kirkastavi
hän, joka näyttää, että ensimmäinen
ijäisistä on substanseista Rakkaus.[329]
Sen kirkastaa myös Toden ääni itse,
mi itsestään näin sanoi Mosekselle:
'Näkevä olet hyvyys-arvot kaikki.'[330]
Sa myös sen kirkastat, kun sanomasi
tuon alat ylhäisen, mi maailmalle
ylitse muiden huutaa Luojan salat.»[331]
Ja kuulin: »Ihmisjärjen vuoks ja vuoksi
myös arvovaltain, siihen sointuvien,
Jumala rakkautes on kaiken päämies.
Mut virka vielä, tuntenetko muita
hänehen kieliä, ja soios, sua
tuo rakkaus kuinka monin hampain puree.»
Tarkoitus pyhä Kristus-kotkan multa
ei salaan jäänyt, sillä oivalsipa,
hän kunne sanelmani tahtoi saattaa.
Siks jatkoin: »Kaikki hammas-haavat, jotka
sydämen kääntää voivat luokse Luojan,
mun rakkauttain on yhteis-auttanehet.
Olemus maailman, ja omanikin,
ja kuolo Hänen, että eläisin ma,
ja toivo joka uskovan, myös minun,[332]
tuon kera kertomani tiedon kirkkaan,[333]
mereltä väärän rakkauden mun johtain
on opastaneet rantaan oikeahan.
Ne lehdet, joita viinitarha kasvaa
ijäisen Viljelijän,[334] mulle kalliit
sikäli on kuin Hältä niiss' on hyvää.»
Ma vaikenin, ja kautta taivaan kaikui
suloinen laulu; Valtiattareni
mukana lauloi: »Pyhä, pyhä, pyhä!»[335]
Kuin valon sattuessa tuiman herää
mies vuoksi silmäin kyvyn, kääntyväisen
päin hohdetta, mi kalvosta käy kalvoon,
ja kuin hän näkemästään kauhistuvi,
kun tiedotonna äkin niin hän herää,
sikskunnes auttaa häntä arvostelu;
niin silmistäni kaikki suomut ajoi
Beatrice säteell' omain silmiensä,
tuhannen peninkulmaa tunkevien.
Näät enemmän kuin ennen näin ja kysyin
ma hämmästyksin, mik' oi' loiste neljäs,
min näin ma siinä meidän seurassamme.
Ja Valtiatar: »Sätehissä näissä
imehtii Tekijätään ensi sielu,[336]
min milloinkaan on luonut ensi Voima.»
Kuin lehvä, leyhyttämä tuulen, painaa
pään alas, nousten jälleen voimallansa
omallaan, joka ylöspäin sen nostaa;
niin hänen haastaessaan hämmästyen
ma tein; mut sitten varmistuin ma jälleen
halusta puheen, joka poltti mua.
Ja aloin: »Oi, sa heelmä, yksin luotu
tuotteena kypsänä, oi Alku-Taatto,
min tyttäriä kaikk' on morsiamet!
Niin hartaasti kuin voin ma pyydän, että
haastaisit; tiedät tahtoni, ja että
nopeemmin täyttyis se, en virka tuota.»
Useinkin turkis-eläin tuntee siten,
ett' tuntehensa ilmi vavahtelee
sen seurana mi ruumiinsa on verho;
ja samoin salli alku-sielu minun
nyt nähdä läpi peittehensä, kuinka
hänt' ilahdutti tehdä mielikseni.
Hän hengähti:[337] »Vaikk' et ilmi tuonut
sa tahtoas, sen paremmin ma näen
kuin sinä seikkaa, jok' on sulle varmin.
Kuvastimessa totuuden sen näen,
mi kaiken heijastavi niinkuin on se,
mut jota heijasta ei kukaan, mikään.
Sa tahdot tietää, milloin Herra pani
mun siihen tarhaan ylevään, hän missä
soi sulle voiman kiivetä näin ylös,
ja kauanko ma sit' ilosilmin katsoin
ja tosi syyn tuon suuren eripuran
ja mitä käytin kieltä, minkä keksin.
Siis, poikani: puun hedelmän ei syönti
ei syy itsessänsä syy ollut moisen paon,
vaan yksin yli rajamerkkein käynti.
Vergiliuksen mistä nosti Naises,
tuhatta neljä kolme sataa kaksi
ma siellä vuotta toivoin seuraan tähän.
Yhdeksän sataa kolmekymment' erää
maan päällä Auringon näin palajavan
valoihin kaikkiin, jotka on sen tiellä.[338]
Kadonnut kieli oli haastamani
jo ennen kuin Nimrodin kansa oli
työn alkanut sen, jok' ei valmistunut.[339]
Näät mikään järjen työ ei kestä iki,
kun ihmismieli ijäisesti muuttuu
taivaiden vaihteluiden tahdon mukaan.
On luonnon työ, ett' ihmisell' on kieli;
mut millainen, sen luonto jättää teille
niin tehtäväks kuin teitä huvittavi.
Manalan kuiluun ennen kuin ma astuin,
I oli maailmassa korkein Hyvä,
Hän, jolta onni on mua ympäröivä.
_Eli_ se sitten oli; käy se laatuun,
näät ihmistapa on kuin lehti oksan,
mi haihtuvi ja toinen sijaan tulee.[340]
Vuorella korkeimmalla merten yli,
ma elin synnissä ja synnitönnä
ens tuokiosta siihen,[341] jolloin Päivän
neljännes muuttuu sekä kuudes seuraa.»[342]