Nyt hyvä tahto, jok' on tunnusmerkki
rakkauden oikean ja suoran, kuten
on väärän tunnus omanvoiton pyynti,
pysäytti kaiustaan tuon lyyryn kauniin[179]
ja pyhät hiljensi sen kielet, joita
kädellään Taivas virittää ja soittaa.
Oikeille pyynnöille kuink' olla kuurot
olennot vois ne, jotka rohkaistakseen
mua pyyntöön, vaikenivat kaikk' yhtaikaa?
On oikein, että tuskaa ääretöntä
se saa, ken rakkaudesta ajalliseen
tuon ikirakkauden yltään riisuu.
Kuin taivaall' illan tyynen, seijaan joskus
äkisti nähdään tulen tuikahtavan,
niin että silmä, äsken varma, säikkyy,
ja näyttää niinkuin tähti muuttais majaa,
mut sieltäpäin, se josta syttyi, sammui,
näy yhtään hävinneen ei valkeutta;
niin kädelt' oikealta juureen saakka
tuon ristin näkyi juoksevaksi tähti
sikermästään sen päälle paistavasta.
Eronnut kehästään ei hohtokivi,
vaan välkkyvätä laitaa kiiti, näyttäin
tulelta, jota alabaster peittää.
Niin näytti hellältä Ankiseen varjo,
kun kohtas poikansa Elysiumissa;--[180]
jos suurint' uskoa voi laulajaamme.
»_O sanguis meus, o superinfusa
gratia Dei! Sicut tibi, cui
bis unquam coeli janua reclusa_.»[181]
Näin valo tuo; ma ensin katsoin häneen
ja sitten käännyin valtiattareeni,
mut molemmista hämmästyin ma heistä.
Näät hymy paistoi hänen silmistänsä
sellainen, että luulin katsovani
ma pohjaan autuutein ja Luojan armon.
Iloisna näkemään ja kuulemahan
lisäsi henki äskeiseen nyt jotain
niin syvällistä, etten ymmärtänyt.
Eik' ehdontahdon piiloillut hän multa,
sen pakko aikaan sai; näät aatoksensa
pään yli kulki kuolevaisen miehen.
Ja koska tunne-palon kaari oli
senverran jäähtynyt, ett' ihmiskyvyn
mitalle lausehensa laskeutuivat,
tään hätä ensiksi mä kuulin: »Ollos
siunattu Sinä, Kolmess' Yksi, joka
niin olit laupias mun siemenellein!»
Ja sitten: »Poika, janon pitkän,[182] armaan,
min antoi lukeminen kirjan suuren,
sen, joss' ei valkea, ei musta muutu,
tulosi viihtänyt on liekin tämän
sisällä, josta haastan; kiitos Naisen,
ken lentoon korkeaan soi siivet sulle.
Sa uskot, että aattees saapuu luoksein
Ens-aattehesta niinkuin ykkösestä
säteilee viisahalle viis ja kuusi.
Ja siks et kysy, ken ma oon ja miksi
iloisemmalta kuin on kukaan toinen
ma näytän tässä seurass' iloisien.
Ja uskot oikein; eläväiset täällä
vähemmät taikka suuret, peiliin katsoo,
miss' ennen mietintää jo miete näkyy.
Mut että pyhä rakkaus, joss' aina
ma valvon sielun silmin, saaden tuosta
suloisan kaihon, pääsis täyttymykseen
suin suorin, liedoin, pelkäämättä puhu
ja lausu tahtos, lausu julki kaipuus;
on siihen vastaus jo valmis mulla.»
Beatriceen katsoin; tämä kuuli ennen
kuin puhuinkaan ja mulle merkin hymyi,
mi siivet tahtoni sai kasvamahan.
Ma sitten aloin:[183] »Tunne ynnä järki
tulivat teillä tasapainoon silloin,
kun ilmestyi Ens-Tasapaino teille.
Näät Auringossa, jok' on lämmittänyt,
valaissut teitä, niin ne tasan ovat,
ett' uupuu vertaukset kaikki siinä.
Mut kuolevaisten viisaus ja tahto
on eri-sulkahinen siiviltänsä,
syyn vuoksi, jok' ei teille tuntematon.
Siks kuolevaisna epäsuhdan tunnen
tuon povessain ja nyt vain kiitän miellä
hartaalla isän-tervehdyksestänne.
Topaasi kirkas, joka kallehinta
kaunetta tätä kaunistat, ma pyydän,
nimesi että minun kuulla soisit.»
»Vesani oi, min varronnasta mulle
jo ilo versoi, kantataattos olen!»
Näin loihe lausumahan hän mulle ensin.
Ja sitten:[184] »Hän, jost' ottanut on heimos nimen
ja joka kauemmin kuin vuosisadan
jo kiertää vuoren ensi reunaa, oli
mun poikani, sun isäs-isän isä;
siis hyvin sopii, että teoillasi
lyhennät hänen väsymystään pitkää.
Firenze, muurin vanhan saartamana,
se josta vieläi kellonlyönnit kuulee,
siveä oli, raitis, rauhallinen.[185]
Diademit puuttui, käsikäädyt silloin,
prameilu naisten, vyötkin jotka ovat
kauniimmat katsoa kuin kantajansa.
Kun tytär syntyi, peljännyt ei isä
avio-ijän ynnä myötäjäisten
menevän oikeasta määrästänsä.[186]
Taloja ihmistyhjiä ei ollut,
viel' osoittanut Sardanapal ei myöskään,
kuin komeaksi huoneen tehdä saattaa.[187]
Viel' ylipäässyt Montemalon ollut
Uccellatoio ei, mi rappiossaan
tulevi voitetuks kuin nousussaankin.[188]
Bellincion Bertin näin mä käyvän soljin
vain luisin, nahkaisin, ja puolisonsa
palaavan peililt' ilman maalin kuorta.[189]
Ja näin ma Nerlojen ja Vecchioiden[190]
vain nahkajakkuun tyytyvän ja heidän
vaimoinsa värttinään ja rukkipyörään.
Oi onnen naiset! Kukin varma oli
hautansa paikasta eik' autiossa
vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan.[191]
Yks valvoi kedoll' uutterasti, lastaan
kielellä sillä laulattain, jost' isän
on ilo ynnä riemu äidinrinnan.
Taas toinen värttinätä väänsi, kertoi
perheelle hiljaa kuulevalle tarut
nuo Troijalaisten, Fiesolen ja Rooman.
Cianghella, Lapo Salterello joku
pidetty silloin yht' ois ihmehinä
kuin nyt Cornelia tai Cincinnatus.[192]
Niin kauniin, uskollisen kansan keskeen,
niin rauhallisen kansalaisen eloon
ja kotihin niin suloiseen Maria,
manattu huudoin äänekkäin, mun antoi
jo kastehessa Battisteron vanhan
nimeksi pantiin mulle Cacciaguida.[193]
Moronto oli veljeni ja toinen
ol' Eliseo; naisen, josta sukunimes
sinäkin sait, Pon-laakso mulle antoi.
Samosin Konrad keisarin jo sotaan
ja hän mun otti ritareinsa parveen,
niin miekantyöni häntä miellyttivät.
Ma hänen kanssaan sodin vasten saastaa
tuon opin, jonka joukko oikeutenne
jo valtaa; vaan syy Paimenen on siinä:
Ja siellä kansa paha tuo mun päästi
viekkaasta maailmasta, jonka rakkaus
niin monta sielua vie turmiohon:
marttyyrina ma tähän saavuin rauhaan.»