Poikaansa silmäellen Rakkaudella,
mi ijäisesti molemmista virtaa,
tuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton,
sen kaiken, minkä mieli, silmä tajuu,
niin järjesti, ett' ilman nautintoa
ei jää se, joka tuota katsoo, tuumii.
Lukija, nosta siis mun kanssain katsees
tarhoihin Taivaan, sinnepäin se suuntaa,
yks liike missä sattuu toista vastaan.[118]
Tuost' ala ihastella taidetyötä
sen Mestarin, min sydän lempii sitä,
niin ettei koskaan siitä silmä käänny.
Kas, siitä haarautuu se kehä vino,[119]
mi kantaa planeetteja, tyydyttääkseen
maailmaa, joka niitä kaipaa, kutsuu.
Ja ellei kiertyvä ois niiden rata,
ois turhaa silloin paljon taivas-voimaa
ja kuollut melkein joka mahti mainen.
Ja jos se oikeasta poikkeis paljon
tai vähän, etelän ja pohjan ääriin
maailman järjestys jo järkähtäisi.
Lukija, lautsallesi jääös siksi
ja mieti itsekses, mit' tässä tarjoon,
jos tahtos iloon on, ei uupumukseen.
Oon pöytäs kattanut; siis ota etees!
Näät kaiken huoleni nyt aine vaatii,
mi saanut mun on kirjaa kirjoittamaan.
Aurinko, luonnon suurin palvelija,
mi Taivaan voimalla maailman leimaa
ja valollansa ajan meille mittaa,
kun paikkaan päässyt oli, josta puhuin,
se kehät kiersi, joiden kautta aina
Italiaan se nopeammin näkyy.[120]
Ma olin luonaan;[121] vaan en nousuamme
havainnut enempää kuin ihmislapsi
ens aatettansa, ennen kuin se tulee.
Beatrice on se, joka ohjailevi
hyvästä parempaan niin tuokiossa,
ett' aika hänen tekojaan ei laske.
Kuink' olla täytyy loistavan, mi asuu
Auringon syvyydessä, jonne astuin,
kun väri ei, vain valo tuo sen esiin!
Neroni, taiteen, taituruuden käytän
kuvaamatonta kuvaellakseni;
sit' uskoa ja halata vain voidaan.
Ja ellei moiseen ylevyyteen riitä
kuvitusvoimamme, ei ihme, koska
ei silmä siedä kirkkaampaa kuin Päivä.
Niin loisti täällä neljäs perhe Isän[122]
tuon korkean, mi ravitsee sen, näyttäin,
hän kuink' on Pyhä Henki myös ja Poika.
Beatrice alkoi: »Kiitä, kiitä Päivää
sa enkelien, jonka armo tätä
sun nostanut on aistein havaitsemaan!»
Niin altis milloinkaan ei ihmissydän
lie ollut hartauteen ja Luojan puoleen
kaikella sielullaan ja mielellänsä
kuin sanat nuo nyt kuullen olin minä;
ja kaikki rakkautein niin Häneen kääntyi,
Beatricen että unho peitti multa.
Tää siit' ei suuttunut, vaan hymyeli,
niin että silmillänsä nauravilla
sekoitti sielun yhteyden hän multa.
Valoa monta, kirkkaampaa kuin Päivä,
keräytyi meidän ympär' kiehkuraksi,
kauniiksi nähdä, kauniimmaksi kuulla.
Näin joskus tytär myös Latonan[123] vyöttää
kupeensa, kun niin täys on ilma usmaa,
se että kiinni pitää uumen-soljen.
Hovissa Taivaan, josta maahan palaan,
iloja on niin kallisarvoisia,
kauniita, ett'eivät ne siirry sieltä,
ja niistä yks ol' liekkilaulu näiden;
ken siivity ei sinne lentääksensä,
mykältä taivas-tiedot tiedustakoon!
Kun kolmasti meit' oli kiertänehet
palavat Auringot nää lauluin, tanhuin,
kuin kiertää tähdet kiintopisteitänsä,
neidoilta näyttivät ne, joilta vielä
ei tanhu loppunut, vaan jotka vartoo
sävelten uutten alkamista vaiti.[124]
Sisältä erään soi nyt: »Koska säde
se säde, josta tosi rakkaus syttyy
ja joka rakastaen kasvaa, karttuu,
sinussa niin jo moninkerroin loistaa,
ett' tuo se portaita sun näitä, alas
joit' astuta ei jälleen nousematta.[125]
Ken maljastansa suita viinin kieltäis
janoosi, enempi ei vapaudessa
se ois kuin vesi, jok' ei mereen virtaa.
[126]Sa tahdot tietää, ketkä ovat kukat
sen seppeleen, mi silmin lempii Naista
kaunista, taivaisiin sua kunnostavaa.
Ma kuuluin lampaisiin tuon karjan pyhän,
Dominikus jot' ohjaa tiellä sillä,
mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan.
Tää lähin oikealla mulle veli
ja mestar' oli, Kölnin Albert; minä
taas itse Tomas oon Aquinolainen.
Jos muutkin tahdot tulla tuntemahan,
sanaini mukaan siirtyköön sun silmäs
tät' autuasta piiriämme pitkin.
Säteissä noissa Gratianus hymyy,
mi valtaa maallista ja hengellistä
niin auttoi, että Paratiisi mieltyi.
Tää tässä taas, mi kuoromme on kaune,
se Pietar' oli, joka lesken lailla
Pyhälle kirkolle toi aartehensa.
On kaunein keskellämme viides valo,
mi moista rakkautta uhoo, että
maailma kaikki siitä kuulla halaa.
Siin' asuu ylväs sielu, johon syvä
niin viisaus pantiin, että totuus totta
jos on, ei toinen siihen noussut tietoon.
Sen soihdun loimon liki tässä näet,
mi lihaan liitettynä ilmi enin
on tuonut enkelien työt ja luonteet.
Valossa tuossa pienemmässä hymyy
se puolustaja kristillisten aikain,
min oppi paljon Augustinust' auttoi.
Valosta valoon jos nyt sielus silmän
kohotat mukaan ylistyksieni,
jo kahdeksannesta sa kuulla tahdot.
Siin' nähdäksensä hyvän kaiken nauttii
Se pyhä sielu, joka valaisevi
maailman viekkaan tosi kuulijalleen.
Se ruumis, josta hänet karkoitettiin,
Cieldauross' on, ja alta tuskan ynnä
maanpaon pääs hän tähän rauhan paikkaan.
Näe vielä, kuinka loistaa, henkii, hehkuu
tääll' Isidorus, Beda ja se Rikhard,
mi yli-ihminen ol' aatostyöltään.
Tää, josta katsees minuun kääntyy, valo
on hengen, joka aatteiss' ankarissa
tulevan myöhään kuolemankin katsoi.
Se valo ijäinen on Sigier'n, joka
kouluissa luennoiden Olkikadun[127]
totuudet karsaat syllogismein sinkos.»
Kuin kellon kutsuessa meitä aamuin,
kun Luojan morsian käy tervehtimään
ylkäänsä, että tämä häntä lempis,
ja kellon osat toinen toistaan ajaa,
niin että 'ping-pang' suloisesti soipi
sydämet alttiit rakkaudella täyttäin;
ma samoin näin tuon sädepiirin käyvän
nyt liikkumahan, liittäin äänen ääneen
niin moni-sointuisesti, että moista
vain kuullaan, missä ijäinen on ilo.