Se Aurinko, mi lemmell' ensin sytti
mun sydämein, syin, vastasyin ol' ilmi
totuuden kauniin kasvot tuonut mulle.
Ja minä, näyttääkseni vakaumustain
tät' uutta, varmaa, kohotin nyt pääni,
mikäli sopi, puhuaksein hälle.
Mut näky ilmestyi, mi itsehensä
niin kiinsi katseheni kaiken halun,
tuo tunnustus ett' unohtuikin multa.
Kuin läpi lasin kuultavan ja kirkkaan
tai vetten välkkyväin ja hiljaisien,
mut ei niin syväin, ettei pohja paistais,
näkyvät kasvojemme ääriviivat
niin vienot, ettei valko-otsan helmi
nopeemmin satu meille silmäterään;
niin näin ma hahmoja, ne haastaa tahtoi,
ja minä jouduin harhaan vastakkaiseen
kuin poika tuo,[19] min lähde loitsi lempeen.
Siks heti kuin ma heidät nähnyt olin,
vain valhekuviks heitä luullen, käännyin
ma katsomaan, ken moiset heijastutti.
En mitään nähnyt; suuntasin nyt katseen
valohon armaan saattajattareni,
mi hymyellen pyhin silmin loisti.
»Äl' ihmety, jos hymyilen ma hiukan»,
hän virkkoi, »lapsellista luuloasi,
mi jaloin käydä viel' ei totta tohdi,
vaan työntää tyhjyyteen sun nyt kuin aina.
On tosi olennoita, jotka näet,
vuoks sanan syödyn tänne määrättyjä.
Puhele heille, kuuntele ja usko!
Totuuden valo, jok' on onni heidän,
pois päästä enää heit' ei liukahtamaan.»
Ja haamuun päin, mi haastelemaan näytti
heist' innokkaimmalta, ma käännyin, lausuin
kuin mies, mi hämmentyy vuoks liian kiihkon:
»Oi henki, luotu onneen, nauttivainen
suloutta ijäis-elon suuren hohteen,
jot' arvaa ei, ken tuntenut ei sitä!
Sua kiittäisin, jos ilmoittaisit mulle
nimesi ynnä autuutenne laadun.»
Hän heti vastas silmin hymyilevin:
»Tahdolle oikealle rakkautemme
on ovi auki kuin on rakkauden, mi
itsensä kaltaisiksi kaikki tahtoo.
Maan päällä nunna olin; ja jos mieles
mua tarkkaan muistelee, en oudoks sulle
jää siksi, että oon nyt kaunihimpi.
Minussa tunteva oot taas Piccardan;[20]
on mulla, seurass' autuaiden muiden,
nyt autuus taivahassa hitaimmassa.
Tunteemme, joita sytyttää voi tuleen
vain Pyhän Hengen riemu, alistuvat
ilolla hänen järjestyksehensä.
Tää onni vähäiseltä näyttää; suotu
se meille on, kun osaks laiminlöimme
lupauksemme tai kokonansa joskus.»
Ma hälle: »Jotain jumalaista loistaa
ihmeellisillä kasvoillanne, joka
kuvanne kuolevaiset himmentävi.
Siks vitkaan vasta mulle muisto palas;
mut nyt mua auttaa, mitä virkoit, siksi
helpompi mieleen palauttaa on kuvas.
Mut lausu: Te, tääll' iki-autuahat,
kai kaihoatte paikkaa korkeampaa,
enemmän nähdä, enemp' ystäviä?»
Hymyili hän ja muutkin varjot ensin;[21]
hän sitten vastasi niin iloisena
kuin hehkunut ois ensi lemmen tulta:
»Ah veli, tahtojamme viihdyttävi
rakkauden voima, joka pyytää sallii
vain omaamme, ei ikävöidä muuta.
Jos toivoisimme ylemmäks, nuo toiveet
sotisi vastaan Hänen tahtoansa,
mi täällä määrännyt on meille sijan.
Tapahdu moist' ei taivahissa näissä;
elämä rakkaudessa välttämätön
on täällä, jos sen luonnon oikein huomaat.
On olennaista tälle autuudelle
Jumalan tahtoon liittyä niin liki,
ett' yhdeks yhtyy kaikkein meidän tahdot.
Asujat asteettaiset valtakunnan
tään oomme, ja se kaikille on mieleen,
myös Hälle, jok' on tahto tahtojemme.
Ja Hänen tahdossaan on meillä rauha:
Hän meri on, päin jota kaikki liikkuu,
min itse luo Hän ja min luonto muovaa.»
Tajusin nyt ma, kuink' on kaikkialla
taivaassa paratiisi, vaikka samoin
ylimmän hyvän armo siell' ei sada.
Mut kuin yks ruokalaji kyllästyttää
ja toiseen viel' on himo ihmisellä
ja tään hän ottaa, tuon hän kiittäin torjuu;
niin tein nyt minä sanoin ynnä liikkein
tuon kankaan tullakseni tuntemahan,
joss' ei hän sukkulaa viel' lyönyt loppuun.[22]
»Elämä pyhä, ansiot myös suuret»,
hän lausui, »nostanehet naisen[23] ovat,
min mukaan päällä maan on huntu, puku,
ett' yljän luona, joka ottaa valat,
jotk' antaa rakkaus hänen mieliksensä,
ois kuoloon saakka valvonta ja uni.
Ma häntä seurataksein maailmasta
jo nuorna luovuin, otin hunnun pyhän,
sitouduin hänen sisarkuntahansa.
Mut miehet, pahaan tottuneet, ei hyvään,[24]
mun ryösti luostarista lempeästä;
eloni muuttunehen Luoja tuntee.
Ja hohde toinen tää, min oikealla
minusta näät ja joka säteilevi
valolla kaikella tään taivas-piirin,
voi saman virkkaa itsestään kuin minä:
hän oli nunna, hänen päästään samoin
pyhäisen hunnun varjo temmattihin.
Mut maailmaan kun takaisin hän tuotiin
näin vasten tahtoaan ja tapaa hyvää,
sydämen hunnun säilytti hän iki.
Se valo on Constanzan[25] suuren, hänen,
mi Suevian toisen myrskytuulen kanssa
kolmannen[26] synnytti sen viime mahdin.»
Hän haastoi näin ja laulaa alkoi: _Ave,
Maria_, haihtui laulaen kuin raskas
katoopi kappale veenpinnan alle.
Niin kauas seuras häntä katseheni
kuin saattoi; vaan kun hänt' en nähnyt enää,
ylimmän kaihoni taas neittä etsin
ja käännyin kokonaan Beatricen puoleen;
mut salamat hän sinkos silmähäni,
niin ettei ensin sietää voinut näkö;
siks viivähdin ma kysymyksineni.