Heidän siinä puhellessaan ilmestyi eräs paalutuslauttaa kiskova hinaaja
näkyviin, jolloin Boyd alkoi ihmetellä, mitä sen tulo niille vesille
mahtoi merkitä.
"Enpä tiedä", vastasi George tuijottaen tulijaan. "Ja tuolla näyttää
olevan toinen myös tulossa tännepäin iso riukulautta jäljessään."
"Luulin yhtiön patopaikkojen olevan ylempänä."
"Niinkuin ovatkin. Mitähän tämä oikein merkitsee?"
Puolituntia myöhemmin, kun lähestyvä laivue oli ankkuroitunut hiukan
alemmaksi, alkoi Iso-George äkkiä synkästi sadatella.
"Olisihan minun pitänyt se arvata."
"Mikä sitten?"
"Marsh aikoo 'korkata' meidät."
"Mitä se on?"
"Hän lyö padon meidän kummallekin puolellemme ja riistää siten
saaliimme."
"Hyvä Jumala? Voiko hän tehdä sen?"
"Kyllä. Miksi ei? Laki myöntää meille kuusisataa kyynärää kummallekin
puolelle, ja niin kauan kuin hän pysyttelee tuon rajan ulkopuolella,
hän saa tehdä mitä hyvänsä."
"Mitä patomme sitten hyödyttää? Lohi kulkee määrättyjä reittejään
lähellä rantaa, ja jos hän estää nousun, ennenkuin se saapuu meille
saakka, saamme -- saamme vain, minkä hän laskee tulemaan."
"Sitä hän suunnittelee", sanoi Iso-George happamesti; "vanha temppu,
joka ei kuitenkaan aina onnistu. On mahdotonta sanoa, miten lohi
milloinkin menettelee. Olen tarkastellut tätä paikkaa viisi vuotta, ja
tunnen sen tarkemmin kuin kukaan muu, Jumalaa lukuunottamatta. Jos kala
parveilee rannalle alempana, jäämme ilman, jolle emme mitään mahda,
mutta luulen sen poikkeavan rantavesille juuri tässä, minkätähden jo
kauan sitten valikoin tämän paikan. Mutta ennen nousun alkua en voi
kuitenkaan mitään varmaa sanoa. Nyt on vain huolehdittava siitä, ettei
meidän alueellemme tunkeuduta."
Boyd oli menettää rohkeutensa, sillä olihan hänen mielestään aivan
selvää, että Marsh saartamalla heidät ylä- ja alapuolelta teki padon
aivan tarkoituksettomaksi aiheuttaen heille, sen rakentajille, samalla
tuntuvan tappion.
"Välistä voi padon 'korkata' ja välistä ei", jatkoi Balt luentoaan;
"milloin virran voimakkuus ja veden paljous määräävät nousun suunnan ja
milloin taas pyydysten asema ja lukemattomat muut seikat, joista emme
tiedä mitään, saavat sen muuttumaan. Olen vuosikausia koettanut saada
selville, missä kohti lohi ensi kerran poikkeaa rannalle, ja luulen,
että se on juuri tässä. Sittenpähän saamme nähdä, olenko arvannut
oikein."
"Aivan niin, mutta entäpä, jos olette erehtynyt --"
"Sitten kalastamme verkoilla, kuten silloinkin, kun padoista ei vielä
tiedetty mitään."
Valvottuaan, että yövuoron miehet olivat aloittaneet työnsä, Emerson
päätti lähteä vierailemaan Cherryn luo, sillä päivän tapahtumat olivat
rasittaneet hänet väsyksiin; hetkinen tytön seurassa virkistäisi
häntä. Viime viikkojen jännitys oli vähitellen pingoittanut
jokaisen hermosäikeen lujalle, niin että hän oli kuin harjoitettu
voimailija, joka hetki valmis kamppailuun. Menneisyydessä hän oli
usein tuntenut samaa hermostuneisuutta, varsinkin jonkun jännittävän
kilpailun edellä, ja hän tiesi kokemuksestaan, että tämä kiusallinen
levottomuus haihtuisi heti lohen nousun alettua, kuten se oli aina
tehnyt lähtömerkinantajan pistoolin pamahdettua, tahi kun välituomari
oli vihellyksellä ilmoittanut, että ottelu alkoi. Hän aivan kuohui
toimintahalua ja oli kiihkeä saamaan jälleen tuntea tuota omituista
sisällistä pakkoa, joka saa miehet ponnistelemaan hellittämättä
maaliin saakka. Odotellessaan hän halusi kuitenkin mielellään välistä
lepuuttaakin aivojaan suuntaamalla ajatuksensa hieman toisaallekin.
Säilyketehdas, jossa Willis Marsh tavallisesti majaili, oli aivan
Cherryn kodin alapuolella, joten Boydin täytyi pakostakin kulkea
vihollisensa päälinnoituksen läpi. Kun nousuvesi oli niin korkealla,
ettei paikkaa voinut laituria myöten sivuuttaa, poikkesi hän tielle,
joka vei rakennusryhmän läpi, kohdaten siellä suureksi hämmästyksekseen
päivävuoroa valvovan työnjohtajansa keskustelemassa kiihkeästi erään
tuntemattoman miehen kanssa.
Kalastaja hätkähti huomattavasti hänet nähdessään, ja Boyd kysyi
terävästi:
"Mitä tekemistä teillä on täällä, Larsen?"
"Pistäydyin illallisen jälkeen vain hiukan juttelemaan erään vanhan
toverin kanssa."
"Kuka hän on?" Boyd silmäili epäluuloisesti Larsen'in kumppania.
"Herra Marshin työnjohtajia."
"Tämä ei käy laatuun", sanoi Boyd jyrkästi. "Marsh'in väki on jo
aiheuttanut minulle niin paljon ikävyyksiä, etten salli miesteni
vetelehtiä täällä."
"Oh, ei mitään vaaraa", vastasi Larsen huolettomasti. "Tämän kanssa
olemme kauan yhdessä kalastaneet." Ja ikäänkuin selitys olisi ollut
täysin riittävä mies kääntyi jatkamaan keskeytynyttä keskustelua
Emersonin poistuessa sangen huonolla tuulella, sillä hänellä ei ollut
siihen saakka ollut pienintäkään aihetta epäillä Larsenin uskollisuutta.
Cherry oli kotona ja heittäytyen erääseen nojatuoliin Boyd alkoi purkaa
sydäntään kertomalla mitä kaikkea päivän kuluessa oli tapahtunut.
"Marsh rakentaa nuo padot vain meidän kiusallamme", sanoi Cherry asian
kuultuaan. "Hänellä on niitä jo yllin kyllin ylempänä, joista hän saa
kaloja enemmän kuin tarpeeksi."
"Aivan niin. Täytynee turvautua verkkoihin, ellei muu auta."
"Sen saamme pian nähdä. Jos nousu tapahtuu Georgen odottamaan suuntaan,
maksaa tämä huvi Marsh'ille sievoisen summan."
"Muussa tapauksessa saamme taas me kärsiä vahinkonamme, mitä patomme
maksaa."
"Jännittävää, vai mitä? Peli, jossa voi aina sattua odottamattomia
käänteitä. Niin, panokset ovat peloittavan suuret, ja olen varma, että
suoriudutte voittajana."
Boyd hymyili rohkaisevat sanat kuullessaan, sillä tytön järkkymätön
usko häneen virkisti häntä aina.
"Oletteko milloinkaan kuullut kaskua nahkalohesta?" jatkoi Cherry.
Boyd pudisti päätään.
"Ehkäpä se huvittaa teitä. Muutamia vuosia sitten kalasteli täällä
eräs sangen omituinen, vanhanpuoleinen mies, Washingtonin valtiosta
kotoisin, jonka saalis eräänä kesänä oli pääasiallisesti vain
nahkalohta, ja kuten tiedätte ei sillä saada lähimainkaan niin korkeata
hintaa kuin punalohella. Mitä arvelette hänen tehneen, kun hän huomasi
ostajain olevan väriin nähden niin ennakkoluuloisia, ettei hän
saanutkaan saalista myydyksi? Hän liimasi rasioihin huomiota herättävän
koreat nimilaput, joihin oli painettu lihavilla kirjaimilla: 'Hienointa
nahkalohta. Värin pysyväisyys taataan.' Minulle kerrottiin tuon kaiken
vaikuttaneen yleisöön kuin mahtavin taika."
"No eipä kumma!" Boyd purskahti nauruun alkaen tuntea hermojännityksen
laukeavan Cherryn viihdyttävän hilpeyden vaikutuksesta, jolloin hänen
mielialansa muuttui heti, kuten aina ennenkin, rattoisaksi ja keveäksi.
"Toivoisin olevani mies", sanoi Cherry. "Tämmöiset jännittävät
liikeyritykset ovat aina viehättäneet minua, sillä olen aina kaivannut
jotakin semmoista tehtävää, jossa tarvitaan neuvokkuutta ja rohkeutta."
"Mielestäni toivonne on jo täydellisesti toteutunut. Olettehan
meikäläinen."
"Niin, mutta te ja Georgehan huolehditte kaikesta."
"Entä kuparikaivoksenne? Valvoitte etunne varmasti kaikin puolin
viisaasti ja moitteettomasti."
Cherryn ilme muuttui ja hän loi puhujaan nopean katseen tämän jatkaessa:
"Kuinka tuo yrityksenne muuten edistyy? En ole kuullut siitä sanaakaan
pitkään aikaan."
"Hyvin, kaikesta päättäen. Miehet olivat toissa päivänä täällä, ja he
kertoivat minulle, että valtaus on tämän mantereen malmirikkain."
"Iloitsen vilpittömästi. Miltä tuntuu kun tietää tulevansa rikkaaksi?"
"En -- enpä osaa sanoa", mutisi Cherry tihenevään hämärään tuijottaen
äänessä hiuksen hieno, mutta selvästi väkinäinen soinnahdus.
"Rikkaaksi! Sitähän olen aina uneksinut, ja kuitenkin --"
"Unet ovat siitä ihmeelliset", pisti Boyd väliin, "että ne toteutuvat."
"Eivät kaikki -- ihanat unet eivät ole sellaisia", virkkoi Cherry.
"Kyllä! Minun toteutuu ja samoin teidänkin."
"Olen menettänyt toivoni", sanoi tyttö surumielisesti päätään
kääntämättä.
"Mutta siihen ei ole mitään syytä. Muistakaa, että kaikki ihmisjärjen
suuret saavutukset, joita nyt ihmettelemme, olivat alussa vain unelmia,
ja kuta suurenmoisempia ne ovat, sitä mahdottomammalta ne ovat alussa
näyttäneet."
Tytön asennossa ja äänettömyydessä oli jotakin, joka ilmaisi, että
hänen sanansa kuulostivat ontoilta ja ylimalkaisilta. Ja heidän
puhellessaan Boyd oli tuntenut sisimmässään outoa lämpöä, joka piti
häntä yhä mieluisan hämmingin vallassa, ja hänestä alkoi äkkiä tuntua
kuin he olisivat sulautuneet uuteen ja viehättävän salaperäiseen
yhteisymmärrykseen, jossa ei sanoja kaivattu. Hän ei miettinyt,
mahtoiko Cherry rakastaa häntä, vaan kiinnitti jälleen pitkän
ajan kuluttu huomionsa tytön kauneuteen, tuntien samalla suurta
mielihyvää voidessaan näin tuttavallisesti ja vapaasti seurustella
tämän kanssa. Hänet valtasi jälleen tuo vanha ja melkein kiusallisen
kiihkeä uteliaisuus saada kuulla tytön elämäntarina. Cherry ei
puhunut milloinkaan entisyydestään, niin ettei Boyd voinut muuta kuin
hämärästi arvailla, minkä tarinan tuo ainainen vaiteliaisuus kätki ja
mitä näkyjä noiden kirkkaiden silmien usein niin surumielinen katse
peitti. Tuo vaatimaton käytös herätti luottamusta, ja oli varmaa,
että tässä oli kerrankin tyttö, jolle saattoi uskoa kiusatun sielun
arkaluontoisimmatkin salaisuudet; tunnustus olisi yhtä varmassa
säilössä kuin vaaran vaskisen sisässä. Cherry oli uskollinen ystävä,
sen Boyd jo tiesi, ja hän tunsi nyt, että kasvojen ja muotojen
hurmaava kauneus ja sulous ulottui myös kaikkiin niihin lukemattomiin
eri ominaisuuksiin ja vivahduksiin, jotka painavat leimansa kuhunkin
henkilöön. Ja tämän tytön kanssa hän oli nyt kahdenkesken, niin
lähellä, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä kiertääkseen sen
tämän ympärille. Hän sai tulla ja mennä, miten häntä miellytti, ja
tuttavallisuudessaan häntä kohtaan tyttö muistutti turmeltumatonta
poikaa -- ollen kuitenkin erilainen, niin erilainen, että pelkkä
ajatuskin sai sydämen sykähtämään ja hengityksen salpautumaan.
Ehkä se oli hänen katseestaan säteilevä lämpö, joka havahdutti tytön
mietteistään. Cherry kääntyi ja loi vieraaseensa nopean silmäyksen,
joka sai Boydin veren kiertämään entistä nopeammin. Tytön silmät
laajenivat ja heikko punerrus hiipi poskilta tukan rajaan saakka,
sitten katse painui ujosti alas ja nousten hiljaa hän pujahti Boydin
ohi pianon ääreen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuollaista katsetta
nuorukaisen silmissä, mikä yllätys järkytti hänen tasapainonsa
kokonaan. Hän koetti saada sydämessään valloilleen riehahtaneen myrskyn
tyyntymään turvautumalla musiikkiin, jonka välityksellä hän saattoi
tulkita tunteensa ja samalla salata hämminkinsä. Illan varjot alkoivat
hiipiä huoneeseen, eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan. Mutta Cherryn
onnen hetki oli lyhyt, sillä ajatus, että Boydin tunteet olivat vain
hetkelliset, johtui pakostakin hänen mieleensä; maailmassa oli vain
yksi ainoa alttari, jonka edessä tämän rakkauden uhrituli paloi. Nyt
oli Boyd kuitenkin hänen, minkä tietoisuuden hurmaamana hän antoi ajan
kulua mistään muusta välittämättä.
Soitto vaikeni ja huoneen leppoisassa hämärässä unelmoiden he
siirtyivät vähitellen kuin jonkun mahtavan virran vieminä pilvilinnojen
ihanaan satumaahan, johon tunkeutuminen heitä peloitti ja samalla niin
kummallisesti viehätti.
Jostakin kuului lapsen itkua ja Chakawanan viihdyttelevää hyräilyä
tämän tuudittaessa pienokaista. Hetkisen kuluttua raotti intiaanityttö
ovea ilmoittaen menevänsä ulos Constantinen keralla, mihin Cherry
päätään nyökäyttäen myöntyi.
He istuivat vielä kauan jutellen hiljaisella äänellä ajan kuluessa
huomaamatta, kunnes ikkunaruutuja vavahduttava kiivas tuulenpuuska
havahdutti heidät todellisuuteen. Boyd nousi ja astui ovelle nähden,
että taivas oli peittynyt synkkiin pilviin, mikä teki illan melkein
yhtä pimeäksi kuin eteläisemmillä leveysasteilla.
"Viivähdinpä aivan liian kauan", virkkoi hän hymyillen.
"Odottakaahan. Haen teille sadetakin", sanoi Cherry hieman
huolestuneesti, mutta Boyd tarttui hänen käteensä.
"Pyydän, älkää. Teidän täytyy sytyttää kynttilä, enkä nyt halua tulta."
Hän seisoi portailla, tyttö hieman ylempänä, mutta niin lähellä, että
hän kuuli tämän kiihkeän hengityksen.
"Rattoisa ilta", sanoi Cherry hiljaa.
"Nyt näin teidät vasta ensi kerran, Cherry. Luulen, että olen alkanut
oppia tuntemaan teitä."
Tyttö tunsi jälleen sydämensä hypähtävän. Suoristaessaan kätensä
sanoakseen jäähyväiset Boydin käsi luisui hiljaa ikäänkuin hyväillen
tytön käsivartta myöten alas, kunnes tämän käsi lepäsi Boydin omassa.
Cherry työnsi hänet hellävaroin ja vavahtelevin käsin luotaan, mutta
vielä sittenkin kuin Boydin askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin,
hän seisoi portailla pimeyteen tuijottaen sydän niin onnea tulvillaan,
että hänen täytyi painaa kätensä sitä vasten sen kiivaat lyönnit
tyynnyttääkseen.
Boyd poistui kevein askelin mielessä omituinen, suloinen rauha ja
sopusointu, jota hän ei koettanutkaan selvitellä. Sanotaanhan, että
ihmisen aivoituksessa voi piileskellä, toisistaan aivan tietämättöminä,
kaksi aivan vastakkaista mielijohdetta, kuten kaksi vihollisarmeijaa,
jotka vietettyään yön aivan toistensa läheisyydessä keksivät
toisensa vasta aamunkoittaessa. Boydille ei ollut kuitenkaan aamu
vielä koittanut. Hän ei ollut ajatellutkaan olla mitenkään uskoton
Mildredille; hän eläytyi nykyisyyteen ja nautti siitä, asiaa sen
enempää harkitsematta. Nyt oli hänen mielentilansa sellainen, ettei hän
yksinkertaisesti välittänytkään mitään ajatella, ja sitäpaitsi pakotti
joka hetki tihenevä pimeys hänet kiinnittämään kaiken huomion tiehen,
jota hän kulki. Oikealla puolella häämötti lahden ulappa aavemaisen
harmaana, mutta mantereella oli kaikki kietoutunut synkkään pimeyteen.
Ilma oli kostea ennustaen sadetta, ja taivas oli kauttaaltaan nopeasti
kiitävien, uhkaavan näköisten pilvien peittämä.
Marshin säilyketehtaan tumman hahmon kohotessa näkyviin Boyd poikkesi
rannalta rakennusten keskelle aikoen palata samaa tietä, jota oli
tullutkin. Pehmeässä sammalessa olivat askeleet aivan äänettömät, niin
että kääntyessään lähimmän kulman ympäri hän melkein törmäsi erääseen
mieheen, joka seisoi siinä liikkumattomana seinää vasten painautuen.
Mies näytti säikähtyvän aivan yhtä paljon kuin Emersonkin ja hävisi
kimeästi kiljahtaen pimeyteen. Boyd kiiruhti aikaa hukkaamatta
lankkuraiteelle, joka vei laiturikatokseen, ja keksien rakennuksessa
erään sopivan nurkkauksen hän piiloutui sinne epäillen joutuneensa
johonkin ansaan. Hetki ja tilanne olisivat sellaiselle hankkeelle
sangen soveliaat, sillä jos hänelle sattuisi jotakin, voisi Marsh
aivan kylmästi selittää, että häntä oli luultu varkaaksi. Mies, jonka
hän oli vain vilahdukselta nähnyt, oli roteva ja vikkelä -- juuri
sellainen, jonka kanssa ei ollut hyvä antautua käsikähmään. Boyd päätti
sentähden edetä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen; vaikka häntä
ihmetyttikin se, ettei hän ollut kuullut mitään merkinantoa, sillä
täytyihän paikalla olla muitakin, jos kerran jotakin sellaista oli
tekeillä, kuin hän luuli. Odotettuaan henkeä pidätellen pari minuuttia
hän hiipi varovasti ulos ja valiten synkimmät varjot pujahteli
pimennosta toiseen, kunnes hän kuuli puhetta päärakennuksen mustana
ammottavasta avarasta sisäänkäytävästä. Jännitys laukesi heti, sillä
toinen puhuja oli nainen. Hänen pelkonsa oli ollut ilmeisesti aiheeton,
sillä keskustelijat, ketä he sitten olivatkin, eivät koettaneetkaan
salata läsnäoloaan. Nainen päinvastoin oli koroittanutkin äänensä,
vaikka sanoja ei voinut vieläkään erottaa. Suuresti huojentuneena; Boyd
aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun naisen ääni kiihtyi todelliseksi
tuskan huudoksi. Boyd kuuli karmean kirouksen ja painiskelun jytinää,
joka päättyi kimeään kirkaisuun, jolloin hän syöksyi parilla
hypyllä rakennukseen rientäen eteenpäin ääntä kohti sivulleen
katsahtamattakaan. Etempänä häämötti himmeästi eräs ikkuna, jota vasten
hän näki edessään jonkun matkan päässä kaksi hurjasti painiskelevaa
olentoa. Samassa hän törmäsi sokeasti johonkin koneeseen keikahtaen
nurin ja kun hän pyrki jälleen seisaalleen vilahti joku hänen ohitseen
äänettömästi kuin varjo -- hän ei tiennyt oliko se ihminen vai eläin.
Edestä kajahti kiukkuinen huudahdus, jota kohti hypähtäen hän joutui
suoraan tappelevien väliin. Hän kietaisi kätensä toisen ympärille,
mutta lennätettiin sivulle vastustamattomalla voimalla, jolloin
hän hyökkäsi uudelleen kaataen miehen permantoon kiroillen samalla
pimeyttä. Mies aikoi huutaa hurjasti apua Boydin valmistautuessa
torjumaan noiden julmien käsien uutta hyökkäystä, joiden tuttavuutta
hän oli juuri saanut tehdä, mutta hyökkäystä ei kuulunutkaan. Sen
sijaan hän kuuli naisen itkua, pari syvällä äänellä lausuttua sanaa ja
sitten nopeita askeleita, joiden ääni, hiljeni pian kuulumattomiin.
Sillävälin koetti mies, jota hän piteli, riistäytyä irti epätoivon
vimmalla käytellen nyrkkejään, jalkojaan ja hampaitaankin koko ajan
käheästi karjuen. Ulkoa kuului hätäisiä askeleita, jotka nyt lähenivät,
ovelle ilmestyi lyhty, ja eräs vartija kiiruhti paikalle pari
unenpöpperöistä miestä kintereillään.
Boyd oli likistänyt vastustajansa erästä tukevaa metallisäiliötä
vasten ja takoi, sormet miehen kurkussa, tämän päätä säälimättömästi
ammeen kylmään kylkeen, kun hän samassa lyhdyn häilyvässä valossa näki
vilahdukselta miehen lihavat, tummanpunaiset kasvot. Hän huudahti
hämmästyksestä ja hellitti otteensa. Vapauduttuaan puserruksesta,
joka olisi voinut tehdä lopun hänestä Willis Marsh horjui jaloilleen
avuttomasti huojahdellen ollen vähällä kaatua uudelleen. Katse oli
tuijotteleva, ja mustunut kieli näkyi huulten välistä, pään, joka
oli loukkautunut ja verinen, heilahdellessa puoleen ja toiseen. Puku
oli revitty ja ryvettynyt ja koko mies peloittavan kurjan näköinen.
Eräs seikka hämmästytti Emersonia kuitenkin kaikista enimmän. Mies
oli haavoitettu, sangen pahasti haavoitettu, minkä näki suuresta
veriläikästä rinnan kohdalla. Boyd silmäili ympärilleen nähdäkseen
toiset tappeluun osaaottaneet, mutta niitä ei näkynyt missään; eräs
lähellä oleva ovi oli vielä auki.
Emersonille sinkoili kysymyksiä joka taholta yhtä aikaa, mutta hän
oli vielä liian hämmästynyt voidakseen puhua. Vihdoin kohotti Marsh
vapisevan sormensa ja viittasi häneen huutaen hermostuneesti:
"Hän -- tuossa -- aikoi murhata minut! Vangitkaa hänet. Olen
haavoittunut."
Boyd oivalsi heti syytöksen vakavuuden ja kääntyi miehiin päin.
"Sitä en tehnyt. Kuulin täällä tapeltavan ja kiiruhdin --"
"Hän valehtelee!" huusi Marsh kimeästi. "Katsokaa! Hän löi minua
puukolla."
"Sitä en tehnyt", toisti Boyd lujasti, "enkä tiedä, kuka häntä iski."
"Kuka se sitten oli?" kysyi joku.
"Entä mitä tekemistä teillä täällä oli? Olihan jo aivan hiuskarvan
varassa, ettei murhaa tapahtunut", kiivasteli lyhtyä pitelevä mies.
"Tämä käy teille kalliiksi", uhkasi kolmas.
"Kuulkaahan nyt", sanoi Boyd äänellä, joka pakotti toiset vaikenemaan.
"Tässä on tapahtunut jokin erehdys. Kulkiessani rakennuksen ohi kuulin
erään naisen huutavan, jolloin hyökkäsin sisään estääkseni Marshin
häntä pahoinpitelemästä."
"Naisen!" huudahtivat miehet.
"Kuten sanoin."
"Mihin hän on hävinnyt?"
"En tiedä. Häntä en edes nähnyt, vaan kävin kiinni ensimmäiseen, joka
tielleni osui. Hän on luultavasti poistunut samaa tietä kuin tulikin."
Boyd viittasi sivuoveen, joka oli vielä auki.
"Valetta!" kiljahti Marsh.
"Totta joka sana", väitti Emerson lujasti. "Hänellä oli sitäpaitsi eräs
mieshenkilö mukanaankin. Kuka se oli, Marsh?"
"Mistä minä sen tietäisin."
"Älkää valehdelko."
"Olen haavoittunut", valitti Marsh surkeasti, mutta nähdessään
miestensä seisovan siinä neuvottomina ja ymmällään, hän ärjäisi: "Mitä
te töllistelette? Köyttäkää hänet."
"Jos olisin iskenyt teitä, niin minullahan olisi täytynyt olla puukko",
sanoi Emerson miesten siirrähtäessä lähemmäksi. "Tarkastakaa minut, jos
haluatte." Hän avasi takkinsa ja näytti vyönsä.
"Onhan siellä kuusipiippuinen", jurahti joku.
"On kyllä, ja ehkäpä sitä vielä tarvitaankin", vastasi Boyd
rauhallisesti.
"Hän on ehkä pudottanut puukon", sanoi lyhdynpitelijä alkaen tutkia
permantoa toisten avustamana.
"Onhan voinut käydä niin, että juuri tuo nainen haavoitti herra
Marshia", aprikoi Boyd. "Ehdin parahiksi näkemään, miten he
painiskelivat."
"Täällä ei ole ollut ketään naista", ärjäisi Marsh.
"Eikä puukkoakaan", ivasi Boyd.
Miehet kuuntelivat ääneti ja neuvottomina tietämättä, kumpi puhui
totta, Marsh vai tuo vieras.
"Ellei hänellä ole ollut puukkoa, niin sitten hänellä on täytynyt olla
joku kanssarikollinen", penäsi Marsh.
"Selittäkää sitten miehillenne, mitä me täällä teimme ja miten
te jouduitte kanssamme kahdenkesken tähän pimeään ja autioon
rakennukseen." Boyd tuijotti uteliaasti syyttäjäänsä, joka näytti
huomattavasti nolostuvan. "Asia on, nähkääs, Marsh, sillä tavalla,
että jos kerrotte meille, ketä te täällä oikein ahdistelitte, niin
todellinen syyllinen saataneen piankin ilmi."
Marsh nousi ja virkkoi lyhtyniekan käsivarteen nojaten:
"Auta minut huoneeseeni ja lähetä sitten hakemaan Johnia; hän osaa
sitoa haavoja."
Enempää sanomatta hän poistui ymmälleen joutuneiden miesten seuratessa
jäljessä.
Kukaan ei yrittänytkään pidättää Boydia, joka jatkoi matkaansa
ihmetellen, mitähän tämä yöllinen seikkailu oikein mahtoi merkitä.
Hän vaivasi päätään koettaen saada selville, kuka tuo nainen oli ja
mitä tekemistä tällä oli Marshin kanssa kahdenkesken sellaisessa
paikassa. Entä tuo kolmas henkilö, jonka liikkeet olivat olleet niin
salamannopeat ja rajut? Eräästä asiasta hän oli kuitenkin varma.
Marsh ei syyttänyt häntä murhayrityksestä vain heidän keskinäisen
vihollisuutensa kannustamana. Ei. Mies salasi jotakin ja pelkäsi
kuolemakseen totuuden ilmituloa, koska hän ennen päästi vastustajansa
menemään kuin alistui kuulusteluun.
Boyd pysähtyi äkkiä. Miehen hämärät ääriviivat, johon hän oli ollut
törmäämäisillään rannalta poikettuaan muistuivat hänen mieleensä, ja
niissä oli jotakin niin merkillisen tuttua. Hän mietti tiukasti ja
iski äkkiä nyrkkinsä kämmeneensä viheltäen pitkään; hän alkoi aavistaa
jotakin.
Ajatuksiinsa syventyneenä hän käveli sitten toista tuntia asuntonsa
edustalla, kunnes myrskyn tuoma ankara sadekuuro karkoitti hänet
sisälle. Levolle mennessään hän tiesi varmasti, että tänä yönä hän oli
saanut vihollistaan vastaan uuden aseen, jonka musertavasta voimasta
hänellä ei ollut kuitenkaan pienintäkään aavistusta.