Iso-George oli aloittanut työt sellaisella vauhdilla, että suuret
hinausveneet olivat jo vesillä ja tukeva lautta tekeillä laivan
kyljessä, joka heti valmistuttuaan kuormattiin kukkuroilleen tavaraa
joka lajia ja hinattiin rantaan. Ensimmäistä seurasi heti toinen ja
kolmas, ja laivan kansi kumisi koko yön vilkkaasta ja taukoamattomasta
toiminnasta soihtujen kirkkaasti loimottaessa. Aamulla lähetti Boyd
joukon kalastajia raivaamaan paikkoja, joihin rakennukset piti
rakennettaman, lastin purkamisen jatkuessa pysähtymättä koko päivän.
Tuhansien yksityiskohtien huolehtiminen ja valvonta vaativat mitä
suurinta valppautta ja taitoa, mutta ollen ammatiltaan insinööri
oli Boyd perehtynyt tehtäväänsä yhtä täydellisesti kuin Iso-George
omaansa, niin että tuohon toivottomalta näyttävään sekamelskaan alkoi
pian ilmestyä järjestystä ja tarkoituksenmukaisuutta. Työ edistyi
kuumeisella vauhdilla, ja kaikkia heidän ohjeitaan ja määräyksiään
noudatettiin innolla, joka on kerrassaan harvinaista, niin että kun
_The Juliet_ Marsh mukanaan viikkoa myöhemmin saapui jokisuulle, olivat
parakit jo valmiit ja käytännössä.
Kalvik-joen suu on useampia penikulmia lavea, mutta täynnä melkein
vedenkalvoon ulottuvia hiekka- ja mutasärkkiä, joiden lomitse kapea,
syvässä kulkeville laivoille ankkuripaikaksi sopiva uoma polveilee,
ja kun säilyketehtaat on siroteltu sinne tänne rantamille ja sangen
kauaskin jokea ylös, on kaikki tavarat niin puoleen kun toiseenkin
kuljetettava lotjilla. _The Juliet_ ankkuroituikin aivan _The Bedford
Castle'n_ läheisyyteen, sillä väylän kapeuden takia ei valinnan varaa
ollut.
Willis Marsh, ennestään jo raivoissaan kepposesta, jonka jäät
olivat hänelle tehneet, totesi nyt kirvelevällä sydämellä, että
hänen kilpailijansa oli ehtinyt tuntuvasti edelle. Hänen täytyi nyt
astua salasta julkisuuteen ja jatkaa taistelua avoimella kentällä
vastustajanaan mies, joka ei, kaikesta siitä päättäen, mitä hiljattain
oli tapahtunut, myöskään välittänyt keinoista tarkoituksensa
saavuttaakseen.
Emerson oli vielä unelmoiva nuorukainen, joka pyrki maailmassa
eteenpäin haaveidensa kuningattaren rakkauden saavuttaakseen, mutta
hän oli samalla synnynnäinen taistelija, joka oli kaikessa osoittanut
olevansa täysin ovelan ja kokeneen vihollisensa veroinen.
Nähdessään, mitä Emersonin hyvin suunnattu tarmo oli jo saanut
aikaan, tunsi Marsh sydämessään jotakin kouristuksentapaista. Nyt
hän oli kuitenkin omalla alueellaan ja kilpailijaansa monin verroin
voimakkaampi, ja vaikka hän ei ollutkaan onnistunut tukahduttamaan
tuota kilpailevaa yritystä ihan alkuunsa, ei hän ollut vielä
lähimainkaan kaikkia keinojaan koettanut. Hän oli utelias näkemään
kilpailijansa työn touhussa ja päätti lähteä tätä tervehtimään ja
samalla hieman maaperää tunnustelemaan.
Iltapäivällä hän tekikin sitten pienen tarkastusmatkan päätyen vihdoin
paikalle, jossa Emerson työskenteli. Vastaanotto oli kohtelias,
vaikkakin kylmähkö, ja kumpikin tiesi, että muodollisuuksien aika oli
nyt ohi virallisesta kohteliaisuudesta huolimatta. Täällä pohjolassa he
seisoivat vihdoinkin mies miestä vastaan.
"Teillä näkyy olevan useita vanhoja kalastajiani", huomautti Marsh.
"Niin, onnistuin saamaan joukon parhaita ammattimiehiä."
"Teillä on ollut kaikessa onni myötänne. Olette harvinaisen hyväonninen
nuori mies."
"Kuinka niin?"
"No olihan teillä aivan selittämätön onni kyetessänne suoriutumaan
matkalle lakosta huolimatta."
"Mitä vielä. Olihan aivan hiuskarvan varassa, että pääsin pujahtamaan
viime tingassa tieheni", nauroi Boyd hilpeästi. "Mitenkähän muuten tuon
miehen kävi, jota he erehdyksessä luulivat minuksi?"
"Pääsi luultavasti menemään. En kiinnittänyt seikkaan sen suurempaa
huomiota." Marsh oli koko ajan silmäillyt ympärilleen ja nähdessään,
että työ oli edistynyt paremmin kuin mitä hän oli voinut otaksuakaan,
kykeni hän tuskin salaamaan pahan tuulensa. "Luulenpa, että saatte
näinä päivinä selitellä koko joukon asioita", virkkoi hän ilkeästi.
"Kun olen saanut viisikymmentätuhatta lohirasiaa _The Bedford Castle'n_
ruumaan, selitän kaikki, ja ellei poliisi voi odottaa siihen saakka,
niin menköön helvettiin!" Nuorukaisen kylmän varma äänensävy ärsytti
toista kuin henkilökohtainen loukkaus.
"Seattlestä pääsitte, mutta Dutch Harbourissa on myöskin
poliisiviranomaisia, jotka kenties ovat vangitsemismääräyksen
toimeenpanemisessa muita hieman nokkelammat." Marsh ei jaksanut enää
hillitä ääntään, joka nyt aivan vapisi kiukusta.
"Tiedän, olette tietysti lahjonut heidätkin?" vastasi Boyd tahallisen
ärsyttävästi, nähdessään toisen kiihtymyksen.
"Mitä!"
"Olette kuulemma ostanut heidätkin."
"Tarkoitatteko --?"
"En tarkoita mitään. Kuulkaahan, Marsh! Olemme nyt paikassa, jossa
voimme puhua peittelemättä, ja tämä salassa vehkeileminen kyllästyttää
minua. Teitte kaiken voitavanne estääksenne lähtöni, koetittepa saada
minut hengiltäkin --"
"Te uskallatte --"
"Mutta kaikesta päättäen ei johtunut mieleennekään, että minä voin olla
aivan yhtä häikäilemätön kuin tekin."
Miehet mittelivät toisiaan vihamielisin katsein, mutta syytös oli
tullut niin äkkiä ja vasten silmiä, että Marsh joutui sanattomaksi.
Emerson jatkoi samaan nuottiin: "Murtauduin lävitse teistä huolimatta
ja olen nyt täällä täydessä työssä, ja jos haluatte elää sovinnossa
kanssani, niin olkoon menneeksi, mutta suunnitelmieni tielle en salli
kenenkään asettua, ja jos lahjomanne viranomaiset koettavatkaan
pidättää minut, ennenkuin olen tehtäväni suorittanut, pyyhkäisen teidät
olemattomiin. Ymmärrättekö?"
Leimuava katse ja vihasta punehtuneet kasvot saivat Marshin
hätkähtämään. "Olette järjiltänne", huudahti hän.
"Ehkä." Emerson naurahti käheästi. "Niin paljon ainakin, että voin
tehdä, mitä sanoin. Ette ole arvatenkaan sellainen, joka ehdoin tahdoin
antautuu käsikähmään, minkätähden lienee selvintä, että kumpikin
hoitelee vain omia asioitaan. Tulen yksinkin hyvin toimeen ja ehkäpä
vielä paremminkin, jos pysyttelette poissa alueeltani, kunnes lähetän
teitä hakemaan."
Marshin punaiset ja täyteläiset huulet olivat kalpeat raivosta kun hän
vastasi: "Siis sota?"
"Miten vain haluatte." Boyd viittasi rannalle. "Soutajanne odottaa."
Marsh puraisi huulensa verille ja lähti veneelleen kompastellen koko
matkan kuin sokea.
Seuraavien viikkojen kuluessa alkoivat purjelaivatkin saapua,
ryhmittyen molempien höyrylaivojen ympärille, sillä kun jäät olivat
siirtyneet pohjoisemmaksi, oli pääsykin esteetön ja satama vilisi pian
tulvillaan savua tupruttelevia hinaajahöyryjä, kömpelöitä lotjia ja
lukemattomia kevyempiä aluksia. Siellä, missä äsken vain susikoirien
ulvonta ja alkuasukasten matalat ja verkkaiset äänet häiritsivät
erämaan syvää hiljaisuutta, työskenteli nyt äänekäs ja meluisa joukko.
Säilyketehtaitten katoilta alkoi nousta savupatsaita, rasioiden
valmistuskoneet pantiin käyntiin, ja vasarat ja sahat heiluivat
taukoamatta. Uudella tehtaalla laskettiin vesille kuumeisella kiireellä
kokoonlyötyjä tasapohjaisia lotjia, joiden saumoissa vielä piki kiehui,
rakennukset nousivat nopeasti, ja joukko miehiä oli lähtenyt virtaa
ylös tarvepuita hakkaamaan.
Eräänä aamuna, jolloin viimeinen laiva oli saapunut, kohtasi Emersonia
kumppaneineen todellinen yllätys. Cherry oli myös saapuvilla kuten
tavallisesti -- ei mennyt päivääkään ettei hän olisi käynyt paikalla --
ja Clyde oli juuri ilmestynyt rannalle syötyään myöhäisen aamiaisen.
Iso-George ohjasi parhaillaan erään lotjan vesillelaskua ja kaikki
seurasivat mielenkiinnolla hänen puuhiaan, kun samassa tuttu ääni
lausui heidän takanaan hilpeästi:
"Halloo, te valkoihoiset! Tässähän olemme kaikki yhdessä jälleen."
He kääntyivät ja näkivät erään roistomaisen näköisen miehen, joka
katseli heitä suopeasti hymyillen. Hän oli likainen ja rääsyinen,
jonka kuihtuneiden poskien kalpeus häämötti rehevän parransängen alta,
lopen laihtunut ja kurja. "Sormeton" Fraser epäilemättä, mutta kuinka
muuttunut ja kuinka erilainen kuin se tyhjäntoimittajain loistava
kukka, jonka he olivat tunteneet! Ulkoasu kertoi nälästä ja puutteesta,
ja luisevat nivelet näyttivät tunkeutuvan niitä peittävien risaisten
vaatteiden läpi. Heidän seisoessaan siinä hämmästyksestä sanattomina
hän teki tempun, jolla hän todisti henkilöllisyytensä täydellisesti.
Hän nimittäin työnsi kielensä kärjen toiseen suupieleen ja sulki
samalla hitaasti toisen silmänsä kuin ylenpalttisen oveluuden merkiksi.
"Fraser!" huudahtivat kaikki kuorossa ja saartoivat hänet keskelleen
pudistellen hänen laihoja käsiään ja taputellen häntä selkään, niin
ettei hän voinut lopulta muuta kuin yskiä heikosti. Iso-Georgekin
kiiruhti paikalle huudon kuultuaan ja naurahti käheästi tuntiessaan
entisen toverinsa.
"Hauskaa nähdä teidät, vanha veikko!" huudahti hän, "mutta miten
pääsitte tänne?"
Fraser suoristautui loukkautuneen arvokkaasti ja vastasi muljauttaen
samalla synkästi silmiään, niin että valkuaiset hohtivat: "Raivasin
itselleni tien."
"Näyttää aivan siltä kuin olisitte patikoinut jalkaisin", tuumi George.
"Aivan niin, sir; tein työtä. _Työtä_!"
"Mitä? Ja missä?"
"Tuolla tuulenpuskijalla." Hän heilautti pitkää kättään teatraalisesti
satamaan päin.
"Entä poliisi", kysyi Boyd.
"Oh, siitä selviydyin helposti, sillä teitähän ne vain himoitsivat.
Niin, sir, _tein työtä_." Hän loi kuulijoihin surumielisen katseen.
"Olen kyökkipiika, niin että sen nyt tiedätte."
"Mitä?"
"Kuten sanoin. Olen tyhjennellyt jäteämpäreitä niin kauan, että ruoan
hajukin pusertaa kylmän hien otsalleni, ja vaikka olen nälkäinen
kuin nälkiintynyt kuubalainen, alkaa sisälmyksiäni kääntää, kun vain
näenkään veitsen ja haarukan." Hän pyörähti äkkiä Alton Clydeen
päin, jonka tirskuminen loukkasi häntä. "Älkää itkekö nuori mies,
myötätuntonne järkyttää mieleni."
"Kertokaahan", pyysi Cherry.
"Mitä se hyödyttäisi", kiukkuinen silmäys Clydeen. "Eihän tuo luupää
kuitenkaan mitään käsitä."
"Mitäpä hänestä", välitti Boyd kyeten vaivoin pidättämään naurunsa.
"Kaikesta päättäen olette todellakin tehnyt työtä ja oikein olan takaa."
"Sanon teille, että olen ainoa koko maailmassa, joka todellakin tietää,
mitä kova työ on."
"Alkakaa alusta -- siitä kun teidät vangittiin."
"Häpeästä en suuriakaan välittänyt", selitti Fraser, "sillä olihan
selvää, etteivät he voineet pitää minua vankina julistamatta samalla
teidät vapaaksi, ja kun en käytä milloinkaan unipulveria, vaan olen
varuillani joka hetki, pujahdinkin kolmannen ryypyn ajalla tieheni."
"Entä sitten", tiedusteli Cherry, kun Fraser vaikeni.
"Kun tähän kylpypaikkaan ei pääse Pullman-vaunuissa, niin piilouduin
erääseen hiilien haaskaajaan, mutta niin huonosti, että minut
huomattiin ja kuskattiin takaisin maihin. Sitten koetin lyöttäytyä
erääseen kalastajajoukkoon, mutta kun en ole kyllin hyvin perehtynyt
tuon ammattikunnan kieltensekoitukseen, niin ei sekään keino vedellyt,
joten häädyin viimein ryömimään _The Blessed Isle'n_ ruumaan -- laiva,
jolla tulin. Siellä pysyttelin, kunnes arvelin voivani näyttäytyä,
missä tarkoituksessa kapusin eräälle ilmareiälle ja naukaisin kuin
kissa, sillä seurauksella että minut huomattiin, raastettiin ylös ja
peitottiin pahanpäiväiseksi -- kaikki vain parhaassa nousuhumalassa
olevan miehistön suureksi huviksi. Tarjouduin maksamaan matkan, mutta
he loukkautuivat. Ei, laiva ei ollut heidän, eivätkä he voineet
ottaa maksua vieraalta! Ei millään muotoa. Mutta _työtä_ sain kyllä
tehdä ja siten korvata heidän vieraanvaraisuutensa. Kyökkipoika oli,
näettekös, livistänyt tiehensä, ja hänen tehtävänsä uskottiin nyt
minulle, minkä toimen otinkin vastaan, kun ei muu auttanut; muuten
ainoa pysyväinen työpaikka, missä olen konsanaan ollut. _The Blessed
Isle'ssä_ on vain kolmesataa miestä, ja säännöllinen tehtäväni oli
auttaa kokkeja, kanniskella ruokia, palvella pöydässä, pestä astiat,
lakaista permannot, korjata ja valmistaa päällystön vuoteet, kuoria
kolme hehtoa perunoita päivässä ja pestä pyykki, muista tehtävistä,
joita ei tässä sovi mainitakaan, puhumattakaan. Olihan siinä hommaa
ainakin ajankuluksi -- pesurievun näkeminenkin saa minut nyt aivan
tyrmistymään. Unissani näenkin vain perunankuoria ja lihajätteitä,
veteni on miedontunut tiskivedeksi, ja koko maailma näyttää
harmahtavalta ja rasvaiselta. Olin luonnollisesti niin onnellinen, että
laiva, johon hiivin, oli niitä kaikkein hitaimpia; makasimme jäissä
kolme viikkoa, eikä kukaan muu tehnyt työtä kuin minä ja lokit."
"Tänä aamuna sitten karkasitte."
"Niin. Jätin paikkani päällystön käytettäväksi, enkä halua nyt muuta
kuin kylvyn, hiukan puhtaita vaatteita ja unta aivan mahdottoman
määrän."
Uudella säilyketehtaalla ei herättänyt mikään hänen mielenkiintoaan
eikä hän ilmaissut sanallakaan kiinnittäneensä vähintäkään huomiota
tehtyihin saavutuksiin, kieltäytyen lähtemästä katselemaankaan paikkaa,
minkätähden hänet toimitettiin laivalle, jossa hän vietti monta päivää
nukkuen ja päivää paistatellen ja kovia kokemuksiaan yhä uudelleen
kuvaillen.
Koneiden maihinkuljetus, varsinkin raskaampien, oli sangen vaikea ja
suurta huolta vaativa tehtävä, kun otetaan huomioon meriveden nousu
ja lasku, vuoksi ja luode, jotka olivat Kalvik-joen suulla erittäin
voimakkaat. Ensimmäinen onnettomuus sattui suuria kiehutuskattiloita
kuljetettaessa, mikä tapaus ei ollut Boydin mielestä mikään sattuma,
vaan edeltäpäin harkittu ja suunniteltu teko, tarkoitettu tuhoamaan
hänet yhdellä iskulla. Kun nuo suuret laitteet laskettiin ja
kiinnitettiin vakavasti _The Bedford Castle'n_ kyljessä odotteleviin
lotjiin, purettiin toistenkin laivojen lastia parhaillaan suurella
kiireellä, niin että joella liikehti kaikenlaisia ja kokoisia aluksia
taukoamatta kaikkiin suuntiin. George miehineen seurasi lotjien mukana,
Emersonin jäädessä laivalle. Saattue oli jo hyvässä järjestyksessä
menossa, kun joko sattumalta tahi tarkoituksella useampia kilpailevan
yhtiön hinaaja-aluksia, jotka olivat kiinni viereisen laivan kyljessä,
lähti myös pyrkimään rannalle, ja kun satamassa vallitsi kiusallinen
ahdinko vilkkaan liikenteen takia, minkä lisäksi kuuden penikulman
levyinen suunnaton vuoksiaalto kohisi jo jymisten rantaa kohti, oli
yhteentörmäyksen vaara mitä uhkaavin.
Kuullessaan rannanpuolelta sekavaa melua ja hätääntyneitä huutoja,
kiiruhti Boyd laidalle ehtien juuri näkemään, miten eräs yhtiön
hinaajahöyry jäljessään pitkä jono lotjia ajautui vuoksiaallon
kiidättämänä suoraan hänen työläästi eteenpäin pyrkiviä lotjiaan kohti.
Välimatka oli jo niin lyhyt, että onnettomuus näytti mahdottomalta
välttää. Balt huitoi hurjasti käsiään ärjyen ja kiroten, ja miehet
hyppelivät hädissään mikä minnekin, mutta hinaajahöyry ei vain
muuttanut suuntaansa. Boydkin alkoi huutaa ja karjua, mutta mitään
ei olisi voitu enää tehdä, vaikka hänen äänensä olisi kuultukin.
Tilanteessa tapahtui kuitenkin samassa odottamaton muutos.
Höyrypursi oli jo niin lähellä, että väliä oli enää tuskin kaksi
kertaa sen pituus, kun Boyd näki Ison-Georgen lopettavan kiihkeän
viittomisensa ja kiskaisten revolverinsa ojentavan sen suoraan
hinaajan ohjaushyttiä kohti. Aseesta pöllähti pari savuhattaraa, ja
samassa syöksähti peränpitäjä lasiseinäisestä hytistään kiireimmiten
kannen alle turvaan. Hinaajan keula kääntyi heti poispäin, niin että
se törmäsi sivuittain Baltin alukseen, jossa olijat horjahtivat
kaikki polvilleen sysäyksen voimasta. Jäljessä tulevat lotjat
sotkeutuivat toisiinsa ajautuen sitten hinaajavenheen päälle lähestyvän
vuoksiaallon ruvetessa kieputtamaan laivuetta hitaasti ympäri. Emerson
törmäsi veneeseen, joka onneksi oli käsillä, ja kiiruhtaessaan
onnettomuuspaikalle, hän näki, että vieraan hinaajan kannella oli
sukeutunut hurja tappelu, joka oli kuitenkin jo ohi hänen saapuessaan
paikalle, sillä virta oli jo erottanut laivueet toisistaan. Iso-George
oli kaikesta päättäen hyökännyt hinaajan kannelle samassa kun törmäys
tapahtui ja pieksänyt kapteenin tiedottomaksi, ennenkuin tämän miehet
olivat ehtineet apuun.
"Onko lotja vahingoittunut", huusi Emerson.
"Saihan se vuodon, mutta maihin pääsemme kyllä", vastasi George
rauhallisesti.
Toinen hinausköysi kiinnitettiin Emersonin veneeseen, ja niin saatiin
kallisarvoinen lasti yhteisvoimin rannalle, noin penikulman verran
tavallisen maihinnousupaikan alapuolella.
"Tilkitsemme sen pakoveden aikana", sanoi George tyytyväisenä, että
pälkähästä oli selviydytty niinkin onnellisesti. Sitten hän alkoi
purkaa sappeaan miehille, jotka olivat onnettomuuden aiheuttaneet.
"Mitäpä heistä, kun ei kerran tämän hullummin käynyt", tyynnytteli
Boyd. "Ellei hinaaja olisi muuttanut suuntaansa, olisi se ajanut lotjan
upoksiin."
"Perämies teki kaiken tahallaan", vannoi George. "Merimiehet eivät
ole milloinkaan niin huolimattomia. Hän tosin selitteli olevansa
juovuksissa, mutta tämän hän kyllä muistaa."
"Jos kaikki oli tahallista, niin mikä taitaa, etteivät he yritä
uudelleen", tuumi Boyd.
"Lataan kuusipiippuiseni heti uudelleen, ja uskallanpa vaikka
lyödä vetoa, etteivät he tohdi tulla äänen kuuluviinkaan ilman
teräshaarniskaa."
Kuta rauhallisemmin Emerson harkitsi tapahtumaa, sitä enemmän hän
ihmetteli hyvää onneaan. "Olemme nukkuneet tähän saakka", virkkoi hän,
mutta nyt on aika herätä todellisuuteen. "Jos Marsh oli suunnitellut
tämän, niin onnettomuudet eivät pääty tähän."
"Niin. Olemme mennyttä, jos menetämme yhdenkään kattilan", myönsi
George alakuloisesti. "Sijoitan tänne vahvan vartioston, sillä nämä
laitteet ovat kaikista tärkeimmät."
Mutta päivä kului iltaan mitään mainittavaa tapahtumatta, ja tehtaalla
edistyi työ keskeytymättä, _The Bedford Castle'n_, joka oli purkanut
lastinsa, kääntäessä keulansa ulapalle palatakseen elokuussa.
Kesäkuun puolivälissä ilmestyivät ensimmäiset lohet, niin sanottu
"kuningaslohi", suuren hopeaparven edelläkävijä, josta Boyd ei
kuitenkaan välittänyt, vaan valmistautui huolellisesti vastaanottamaan
itse pääarmeijaa, jonka piti pian ilmestyä valtamerien salaperäisistä
syvyyksistä. Nousun kerran alettua hänellä ei ollut enää tilaisuutta
huolehtia rakennuksista ja koneiston paikoilleen asettamisesta,
minkätähden kaiken täytyi olla valmiina heinäkuun ensi päivään.
Rasiainvalmistuskoneet olivat olleet jo jonkun ajan yötä päivää
käynnissä kirvesmiesten ja koneseppien täydennellessä töitään;
verkkomiehet tarkastelivat ja korjailivat pyydyksiään, ja ranta
oli täynnä kalaveneitä. Kolme penikulmaa alempana rakenteli George
valikoidun miehistön avulla patoa, joka tehtiin noin puolen penikulman
pituiseksi.
Hän työskenteli nyt paikalla, jonka tähden hän oli pääasiallisesti
joutunut niin julman vainon uhriksi, ja pidettyään vuosikaudet puolensa
kaikesta sorrosta huolimatta hänellä oli nyt ensi kerran tilaisuus
käyttää omistusoikeuttaan hyväkseen, minkä johdosta hän oli melkein
suunniltaan mielihyvästä.
Boydin jännitys kiihtyi sitä enemmän mitä varmemmalta hänen
unelmiensa toteutuminen näytti. Työn ohessa ilmaantuvat lukemattomat
eri asianhaarat pitivät häntä aina jalkeilla vaatien nopeata
päättäväisyyttä ja terävää arvostelukykyä, mikä kaikki pakotti hänet
pinnistämään valppautensa ja nerokkuutensa äärimmilleen. Hänellä oli
niin paljon työtä, ettei hän voinut muuta ajatellakaan. Jokainen aamu
merkitsi uuden taistelun alkamista, ja kun ilta alkoi hämärtää, tehtiin
suunnitelmia seuraavan päivän varalle. Cherry oli aina hänen luonaan
olematta silti mitenkään tunkeileva, mutta kaikki huomaten ja joka
hetki valmiina toimintaan. Hänellä näytti olevan jumalallinen taito
tietää milloin olla vaiti ja milloin puuttua puheeseen, ja häneltä sai
Boyd monta arvokasta neuvoa, sillä Cherry oli hyvin käytännöllinen ja
hämmästytti miehekkään terävällä huomiokyvyllään, sekä Boydin että
Georgen monta kertaa. Pitempää aikaa ei onni näyttänyt heitä kuitenkaan
suosivan, vaikka työ edistyi ripeästi. Eräänä päivänä, kun kaikki oli
melkein valmista, tuli eräs työnjohtaja kiireesti Boydin luo sanoen
kiihtyneesti:
"Perkkauskoneet ovat rikki, sir; tulkaahan katsomaan."
"Kuinka niin?"
"En tiedä, mutta jotakin on hullusti." Pikainen tarkastus osoitti,
että koneet oli taitavasti tehty täysin kelvottomiksi; osia puuttui ja
toisia hennompia oli rikottu.
"Ne olivat kaikki kunnossa maihin tuotaessa", selitti mies. "Joku on
käynyt aivan äsken niitä sormeilemassa."
"Kuka sitten? Ja milloin?" tiuskaisi Boyd. "Vartijat ovat olleet koko
ajan paikoillaan."
"Kukaan ei tiedä mitään. Huomasin ilkityön heti kun aloimme kiertää
viimeisiä muttereita kiinni."
Perkkauskone eli koneellinen puhdistaja oli lohikalastamoiden monista
työtä säästävistä laitteista ehkä monimutkaisin. Omituisen näköinen
vehje, jonka pyöriviä teriä ja valsseja täynnä olevaan kitaan kala
katoaa kokonaan ilmestyäkseen vilahduksessa täydellisesti suomuttuna,
halaistuna, leikeltynä ja valmiina huuhdottavaksi. Kaksikymmentä
salamannopeata "viiltäjää" saa heilua hiki otsalla kyetäkseen
kilpailemaan tuommoisen koneen kanssa.
Boydin henki melkein salpautui, kun hän koneita lähemmin tutkittuaan
totesi, että ne olivat kaikki kelvottomat ja mahdottomat korjata
ajoissa käyttökuntoon. Saalis pilaantuisi, ennenkuin uudet osat
saataisiin rikottujen tilalle. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, ja kun
oma kokemus ei riittänyt, riensi hän päätä pahkaa Baltin puheille,
joka työskenteli alempana padollaan. Jättiläisen tyyneys sai hänet
hämmästymään.
"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi hän.
"Perkata käsin", vastasi kalastaja.
"Mutta miten? Siihenhän tarvitaan suuri joukko ammattiväkeä."
George irvisti. "Olen siksi vanha ja kokenut, ettei minua niin vain
pyydystetä. Otin jo alussa kaikki mahdolliset onnettomuudet lukuun,
niin että palkkasin kiinalaisia värvätessäni riittävän lukuisan joukon
viiltäjiäkin."
"No jumaliste! Siitä ette virkkanut minulle sanaakaan."
"En välittänyt. Tämä vastoinkäyminen ei merkitse mitään, niin että
keksiköön Willis Marsh jotakin muuta."