Laiva oli jo penikulmien päässä salmella menossa, mutta sittenkin
seisoi Emerson vielä komentosillalla tarkastellen jännityksellä taakse
häipyvää ulappaa, näkyisikö jotakin nopeakulkuista satamavenhettä,
jonka ilmaantuminen olisi merkinnyt sitä, että hänen pakonsa oli
huomattu.
"Sitten vasta olen rauhallinen, kun olemme sivuuttaneet Port
Townsendin", virkkoi hän Cherrylle vieressään.
"Port Townsendin? Emmehän sinne poikkea."
"Emme tosin, mutta Seattlen poliisi voi sähköttää sinne pysähdyttämis-
ja vangitsemismääräyksen."
"Niin, jos erehdys on huomattu."
"On, varmasti. Sentähden tekee kapteeni Peasleykin kaiken voitavansa
saadakseen tämän vanhan kaukalon kulkemaan mahdollisimman nopeasti.
Vauhtimme on nyt kymmenen solmua, mikä on todellakin tälle laivalle
hirmunopeus. Kunhan vain pääsemme salmesta onnellisesti, niin ei muusta
väliä. Mutta siihen mennessä --" Emerson antoi kaukoputkensa vaipua
väsyneesti huokaisten, ja illan pehmeässä hämärässä tyttö näki, että
hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rasittuneet.
"Ansaitsette voittaa, Boyd; olette taistellut uljaasti", sanoi hän
äänellä, jossa väreili hellä myötätunto.
"Ja minä voitan!" vastasi Boyd väsähtäneesti; "sitä vartenhan olen
tälle matkalle lähtenytkin. Kunpa vain olisimme jo Port Townsendin
toisella puolella."
"Mitenkähän Fraserin käy?" tuumi Cherry.
"Hänellä ei ole mitään hätää, siitä olen varma, sillä minuahan
toimenpide tarkoitti eikä ketään muuta. Kun he huomaavat pidättäneensä
väärän henkilön, luulen heidän harmissaan päästävän hänet ilman muuta."
Hetkistä myöhemmin hän lisäsi: "Mutta oli miten oli, minun on joka
tapauksessa sangen paha olla, kun jätin hänet. En -- en ole vielä
milloinkaan jättänyt toveriani pulaan."
"Teitte aivan oikein", sanoi Cherry lämmöllä.
"Niin. Tulevaisuuteni on kokonaan sen varassa, miten tämä yritys
onnistuu, ja täytyihän ottaa huomioon sekin tosiasia, etten työskentele
nyt vain omia etujani silmälläpitäen."
Tyttö huoahti hiljaa ja loi lännessä hehkuvaan iltaruskoon katseen,
joka oli niin merkillisen kaihoisa ja unelmoiva. Boydin mielestä hän
muistutti sangen vähän tuota reipasta olentoa, joka oli rohkaissut
häntä epätoivon synkkinä hetkinä, tuota urhoollista tyttöä, joka oli
viimeksi kuluneiden hermoja koettelevien viikkojen aikana häntä niin
uskollisesti tukenut. Cherry oli ollut niin kummallisen hiljainen viime
aikoina, mihin seikkaan Boyd ei ollut kuitenkaan sen suurempaa huomiota
kiinnittänyt, mutta kun hänellä nyt oli aikaa ajatella asiaa, muisti
hän, että muutos oli tapahtunut heti sen jälkeen kuin Hilliard oli
odottamattomalla avuntarjouksellaan pelastanut hänet. Hän ei voinut
olla ajattelematta, mahtoiko tytössä tapahtunut muutos johtua hänen,
Boydin, omasta mielentilasta? Jos niin oli, niin sille hän ei voinut
mitään.
Cherryn silloinen omituinen käytös oli tehnyt häneen syvemmän
vaikutuksen kuin hän olisi voinut uskoakaan, ja vaikka hän koetti
olla ajattelematta Hilliardin äkillistä mielenmuutosta, häiritsi
hänen harrasta kiitollisuuttaan tuon ihmeen johdosta aina eräs hämärä
epäluulo, eräs omituinen tunne, joka teki hänen olonsa tytön seurassa
kiusalliseksi. Päätöstään voittaa millä keinoilla hyvänsä hän ei
katunut, mutta hän pelkäsi raukkamaisesti, mikä sai hänet sisällisesti
häpeästä kiemurtelemaan, tunnustaa, että Cherry oli tehnyt uhrauksen,
johon Clyde ja toisetkin olivat viitanneet. Jos se oli totta, oli hänen
asemansa kerrassaan sietämätön, sillä kiitollisuuttaan hän ei voinut
ilmaista yhtä vähän kuin paheksumistaankaan. Tyttö oli epäilemättä
huomannut hänen sisimmässään riehuvan ristiriidan ja suhtautui nyt
siihen tunneherkän olemuksensa kaikella hienotunteisuudella.
Päivä painui melkein huomaamatta taivaanrannan taa ihanan väriloiston
saattelemana, jota he molemmat katselivat äänettöminä sydän tulvillaan
omituisen ristiriitaisia tunteita. Laskevan auringon viimeiset säteet
heittivät kultaisen hohteen edessä näkyvälle taivaalle, jossa muutamia
keveitä pilvenhattaroita leijaili, ja molemmin puolin kohosivat
jyrkät kallioseinämät läpitunkemattomasta pimeydestä korkeuteen,
jossa iltarusko niiden huippuja vielä punasi. Rannoille alkoi sinne
tänne ilmestyä tulia, ja ilmassa tuntui selvästi valtameren suolainen
hengähdys. Alhaalla olivat miehet virittäneet ajankulukseen jonkun
surumielisen laulun, jonka sävel kuului selvästi komentosillallekin
keulasta kantautuvan pehmeän kohinan säestämänä. Eräs laivapalvelija
tuli pyytämään heitä illalliselle, mutta Boyd kieltäytyi lähtemästä
alas sanoen, ettei hänellä ollut nälkä, jolloin tyttökin jäi edelleen
hänen luokseen penikulmien soluessa verkalleen ohi ja illan pimetessä
yöksi.
"Pari tuntia vielä", sanoi Boyd kun laivakello soi. "Sitten voin syödä,
nukkua ja vaikkapa -- laulaakin."
Jonkun ajan kuluttua pilkahtivat Port Townsendin valot näkyviin
ja kaukana edessäpäin halkoivat salmea vartioivan linnoituksen
valonheittäjien kirkkaat valokartiot pimeyttä. Kapteeni Peasley,
joka oli myös ilmestynyt komentosillalle, pysähtyi äkkiä ja kohotti
yökaukoputkensa -- Boyd pani kätensä Cherryn käsivarrelle. Samassa
astui kapteeni heidän luokseen.
"Tuolla näkyy eräs moottorivene pyrkivän tännepäin. Näettekö?" Jonkun
matkan päässä melkein kokan kohdalla näkyi heikko valontuike, joka
alkoi äkkiä liikkua kiivaasti ylös ja alas. "Mitähän nyt on tekeillä?
No jumaliste! Sieltähän annetaan merkkejä!"
"Ette suinkaan aio pysähtyä?" kysyi Emerson.
"En nyt tiedä. Ehkäpä ei muu auta."
Alukset lähenivät toisiaan nopeasti ja pian kuului komentosillallekin
kaasumoottorin sätkytys yhä selvemmin. _The Bedford Castle'n_
valonheittäjästä leimahti kirkas valo, ja hetkisen kuluttua sukelsi
pimeydestä pienoinen moottorivene, jonka kannella eräs mies heilutti
lyhtyä. Vene tuli suoraan kohti ja joku kysyi käskevästi:
"Ohoi! Mikä laiva?."
"_The Bedford Castle_, matkalla Bristolin lahteen!" hoilasi kapteeni
Peasley vastaan.
Mies sammutti lyhtynsä ja huusi kämmenet huutotorvena:
"Pysäyttäkää! Tulemme laivaan!"
Kapteeni Peasley murahti kiukkuisesti ja astui merkinantolaitteen luo,
mutta Emerson hypähti hänen tielleen.
"Odottakaahan! Nuo ovat Port Townsendin poliisin väkeä, kapteeni, jotka
ovat saaneet määräyksen vangita minut."
"Niinkö luulette?"
"Kysykää heiltä."
Kapteeni kääntyi ja huusi valonheittäjän kirkkaasti valaisemaan
alukseen:
"Keitä olette?"
"Poliisiviranomaisia! Haluamme nousta laivaan!"
"Sanoinhan minä", huudahti Emerson.
"Mitä tahdotte?" ärjäisi kapteeni.
"Erään matkustajanne -- Emersonin. Pysähtykää! Ajatte ohitsemme!"
"Kirotun huono onni, herra Emerson, mutta en mahda sille mitään",
pahoitteli kapteeni ja kääntyi tarttuakseen merkinantolaitteeseen,
mutta Boyd asettui jälleen hänen tielleen.
"Olen aivan syytön, sir. Toimenpide on vain katala juoni minun
tuhoamisekseni."
"Mutta --"
"Älkää koskeko tuohon vehkeeseen!"
Veneestä kuului kiukkuisia huudahduksia ja pimeällä kannella alhaalla
syntyi levoton hälinä.
"Väistykää", murahti kapteeni Peasley, mutta toinen ei ollut
kuulevinaankaan vaan lausui rauhallisesti:
"Varokaa itseänne! Olen suunniltani."
"Pysäytänkö laivan, sir?" kysyi peränpitäjä ohjaushytistä.
"Ei!" käski Emerson terävästi, ja pistoolin piippu välkähti kompassin
valossa, samalla kun Ison-Georgen jättiläishahmo ilmestyi portaille
hämärässä valaistuksessa suurempana ja peloittavampana kuin konsanaan.
Kalastaja hypähti karmeasti kiroten ohjaushytin tikkaille, repäisi oven
auki ja lennätti karvaisen kouransa yhdellä sivalluksella ruorimiehen
paikaltaan huohottaen:
"Antakaa mennä, kapteeni, tahi minä ajan ne upoksiin!"
"Autoimmehan mekin teitä", muistutti Emerson, "eivätkä nuo voi teitä
väkivoimalla pysähdyttää."
Vene oli nyt aivan keulan kohdalla ja niin lähellä, että laivasta
olisi voinut siihen kädellä koskettaa. Kapteeni Peasley oli
silmänräpäyksen kahden vaiheella, mutta sitten näki Emerson roikkuvien
viiksien kohoavan hymyntapaiseen irvistykseen käden heilahtaessa
paljonsanovasti. Ääni oli kuitenkin huomattavan kova ja kiukkuinen.
"Mitä te tarkoitatte, sir? Turmelen siten kaunokaisen laivani hyvän
maineen."
"Korvaan vahinkonne", kuiskasi Emerson nopeasti.
"Mutta tämähän on selvä kapina, hyvä herra."
"Aivan niin! Sittenhän voitte sanoa, että teidät pakotettiin eteenpäin."
"Sitä ei ole vielä kuunaan tapahtunut", kiivastui kapteeni lisäten
sitten hiljemmin: "mutta muuta valinnan varaa ei taida nyt olla, vai
kuinka?"
"Ei varmastikaan!"
"Käskekää niiden mennä helvettiin!" ärjyi Balt avoimesta ikkunasta
heidän yläpuolellaan.
Veneestä kuului kirous ja useampia päitä ilmestyi kajuutan aukkoon
kasvot liidunvalkoisina valonheittäjän valossa. "Miksi ette pysähdytä?"
karjaisi eräs ääni.
Peasley nojasi kaidetta vasten ja huusi alas: "En voi, hyvä mies! Eivät
salli, ymmärrättehän, joten teidän on keinoteltava itsenne laivaan,
miten parhaiten taidatte." Samassa piirsi valonheittäjä avaruuteen
mahtavan kaareen ja sammui jättäen veneen himmeine lyhtyineen pimeyteen.
Perämiehen näkemättä, joka oli hämmästynyt sanattomaksi, Emerson
tarttui kapteenin olkapäähän ja kuiskasi kiihkeän kiitoksensa
brittiläisen muristessa:
"Naulaa, jonka olin saada kallooni, en hevillä unohda. Ja neljäsataa
puntaa! Onko hävyttömämpää kuultukaan."
Moottorin käyntiin yhtyi nyt sellainen kiroustulva, että hän koroitti
jälleen äänensä: "Siivommalla siellä! Täällä on naisväkeäkin!"
Poliisivene häipyi pimeyteen, mutta Iso-George ei siirtynyt paikaltaan,
ennenkuin koneen ääni oli kokonaan tauonnut kuulumasta, ja silloinkin
hän poistui melkein vastahakoisesti sanomatta sanaakaan kiitokseksi
tahi puolustuksekseen. Tämä oli hänelle vain osa päivän työstä, jossa
hänen mielestään ei ollut mitään sen merkillisempää. Laivan kello löi
tuntilyönnit, ja pujottaen kätensä Cherryn kainaloon Boyd auttoi tytön
kannelle.
"Nyt syökäämme", sanoi Cherry.
"Ja juokaamme myös", lisäsi Boyd äänessä helpotusta ja riemua.
"Malja 'sormettoman' Fraserin terveydeksi."
"Niin juuri, 'sormettoman' Fraserin terveydeksi", toisti Boyd. "Juomme
sen seisaaltaan."
* * * * *
Viikkoa myöhemmin poikkesi _The Bedford Castle_ matkan varrella
Unalaskaan, jossa kapteeni Peasley toivoi saavansa tietoja jääsuhteista
pohjoisempana, mikä toivo kuitenkin petti, sillä tullialuksille oli
vuodenaika vielä liian varhainen, eivätkä paikalliset metsästäjät
tienneet mitään. Pakotettuna siten luottamaan vain hyvään onneensa ja
omaan taitavuuteensa hän lähti seuraavana päivänä jatkamaan matkaa
kaartaen varovasti takaisin itäänpäin.
Jäämeren läheisyys tuntuikin jo selvästi. Viimassa, joka puhalsi
pohjoisesta, oli äärettömien jääkenttien läpitunkevaa pakkasta, ja
kun ilta pimeni yöksi, halkoi keula jo hajanaista jääsohjua, joka
maininkien kiikuttamana alkaa kevään ensimmäisten merkkien ilmaantuessa
purkautua ulos Behringin salmesta jäämeren kuoloa henkivän valkoisen
erämaan etuvartijana, vetäytyen takaisin vasta kesän tullen.
Aamun koittaessa oltiin suurten jäälauttojen keskellä, joiden lomitse
pujotteleminen vaati mitä suurinta tarkkuutta ja varovaisuutta, sillä
niiden tuhoisaan syleilyyn joutuessaan olisi _The Bedford Castle'n_
teräslevyistä tehty runko rusentunut kuin munankuori. Kapteeni Peasley
käsittikin täydelleen vaaran suuruuden ollen koko ajan komentosillalla,
mutta sittenkin jouduttiin välistä niin lujaan saarrokseen, ettei
voitu muuta kuin ajelehtia jäiden mukana ja odotella jonkun railon
avautumista, josta jälleen päästiin selvemmille vesille, kunnes tie
taas sulkeutui.
Jos luonnotar olisi ollut heille suopea, olisivat he voineet päästä
päivässä jääalueen läpi, mutta saattoi kulua viikko, jopa kuukausikin,
ennenkuin sellainen tilaisuus tarjoutui, ja kun sulku alkoi vihdoinkin
luonnonlakien pakosta murtua, saattoi käydä niin, että joku toinen
laiva, joka penikulman päässä taisteli samaa taistelua, pääsi väylälle,
joka oli toiselta suljettu. Yritettiin sinne ja yritettiin tänne,
ja toukokuun ensimmäinen tuli ja meni, mutta matkan määrä oli vielä
melkein yhtä kaukana kuin jää vyöhykkeeseen saavuttaessakin.
Eräänä iltana huomattiin taivaanrannassa heikko savupatsas, ja
seuraavana aamuna nähtiin kolmimastoinen höyrylaiva parin penikulman
päässä lännessä jäissä kiinni.
"_The Juliet_", ilmoitti Iso-George kumppaneilleen; "sällykeyhtiön
laivoja."
"Siis sama, joka lastasi, kun lähdimme Seattlestä", huomautti Boyd.
"Willis Marshin laiva, joten hän on varmasti mukana", lisäsi Cherry.
"Ellemme ole varuillamme, ehtii hän kuin ehtiikin edellemme, sillä _The
Juliet_ on puusta ja näitä reittejä varten rakennettu."
"Mitä se häntä hyödyttäisi?" ihmetteli Clyde. "Eihän kala syö --
tarkoitan, nouse -- vielä pariin kuukauteen."
Emerson ja Balt kohauttivat olkapäitään.
Cherry Malottelle tämä matka oli kuin pitkä ja ihana unelma, sillä
täällä, valtameren aavalla ulapalla ja maankamarasta kaukana, oli Boyd
jälleen oma itsensä -- nerokas ja vastustamaton, jonka käytöksestä
oli hävinnyt kaikki se jäykkyys ja kylmyys, joka oli viime aikoina
heidän välejään häirinnyt. Laivan rajoitetulla alueella heidän
täytyi oleskella pakostakin paljon yhdessä, ja monta pitkää rupeamaa
vietettiin siten rattoisasti seurustellen. Boyd kilpaili hilpeydessä
Alton Clyden kanssa saaden hetket kulumaan kuin siivillä, ja kun matka
päättyi, oli Cherry oppinut tuntemaan hänet yhä lähemmin tietäen
samalla, että Boydkin alkoi ymmärtää häntä paremmin. Hän ymmärsi kyllä,
että Boydilla oli maailmassa vain yksi nainen, mutta jo nautinto saada
olla hänen läheisyydessään viihdytti sydämen salaista kaipuuta. Ollen
nainen hän otti, mitä tarjottiin, koettaen koko ajan valloittaa lisää.
Pari päivää _The Juliet'in_ ilmaantumisen jälkeen he keksivät
toisenkin laivan, erään purjehtijan, ja toukokuun kymmenentenä meren
oikulliset virrat vihdoinkin avasivat heille tien. Ensin tunkeuduttiin
jäälauttojen lomitse varovasti pujotellen laajalle ulottuvaan
sohjujäähän, jonka toisella puolen välkkyi kapeahko vyö avovettä,
tyyni kuin joku myllylammikko. Tähystäjä osoitti suunnan, minne oli
ohjattava, ja siten päästiin vihdoinkin avoveteen parinkymmenen
penikulman päässä mannermaan matalasta rannikosta.
Auringon mennessä mailleen laskettiin ankkuri Kalvik-joen suuhun,
jonka vaiheilla vallinnutta hiljaisuutta ei ollut kuukausimääriin
mikään häirinnyt. Intiaanikylän mustuneiden kattojen päällä häilyvät
heikot savukiehkurat olivat ainoat elollisen elämän merkit, ja
säilyketehtaiden kolkot rakennukset olivat yhtä alastoman ja tylyn
näköiset kuin ennenkin. Kreikkalaista ristiä, joka oli pienen kirkon
harjalla, kultasi nyt ilta-aurinko. Kylästä lähti lauma kajakkeja
nopeasti kiitämään laivaa kohti, ja kiikari silmillään Cherry
väitti näkevänsä talonsa ovella Constantinen, joka näytti sangen
epäluuloisesti suhtautuvan jokisuulle ilmestyneeseen tulokkaaseen.
Hän ja Boyd olivat pian matkalla maihin Clyde mukanaan, jättäen
Georgen aloittelemaan lastin purkamista. Pitkä matka, joka oli pannut
kalastajien kärsivällisyyden kovalle koetukselle oli nyt päättynyt, ja
kaikki olivat kiihkeät alkamaan työnsä.
Cherryn laiturilla olivat Constantine ja Chakawana heille tervetuloa
toivottomassa, edellinen ilosta tanssien ja jälkimmäinen ilmaisten
mielihyvänsä paljastamalla valkoiset hampaansa leveään hymyyn, mikä
tapahtui vain aniharvoin, lasketellen samalla vuolaana virtana mitä
käsittämättömintä englannin kielen sekamelskaa. Rekikoiratkin, nyt
toimettomuudesta lihavat, tervehtivät valtijatartaan äänekkäällä
haukunnalla, joka huolestutti Alton Clydeä, jolle kaikki oli aivan
uutta ja outoa.
"Taivas varjelkoon!" huudahti hän. "Susia! Purevatko ne? Entä tuo tupa
-- eikö olekin soma! Aivan kuin teatterissa! Tämä on totisesti jotakin!
Tunnen nyt jo veressäni omituista tenhoa ja alkuperäistä rajua voimaa."
Kun he menivät varastohuoneen läpi, jonka hyllyt olivat nyt alakuloisen
tyhjät, takana oleviin asuinhuoneisiin, ei hänen ihastuksellaan
ollut enää mitään rajoja. Jättäen Chakawanan ja Cherryn, jotka
jälleennäkemisen riemussa tuskin malttoivat kuunnella loppuun saakka,
mitä toisella oli milloinkin sanottavana, kahdenkesken, hän tarkasteli
huoneet niin sisältä kuin ulkoakin kurkistellen joka soppeen, katsellen
kaikki pienet muistoesineetkin ja hieroen ystävyyttä tuon yksitotisen
Constantinen kanssa.
Cherry ei palannut laivalle, mutta Emerson ja Clyde astuivat jälleen
veneeseen poiketen matkalla rakennettavan säilyketehtaan paikalle,
jonka kohdalla _The Bedford Castle_ oli ankkurissa ja jossa he
viipyivät, kunnes pimeä pakotti heidät takaisin veneeseen. Kun he
saapuivat laivalle, oli pohjolan kylmä yö jo yllättänyt heidät, mutta
sen rauhaa häiritsivät miesten huudot, koneiden melu, kettinkien kolina
ja ripeän hyörinän tuhannet eri äänet. Paljastaen päänsä yötuulen
henkäykselle Boyd veti keuhkonsa täyteen viileätä ilmaa, jossa oli jo
kevään suloinen tuntu, ja vannoi, ettei hän ollut milloinkaan kuullut
sen ihanampaa musiikkia, ja kääntäen kasvonsa etelää kohti hän kuiskasi
pimeyteen tervehdyksen sydän rakkautta ja toivoa tulvillaan.